Jos olisin kouluttajana kuten eilinen taksikuskini

Ihmiset tulevat koulutustilaan.

Hei kaikki ja tervetuloa!

Koulutustilan ovi sulkeutuu, ja ihmiset ovat ansassa sisällä.

Kattokaa nyt näitä ihmisiä. Ei saatana. Eihän tää etene ollenkaan. Sä siellä voisit koukata vasemmalta ohi, niin ei synny ruuhkaa ihan tähän ovensuuhun.

Ja datatykin lamppu on palanu. No pitihän se arvata. Miten tässä voi tehdä työtään, kun ei välineet toimi? Ja tossa fläppitelineessä on ihan liian vähän paperia. Kuka tästä koulutustilasta vastaa? Jos mä oisin tämän tilan vahtimestari, järjestäsin kyllä kulkureitit ihan eri tavalla. Kaupunki on taas palkannu toistaitosia tunareita. Kyllä tässä taas vaan halutaan vaikeuttaa meidän ammattilaisten työtä.

Tässäkin koulutustilassa häärää vittu vaan amatöörejä, jotka sotkee paikat. Antasivat meikäläisen hoitaa hommat. Jos et osaa, niin käytä ammattilaista. Ammattilaista! Se on niin helppoo, eikä sun tarvi täällä toisten tiellä käkkiä.

Ja täällä on roskakorikin tyhjentämättä! Hohhoijaaperkele näitä ihmisiä.

Koulutus päättyy, ja ihmiset lähtevät.

Se teki sitten kolme tonnia. Kiitos paljon, ja tervetuloa uudelleen!

2 kommenttia

Yrittäjillä on kaksi vastakkaista viestiä

Meidän yrittäjien suusta kuuluu kaksi täysin vastakkaista viestiä:

1) Yrittäminen on kamalaa.

  • Kaikkea verotetaan kahdesti.
  • Yrittäjä tekee ylipitkää päivää. 50 tunnin työviikko on ihan normaalia.
  • Taloudellinen vastuu painaa, erityisesti jos työllistää ihmisiä.
  • Byrokratia on järjetöntä.
  • Työnantajamaksut ovat valtavia.
  • Kilpailu on rankkaa. Ei ole tarjolla varmaa virkaa, vaan joka päivä on ansaittava olemassaolonsa oikeutus.
  • Sijaista ei löydy; loma on kustannettava itse tai jätettävä väliin.

2) Yrittäminen on mahtavaa.

  • Saa valita työaikansa ja -paikkansa.
  • Saa valita asiakkaansa ja yhteistyökumppaninsa.
  • Saa toteuttaa omaa intohimoaan ja auttaa asiakkaitaan heille tärkeissä asioissa.
  • On oman onnensa seppä.
  • Voi vaikuttaa työnkuvaansa, palkkaukseensa ja työolosuhteisiinsa.
  • Voi kerryttää pääomaa myös jälkipolville.
  • Saa luoda oman näköisensä yrityksen.

Nämä viestit tulevat tismalleen samojen ihmisen suusta, koska molemmat ovat totta. Itsekin olen sataprosenttisesti molempien näkökulmien kannalla.

Mutta kumpi viesti on järkevämpi?

Ensimmäinen tapa tekee meistä ruikuttajia. Kerjäämme sääliä yhteiskunnalta, mutta aitoa myötätuntoa ei koskaan hankita hattu kourassa. Sen sijaan moni palkansaaja varmasti ihmettelee, minkä ihmeen takia on pakko olla yrittäjänä.

Toinen tapa tekee meistä vahvoja. Se saa kenties yhä useamman hakeutumaan yrittäjäksi. Ja kun meitä on tarpeeksi paljon, ehkä rasitteitakin aletaan vähitellen purkaa.

Kahden viestin ongelmana on ristiriitaisuus: tavallisen palkansaajan silmiin vaikuttaa siltä, että ruikuttaminen on keksittyä, koska oikeastihan tuo sakki viihtyy yrittäjyydessään. Ja rahaakin näyttää riittävän, joten negatiivisen viestin on pakko olla itätuulesta temmattua.

Niin kauan kuin ruikutamme ja riemuitsemme yhtä aikaa, yrittäjyyden rasitteet eivät poistu ja osa kansasta luulee meitä riistäjiksi. Ristiriitainen viesti ei koskaan ole hyvä viesti.

Tästä lähin aion korostaa vain yrittäjyyden hyviä puolia – koska nekin ovat aivan totta. Kannustan jokaista ryhtymään yrittäjäksi ja kokemaan itse sen hyvät ja huonot puolet. En vaihtaisi tätä elämäntapaa mihinkään.

Jos erehdyn vielä kerran valittamaan julkisesti yrittäjyydestä, läpsäiskää poskille ja muistuttakaa tästä postauksesta. Ristiriitainen viestintä pitää saada loppumaan.

* * *

Lapseni täytti eilen uuden kännykkänsä turvakysymyksiä.

Äiti, tässä kysytään lapsuuden unelma-ammattia. *tuhahdus* No tietenkin yrittäjä.

9 kommenttia

Kuka on lehtijutun Emppu ja kuka on Koistinen?

Lähtökohtaisesti lehtijutuissa viitataan ihmisiin sukunimillä. Hesari kirjoitti tänään Minna Parikasta:

Minna Parikka Hesari

Tähän sukunimikäytäntöön on poikkeus: lapset. Heistä puhutaan tietenkin etunimillä. Hesari kirjoitti näin ekaluokkalaisesta Leo Hoikasta:

Ekaluokkalainen Leo

Tämä on vakiintunut käytäntö. Tuntuisi hassulta puhua lapsista sukunimellä: ”Koistinen syö tuttia, ja Räsänen leikkii nukeilla.”

Mutta journalisti joutuu tekemään kiinnostavan valinnan silloin, kun hän puhuu erityisryhmistä. Jos haastateltava on ikään kuin lapsen tasolla – jos hänellä on kehitysvamma tai laaja-alainen oppimisvaikeus –, onko hän Kalle vai Koistinen?

Yleensä toimittaja päätyy näissä tilanteissa käyttämään etunimeä. Esimerkiksi Hesari teki etunimiä käyttävän jutun erityisvanhemmista, Jenna ja Rami Laitisesta. Itse olisin ehkä valinnut toisin, mutta yleisempää on, että erityisihmisistä puhutaan etunimellä. (Edit 28.8.2014 klo 16.35: kommenteissa Iiro esitti aiheellisen pointin: Jennasta ja Ramista oli pakko puhua etunimillä, koska heillä on sama sukunimi. Annan siis Hesarille synninpäästön.)

Jenna

Ja nyt me kaikki voimme päätellä, mitä Iltalehden toimittaja ajattelee Martina Aitolehdestä. Toimittaja on nimittäin valinnut käyttöönsä etunimen.

Martina Aitolehti

Poikkeuksellinen valinta.

20 kommenttia