Lean-metodi 2: perheen pilvilistat

Arjen lean-prosessissa kehittämistyöni menee näin:

  1. Havaitsen ongelman.
  2. Tsekkaan, toistuuko ongelma.
  3. Etsin ongelman juurisyyn ja poistan sen.

Prosessiin ei kuulu ihmisten syyttämistä, koska Ketolan Juhalta opin, että 95 prosentissa tapauksista syy on prosessin, ei ihmisen. Oi miten vapauttava ajatus.

Ajattelin avata prosessin lopputuloksia esittelemällä perheemme kaksi pilvilistaa, Matkalle mukaan sekä O-lista.

Matkalle mukaan -lista

Väitän, että sama ongelma toistuu monessa perheessä: kun reissuun lähdetään, kaikki sinkoilevat ympäriinsä ja miettivät, mitä tarvitaan mukaan. Ja kun reissuun päästään, jotain on unohtunut kotiin. Sen jälkeen joko selvitään ilman puuttuvaa asiaa tai ostetaan uusi. Joka tapauksessa aikaa kuluu ihmettelyyn, etsimiseen, kinasteluun ja korvikkeiden ostamiseen.

Niinpä meidän perheessä on avattu pilveen Google Sheets -taulukko, johon jokainen pääsee omalla kännykällään. Taulukossa on useita välilehtiä: omansa viikinkireissulle, partioleirille, kaupunkilomalle, uimarantareissulle, huvipuistopäivälle jne. Jokaista välilehteä iteroidaan (eli kehitetään, mutta iterointi kuulostaa hienommalta). Aina kun huomaamme reissun päällä, että jotain puuttuu, lisäämme tavaran listaan. Kun taas huomaamme, että jotain on turhaa, poistamme sen listasta.

Muksut pystyvät tietenkin itse avaamaan taulukot ja katsomaan sieltä omasta sarakkeestaan tarvittavat tavarat. He myös muokkaavat omia listojaan: parin vuoden aikana lelujen määrä on vähentynyt ja meikkien määrä kasvanut.

O-lista

Useimmille käy joskus niin, että lähtee kauppaan ostamaan kahvia ja tulee takaisin täyden kassin kanssa mutta ilman kahvia. Aina jotain unohtuu, vaikka se puuttuva asia oli juuri mielessä.

Pilvessä oleva O-lista on tietenkin ostoslista. Sekin majailee Google Drivessä, ja jokainen perheenjäsen pääsee siihen kännykällään. Jos lapsi huomaa, että hänen sukkansa ovat jääneet pieniksi, hän lisää sukat O-listaan. Jos taas joku käyttää chilikastikkeen jääkaapista loppuun, hän kirjoittaa chilit listaan.

Aina kun joku käy kaupassa, hän poistaa listasta ostamansa tavarat. Näin ei käy sitä tilannetta, jossa molemmat vanhemmat käyvät asiakasreissuillaan marketissa ostamassa ne puuttuvat kolme maitoa.

Lisähyöty on sekin, että ostoslista on kaikilla aina mukana, eikä pöydillä pyöri irtonaisia muistilappuja.

Jotain tosin tässä menetelmässä on vikana, sillä O-listaan ilmestyy jatkuvasti ja salaperäisesti sellaisia asioita kuten KARKKIA tai POPCORNIA. Kyseessä on ilmeisesti vika Google Drivessä.

(Huh, postaan kohta vielä kolmannen lean-vinkkini ja sitten jätän sinut, rakas lukija, rauhaan.)

6 kommenttia

Kaksi eväsleipää

Juttelin kaverini kanssa lapsuudesta. Tajusin siinä yhteydessä kaksi kullanarvoista evästä, jotka olen saanut kotoani.

1) Kateus on turhaa

Meillä kotona vanhemmat eivät kadehtineet muita. En koskaan kuullut ikävänsävyistä ”miksi tuollakin tyypillä on tuollainen” -ihmettelyä. Niinpä en ole itsekään oppinut kadehtimaan.

Kun ensimmäisen kerran törmäsin naapurikateuden käsitteeseen jossain kirjassa, en tiennyt mistä oli kyse. Minulle oli aivan käsittämätön ajatus, että joku vahtaisi naapurin pihaa, taloa tai autoja ja tuntisi niistä katkeruutta. Meidän perheessämme kukaan ei edes tiennyt, montako autoa naapureilla oli ja mitä merkkiä ne mahtoivat edustaa.

2) Kaikki kropat ovat hyviä

Vanhempani eivät koskaan seisseet peilin edessä ja surkutelleet vartaloitaan. Niinpä minä ja siskonikaan emme oppineet sitä. En koskaan tajunnut, etten muka voisi kelvata maailmalle.

Yllätyin, kun joku ilmoitti yläasteella, että minulla oli kuulemma ”iso perse”. Toki se kiukutti, mutta samaan aikaan tajusin, että moittijassa oli jotain vialla, ei minussa. Ei ole normaalia, että tuntee tarvetta arvostella ääneen toisen kroppaa.

* * *

Näitä eväsleipiä olen tarjoillut myös lapsilleni. En ole koskaan heidän kuullensa kadehtinut toisten parempia mahdollisuuksia tai hienompaa omaisuutta. En myöskään ole surkutellut omaa habitustani saati arvostellut muita. Olen halunnut rakentaa lapsilleni terveen itsetunnon, johon ei kuulu toisten kadehtiminen tai oman ruumiin kritisointi.

Tietenkin olen etuoikeutettu: kasvoin ydinperheessä, joka tajusi tehdä minulle helkutin hyvät eväät.

Parasta silti on, että jokainen meistä voi tehdä samat eväsleivät koska tahansa. Jos et pysty tekemään niitä vielä itsellesi, tee ne toisille.

 

4 kommenttia

Presidentin vinkki vanhemmille

Tasavallan presidentti korosti uudenvuodenpuheessaan osallisuuden tärkeyttä. Jokaisen ihmisen pitäisi saada osallistua yhteiskunnan rakentamiseen ja toimintoihin. Jokaisella pitää olla vaikutusmahdollisuuksia ja halua kantaa vastuuta.

Olen presidentin kanssa prikulleen samaa mieltä. Väitän, että osallisuuden tunne ehkäisee syrjäytymistä ja lisää onnellisuutta.

Kukaan ei kuitenkaan voi kokea osallisuutta, ellei hänelle ole annettu lapsesta asti vastuuta ja kykyä ottaa vastaan se helkutin osallisuus.

Heti ensimmäisenä alkoi omatunto kolkuttaa kirveellä päähän. Aivan liian monta kertaa meilläkin kun lapsi on tullut kysymään jotain meidän aikuisten puheista, vastaukseni on ollut ”ei mitään, kulta” tai ”aikuisten juttuja”.

Tuollainen vastaaminen kasvattaa sivustaseuraajia, ei osallisia tai vastuullisia yksilöitä.

(Toki on selvää, että jotkut asiat ovat aikuisten juttuja. Sen sijaan liian suuri osa tilanteista on vain laiskuuttani, kun en jaksa selittää, mistä juuri puhuimme.)

Toinen vastaava tilanne on se, kun vanhempi puhuu lapsensa asioista Facebookissa kysymättä muksulta lupaa.

Meidän Melissapetterillä on nyt seurustelukumppani, ja me saatiin ne kiinni seksistä meidän olkkarissa!

Meidän Nicowilhelmiina jäi jälki-istuntoon tupakoinnista koulun alueella!

Nyt se Herttajuhani jäi luokalleen!

Miltähän näistä vanhemmista tuntuisi, jos heidän ystävänsä kertoilisivat vastaavia kurjia asioita kaveripiirin tapahtumista somessa?

Hei Facebook-kaverini, oletteko kuulleet, että Karo ja Emppu erosivat?

Huomio Twitter, nyt se Koististen koira kuoli!

Tässä kiva Instagram-kuva pullokaaoksesta, joka oli Miettisten kodissa vappuaamuna!

Sen kyllä ymmärrän, jos lapsia kehutaan muille – mutta silloinkin kannattaa kysyä muksulta lupa. Osa kympin oppilaista ei halua kuuluttaa koko maailmalle koetuloksiaan, vaikka vanhemmat olisivatkin poksahtaa ylpeydestä.

Kolmas tapa heikentää osallisuutta on tuoda kaikki valmiina nenän eteen. Jos nelivuotiaan leivänvoitelu kestää viisi minuuttia ja sotkee koko pöydän, aikuinen helposti hermostuu ja antaa valmiin leivän käteen. Tämä tapa sitten jatkuu kouluvuosiin asti, jolloin lapsi oppii, että hänen roolinsa on toimintojen passiivinen odottaja, ei aktiivinen toimija.

Tämän lopputuloksen näen joskus partiossa. Partiolainen saattaa jättää puutöidensä jäljiltä lastut lakaisematta – tai hän tulee lastut kädessään nuotiolle ja kysyy ”mihin nää tulee?”. Hän on tottunut siihen, että hän saa palvelua ja ohjeita, minkä vuoksi oma toiminta ja ajattelu eivät enää synny itsestään.

Lapsi pitää kasvattaa osallisuuteen, ei objektina olemiseen. Hänen pitää saada tehdä ikätasoisesti itseään koskevia päätöksiä ja toimintoja, eikä olla vain ulkopuolinen katsoja ja vastaanottaja.

* * *

Ehdotan siis vielä yhtä uudenvuodenlupausta meille kaikille vanhemmille, kummeille, kasvattajille ja isovanhemmille: osallistetaan muksut pienestä pitäen yhtä hyvin kotitöihin, perheneuvotteluihin kuin lapsen kehitysasteen mukaisiin päätöksiin.

Se on ainoa tapa, jolla he voivat ottaa osallisuuden itselleen yhteiskunnassa myös aikuisina.

 

4 kommenttia