Tapasin Jarin ensimmäistä kertaa lounaalla loppuvuonna 2012. Tunsin tietenkin hänen maineensa ennakolta ja suhtauduin valmiiksi hieman kriittisesti. Jarin julkisuuskuva oli hallitseva, ristiriitainen ja jopa itseriittoinen.
Kun kättelimme Trainers’ Housen aulassa, tapasinkin lämpimän ja sydämellisen miehen. Silmät olivat valppaat ja nauravat.
Juttelimme paljon, ja lounas venyi. Yhden huolestuttavan tilanteen kuitenkin huomasin:
Lähdimme ravintolan läpi hakemaan kahvia. Jari kiersi välissä olevat pöydät vasemmalta. Minä lähdin kiertämään oikealta, mutta vaihdoin yhtäkkiä suuntaa ja menin Jarin perässä.
Jarin karisma on vaarallista. Se on varmasti hyvää tarkoittavaa karismaa, mutta se tempaa helposti heikon tai neutraalinkin ihmisen mukaansa. Tajusin pöydän ympäri kulkiessani, että Jarin kanssa ihmisen täytyy pitää erityisen tarkasti kiinni minuudestaan.
Jari oli puhumassa kesäkuussa 2013 Retoriikan kesäkoulussa. Katsoin palautteista, miten hänen puheenvuoronsa otettiin vastaan. Tuloksena oli nurinkurinen Gaussin käyrä. Joko häntä vihattiin tai häntä rakastettiin. Keskiarvopalautteita ei ollut.
Ihmisten kaksijakoinen suhtautuminen Jariin on kuin alkoholistin ja absolutistin asenteet viinaa kohtaan: kaikki tai ei mitään. Alkoholisti rakastaa kohdettaan ja suhtautuu siihen kritiikittömästi. Sen sijaan absolutisti ei uskaltaudu edes kohtuukäyttäjäksi, koska on suuri vaara, että alkoholi imaisee mennessään. Niinpä hän kieltäytyy kaikesta kontaktista.
Kumpikaan ryhmä ei ymmärrä toistaan. Alkoholisti ei voi tajuta, miksi toinen ei voi ottaa pienen pientä suullista ja nauttia edes siitä. Absolutisti ei voi käsittää, miten toinen piehtaroi aineessa, joka vie ihmisen mukanaan.
Jari on kiinnostava ihminen. Pyrin suhtautumaan häneen kuin kohtuukäyttäjä. En halua kritisoida kaikkea hänen tekemäänsä vain siksi, että Jari Sarasvuota pitää vastustaa periaatteen vuoksi. En myöskään halua myötäillä häntä kaikessa vain siksi, että hän on karismaattinen ja että Jari Sarasvuo on aina oikeassa.
Jarin kanssa täytyy olla varovainen, ettei oma persoona katoa.
Sarasvuon suosio olisi minulle mysteeri ellen olisi tutustunut viime vuosina muotiin tulleeseen narsismiin. Nykyisin moni itsekeskeinen mutta oudon viehättävä persoona nimetään narsistiksi, psykopaatiksi tai sosiopaatiksi. En hämmästyisi, jos ammatti-ihminen toteaisi termin koskevan myös Sarasvuota. Jos arveluni osuu edes likimain kohdalleen, se selittää, miksi epäselvää ilmaisua, höttöä ja ylisanoja suoltava persoona lumoaa osan kansasta. Minä koen hänet epäaidoksi ja sairaalloisen huomionkipeäksi, joku toinen lumoutuu sanatulvasta ja olemuksen intensiteetistä.
Toisaalta kannattaa tavata hänet ennen kun tekee johtopäätöksiä. Magnetismia Jarissa kyllä on, ja sen ominaisuuden kanssa muiden pitää olla aina tarkkana, olivatpa magneettisen ihmisen aikeet mitkä tahansa.
Mitä tulee muuten diagnooseihin, niin minäkin taatusti saisin jonkinlaisen, jos menisin psykologille. Olen varma, että yliaktiivisuudelleni ja huonolle keskittymiskyvylleni löytyy jokin ADHD-sukuinen oireyhtymä.
Ulkopuolinen ei voi tietää, onko Sarasvuolla narsistinen persoonallisuushäiriö. Sen sijaan persoonana hän on äärimmäisen narsistinen. Hänhän käyttää tilaisuuden huomion hakemiseen silloinkin, kun ilmoittaa vetäytyvänsä pois julkisuudesta. Koko hänen elämänsä näyttää olevan tuotteistamista.
Suhtautuminen Sarasvuohon riippunee paljon siitä, kuinka suhtautuu tuotteistamisen ideologiaan yleensä. Minä luen esimerkiksi tätä ja Parantaisen blogia siksi, että nämä ärsyttävät minua, tarjoavat kielteisiä energisoivia tunteita, edustavat maailmaa, joka on minulle vieras ja vastenmielinen.
Sarasvuon jutut ovat ihan höttöä. Niillä ei ole tiedollista pohjaa.
No helkutti, minä olenkin miettinyt, miksi aina kirjoitat vain kriittisiä kommentteja. EOT on sinulle siis siedätyshoitoa.
Meidän täytyy joskus mennä kahville, niin voidaan tutustua paremmin. On aika hurjaa, jos päättelet blogini perusteella, että edustan vierasta ja vastenmielistä maailmaa. (Auttaako se, jos kerron olevani mukava äiti ja tekeväni vapaaehtoistyötä 4-5 tuntia viikossa? Vai saako enää mikään sinua muuttamaan mieltäsi?)
Maailma olisi aika hiljainen paikka, jos vain ne saisivat puhua, joilla on tiedollista pohjaa.
(Toivottavasti tästä ajatuksesta on hyötyä niinä hetkinä, kun verenpaine alkaa nousta liikaa…)
Erittäin hyvä kiteytys. Kiitokset!
Nykyisinhän on kovasti muotia selittää kaikki menestyminen, karisma ja itsevarmuus narsismilla, varsinkin jos tyyppi ärsyttää. Mikäs sen kätevämpi leima. Aitoja narsisteja on kuitenkin melko pieni osa väestöstä, ja diagnoosin tekoon tarvitaan muutakin kuin ärsytyskymmyksen ylittäminen.
Sosiaalidemokraattisen tasapäisyysperuskoulupolun kasvatit on opetettu vieroksumaan sitä, että sanoo olevansa hyvä – ja vielä oikein ääneen julistaa. Kell’ onni on, se onnen kätkeköön on yhä suomalaisten mantra.
Aina kun ihminen kutsuu toista ihmistä narsistiksi tai ”koukuttavan” karismaattiseksi, on syytä kysyä mihin tuo toinen arvostelijassa ”osuu”? Voihan olla, että arvostelijan omanarvontunto ei ole rakentavalla pohjalla ja hän kokee esimerkiksi itsevarman ihmisen siksi ahdistavana ja poimii siitä syystä vain negatiiviset maneerit ko. henkilöstä. Tai kääntää tietyt piirteet negatiiviseksi?
Nähdäkseni jos ja kun ihminen on sinut itsensä kanssa, niin hänestä ei löydy kiinnostusta kommentoida toisten ihmisten persoonaan liittyviä ominaisuuksia, olivatpa ne sitten karismaan, diagnooseihin tai vaikkapa puhetyyliin liittyviä asioita. Sellaisten kommentointi kun tiettävästi kertoo enemmänkin kommentoijasta itsestään.
Pätevät ja menestyneet ihmiset leimataan usein ylimieliseksi ja sitä kautta narsisteiksi. Siis sen sijaan, että kuunneltaisiin mitä he sanovat ja sitä kautta kuka ties huomattaisiin, että – samperi soikoon – kysehän onkin itsevarmuudesta, joka perustuu terveeseen itsetuntemukseen: tämän minä osaan tai ainakin uskallan yrittää osata.
Kunpa me ihmiset vain alkaisimme aidosti kuunnella toisiamme. Maailmasta poistuisi kertaheitolla lukematon määrä narsisteja, pyrkyreitä, kaksinaamaisia oman edun tavoittelijoita, kateellisista naapureista puhumattakaan.
Tiina ja Egonomisti, taidatte osua oikeaan. Jos joku on ärsyttävä, häntä ei heti tarvitse syyttää narsistiksi tai edes narsistiseksi luonteeksi.
Niin, en sano Sarasvuota narsistiksi vaan yritän sanoa, että narsismin kuvauksista löytyy sellaista, mitä löytyy Sarasvuossakin. Diagnoosin tekoon minusta ei ole, mutta tämä auttaa minua ymmärtämään omaa ja muiden reaktioita häneen.
Narsismi on hyvin muodikas tapa haukkua ihmistä. Hesarissa oli hyvä juttu siitä, miten eksää on tapana syyttää narsismista.
http://www.hs.fi/elama/a1423026281046
Poistin tästä nimimerkki ”pekka janatuisen” kommentin, jossa solvattiin Jari Sarasvuota holtittomasti. Kommentti ylitti kirkkaasti kunnianloukkauksen määritelmän, vaikka julkisuuden henkilön pitääkin toki kestää hieman enemmän kritiikkiä kuin meidän tavallisten ihmisten.
Pekka on tervetullut yrittämään uudelleen, mutta fiksumpien käytöstapojen kanssa. Subjektiivinen solvauslista ei ole keskustelua, vaan oman kuonan purkamista muille.
Mulla on vähän erilaisen absolutistin näkökulma. Olin absolutisti 10 vuotta ja voisin yhä helposti olla – lähinnä annoin periksi ryhmäpaineelle. Syyni absolutismiin oli yksinkertaisesti se, että alkoholi kaikissa muodoissaan maistuu pahalta ja on lisäksi kallista. Minulla ei ole koskaan ollut minkäänlaista sisäistä halua juoda enkä koskaan himoitse alkoholia, olin absolutisti tai en. Nyt juon, mutta se johtuu ennen kaikkea siitä, että halusin alkaa käydä bileissä ja niissä käyminen on aika tympeää selvin päin. Lisäksi tuntuu tietty vähän siistimmältä hienolla illallisella vetää kallista viintä kuin litkiä karpalomehua – tosin aina ei edes ollut tarjolla mitään oikeaa vaihtoehtoa alkoholijuomille. Tai sitten Pommacia. Luoja, kuinka vihaankaan Pommacia.
No, oli absolutismiin sekin syy, että oli hauska shokeerata ihmisiä sillä. ”En juo koskaan!” Jengi piti mua jotenkin ylevänä ihmeenä ja ihmettelivät, miten pystyin siihen; ”kunpa minäkin pystyisin” – siis silloin, kun eivät yrittäneet pakkojuottaa. Mutta, kuten sanottua, mulle kyse ei ole mistään pystymisestä. Alkoholin juominen vaatii sitä pystymistä. Ja olihan siinä sekin, että olen vähän perfektionisti, että kun lakkasin kokonaan juomasta niin päätin, että nyt ollaan kokonaan lakossa!
Olisipa kiinnostavaa tavata Sarasvuo ja nähtä, miten sitä suhtautuu. 😀
Hahaa, totta puhut. Tuossa tapauksessa absolutistivertaus oli huono. Itse ajattelin sellaista joko tiukkaa aateabsolutistia tai sitten ex-alkoholistia.
Mulla on aika samantyyppisiä kokemuksia Sarasvuosta kuin sinulla, Katleena! Osuit aivan asian ytimeen! En varmastikaan jaksaisi olla hänen kanssaan jatkuvasti tekemisissä, sillä oman persoonan suojeleminen on rankkaa hänen kaltaisensa (todella vahvan egon omaavan) ihmisen läheisyydessä.
En silti näe häntä vain negatiivisessa valossa. Hän on mielestäni ihailtavan rohkea ja itsensä peliin laittava mies. Enkä pidä hänen kaikkia mielipiteitäkään huonona.
Minua ärsyttää välillä, että kaikki itselle epämieluisat ihmiset leimataan narsisteiksi. Sitä diagnoosia on mahdotonta antaa tuosta vain. Joku sanoi osuvasti, että jos inhoat jotakin ihmistä, hän on todennäköisemmin ”paska” kuin narsisti.
Kiitos Eevastiina, samoilla linjoilla ollaan!