”Ei tällä diaesityksellä mitään tunteita haeta”

Viimeistelemme Jarkon kanssa diaesityksiä käsittelevää kirjaamme Lisää otsikko napsauttamalla. Kirjoitin tänään koosteen siitä, mitä ovat tunnetavoitteet diaesityksessä.

Liian monet diaesitysten pitäjät nimittäin kuvittelevat, että fakta on tärkeintä. He uskovat, että sisältö ratkaisee. Kun se on kunnossa, niin kaikki muu menee omalla painollaan ja yleisö lakoaa maahan palvomaan uutta messiastaan.

Väitän kuitenkin, että fakta ei riitä. Jokaisella diaesityksellä pitää olla kaksi tavoitetta:

  • tiedolliset tai taidolliset tavoitteet
  • emotionaaliset tavoitteet.

Mitä haluat saada aikaan? Mitä katsojien pitää ajatella tai tehdä, kun he ovat nähneet diaesityksesi? Mikä tunnereaktio heissä pitäisi herätä?

Tunnereaktio tarvitaan aina. On turha kuvitella, että pelkkä fakta kantaisi yhtään mihinkään. Tämä pätee silloinkin, kun osallistujissa olisi vain juristeja, ekonomeja ja diplomi-insinöörejä. Asiaa on tutkinut muun muassa Nobel-palkittu taloustieteilijä Daniel Kahneman. Hän kertoo kirjassaan Thinking, Fast and Slow tunteiden voimakkuudesta ja siteeraa samalla psykologi Jonathan Haidtia:

The emotional tail wags the rational dog.

Mitä tunteiden huomiointi sitten tarkoittaa faktakeskeisen yleisön kanssa? Ei kai kukaan heistä ole tullut kuuntelemaan esitystä fiilisten vuoksi? Ethän sinä voi ryhtyä heittelemään ruusun terälehtiä ja paijaamaan päätä.

Jokainen ihminen kuitenkin käy tunteiden voimalla, vaikkei sitä itse haluaisi myöntääkään. Faktakeskeisessä osallistujaporukassa tunteet syntyvät esimerkiksi näin:

  • Osallistuja tuntee mielihyvää, kun arvostettu puhuja kertoo asian, joka tukee osallistujan mielipidettä. Hän voi jatkossa perustella omaa mielipidettään siteeraamalla asiantuntijaa.
  • Osallistuja tuntee tyytyväisyyttä ja oppimisen iloa kuullessaan uusia faktoja. Mitä helpompi hänen on muistaa nämä faktat, sitä pitemmälle tyytyväisyys kantaa, kun faktat hyödyttävät häntä omassa työssä.
  • Osallistuja nauttii, kun tieto on pureskeltu sopiviin palasiin ja sen kanssa edetään loogisesti. Esitystä on helppo seurata, eikä valtava datavyöry tukahduta.
  • Osallistuja kokee tyytyväisyyttä, jos hän saa olla yksi tuoreen tiedon ensimmäisistä vastaanottajista. Uusi tieto antaa hänelle kilpailuetua omassa työssä.
  • Osallistuja kokee huojennusta ja jopa iloa, kun hän saa helpon käytännön työkalun tai esimerkin monimutkaiseen asiaan. Hän säästää aikaa, kun hänen ei itse tarvitse ratkaista soveltamisen ongelmaa tai luoda uutta etenemismallia.

On siis turha väittää, että ”ei tänne ole tultu tunteita hakemaan”. Jokainen hakee tunteita, ja sinun tehtäväsi esiintyjänä on tuottaa niitä. Tunteet toki syntyvät eri asioista. Joku nauttii esiintyjän huumorista, toinen tarinoista, kolmas loogisuudesta ja neljäs käytännön vinkeistä.

Määrittele aina sekä tunnetavoitteet että tieto- ja taitotavoitteet, jotka haluat osallistujien saavuttavan. Ne voivat olla esimerkiksi tällaisia:

  • ”Haluan, että osallistujat poistuvat tyytyväisinä siihen, että he ovat oppineet virkkaamaan ketjusilmukan.”
  • ”Haluan, että osallistujat poistuvat toimeliaina ja innostuneina kokeilemaan uutta renkaanvaihtometodia, jonka heille esitin.”
  • ”Haluan, että osallistujat hieman turhautuvat kasauslinjaston nykytilanteeseen ja ryhtyvät vaatimaan muutosta toimintatapoihin.”
  • ”Haluan, että osallistujat kiinnostuvat oman motivaation merkityksestä ja ehkä oppivat vastaamaan omista tunteistaan reklamaatiotilanteissa.”
  • ”Haluan rohkaista ja innostaa osallistujia ottamaan paremman vastuun lisämyynnistä.”

Jos esitykselläsi ei ole tunnetavoitetta, se on vasta puolikas esitys.

2 kommenttia

Somekeskustelun lyhyt oppimäärä

– Mä pidän ruusuista.

– Mitä? Entä neilikat? Vihaatko sä sitten neilikoita?

– Eikun mä tarkoitin, että mä vain satun tykkäämään ruusuista.

– Onko meidän muidenkin nyt pakko alkaa rakastaa ruusuja?

– Mä vain siis puhuin omasta näkökulmastani…

– Eikö se ole aika itsekästä, että puhuu vain itsestään? Ajattelisit vähän ruusuallergikkoja!

– No mä tietty ymmärrän, että ne ei tykkää ruusuista. Mutta mä vain yritin kertoa, että mun mielestä ruusut tuoksuvat hyvältä ja näyttävät kauniilta…

– Sano se ihmiselle, jonka omainen kuoli ruusunpiikin aiheuttamaan tulehdukseen!

– No se on varmaan ollut aika kurj-

– Ai ”kurjaa”? KURJAA? Etkö sä muuta keksi kuin voivotella ja vähätellä jälkikäteen? Sun pitäisi ottaa selkeä kanta tähän ruusuongelmaan!

– No ehkä mä en sitten niin hirveästi pidä ruusuista…

– Lol syö paskaa. Sä et ole tosissasi ton mielipitees kanssa.

 

 

 

11 kommenttia

Presidentin vinkki vanhemmille

Tasavallan presidentti korosti uudenvuodenpuheessaan osallisuuden tärkeyttä. Jokaisen ihmisen pitäisi saada osallistua yhteiskunnan rakentamiseen ja toimintoihin. Jokaisella pitää olla vaikutusmahdollisuuksia ja halua kantaa vastuuta.

Olen presidentin kanssa prikulleen samaa mieltä. Väitän, että osallisuuden tunne ehkäisee syrjäytymistä ja lisää onnellisuutta.

Kukaan ei kuitenkaan voi kokea osallisuutta, ellei hänelle ole annettu lapsesta asti vastuuta ja kykyä ottaa vastaan se helkutin osallisuus.

Heti ensimmäisenä alkoi omatunto kolkuttaa kirveellä päähän. Aivan liian monta kertaa meilläkin kun lapsi on tullut kysymään jotain meidän aikuisten puheista, vastaukseni on ollut ”ei mitään, kulta” tai ”aikuisten juttuja”.

Tuollainen vastaaminen kasvattaa sivustaseuraajia, ei osallisia tai vastuullisia yksilöitä.

(Toki on selvää, että jotkut asiat ovat aikuisten juttuja. Sen sijaan liian suuri osa tilanteista on vain laiskuuttani, kun en jaksa selittää, mistä juuri puhuimme.)

Toinen vastaava tilanne on se, kun vanhempi puhuu lapsensa asioista Facebookissa kysymättä muksulta lupaa.

Meidän Melissapetterillä on nyt seurustelukumppani, ja me saatiin ne kiinni seksistä meidän olkkarissa!

Meidän Nicowilhelmiina jäi jälki-istuntoon tupakoinnista koulun alueella!

Nyt se Herttajuhani jäi luokalleen!

Miltähän näistä vanhemmista tuntuisi, jos heidän ystävänsä kertoilisivat vastaavia kurjia asioita kaveripiirin tapahtumista somessa?

Hei Facebook-kaverini, oletteko kuulleet, että Karo ja Emppu erosivat?

Huomio Twitter, nyt se Koististen koira kuoli!

Tässä kiva Instagram-kuva pullokaaoksesta, joka oli Miettisten kodissa vappuaamuna!

Sen kyllä ymmärrän, jos lapsia kehutaan muille – mutta silloinkin kannattaa kysyä muksulta lupa. Osa kympin oppilaista ei halua kuuluttaa koko maailmalle koetuloksiaan, vaikka vanhemmat olisivatkin poksahtaa ylpeydestä.

Kolmas tapa heikentää osallisuutta on tuoda kaikki valmiina nenän eteen. Jos nelivuotiaan leivänvoitelu kestää viisi minuuttia ja sotkee koko pöydän, aikuinen helposti hermostuu ja antaa valmiin leivän käteen. Tämä tapa sitten jatkuu kouluvuosiin asti, jolloin lapsi oppii, että hänen roolinsa on toimintojen passiivinen odottaja, ei aktiivinen toimija.

Tämän lopputuloksen näen joskus partiossa. Partiolainen saattaa jättää puutöidensä jäljiltä lastut lakaisematta – tai hän tulee lastut kädessään nuotiolle ja kysyy ”mihin nää tulee?”. Hän on tottunut siihen, että hän saa palvelua ja ohjeita, minkä vuoksi oma toiminta ja ajattelu eivät enää synny itsestään.

Lapsi pitää kasvattaa osallisuuteen, ei objektina olemiseen. Hänen pitää saada tehdä ikätasoisesti itseään koskevia päätöksiä ja toimintoja, eikä olla vain ulkopuolinen katsoja ja vastaanottaja.

* * *

Ehdotan siis vielä yhtä uudenvuodenlupausta meille kaikille vanhemmille, kummeille, kasvattajille ja isovanhemmille: osallistetaan muksut pienestä pitäen yhtä hyvin kotitöihin, perheneuvotteluihin kuin lapsen kehitysasteen mukaisiin päätöksiin.

Se on ainoa tapa, jolla he voivat ottaa osallisuuden itselleen yhteiskunnassa myös aikuisina.

 

4 kommenttia