Haluatko nähdä lastasi vielä silloinkin, kun hän täyttää 18?

Eräs nuori – sanotaan häntä vaikka Karoksi – piti kovasti partiosta, mutta hän lopetti sen yhtäkkiä 12-vuotiaana.

Karon lopettamiselle oli syy. Hän oli saanut omalta johtajaltaan epäoikeudenmukaisen rangaistuksen: ryhmässä oli joku törttöillyt, joten kaikki saivat kollektiivisen jäähyn. Karo ei itse ollut tehnyt mitään väärää, mutta joku muu oli.

Epäoikeudenmukaisuuden tunne oli täysin oikeutettu. Se oli niin vahva, että Karo jätti kivan harrastuksen. (Kyseinen johtaja oli tosiaan toiminut typerästi, ja hänkin sittemmin jäi pois partiosta.)

Olen itsekin vanhempana miettinyt rangaistusten oikeudenmukaisuutta.

  1. Miten löytää lapsensa vääriin tekoihin oikeanlainen ja oikeansuuruinen rangaistus?
  2. Ja toisekseen: auttaako rangaistus ollenkaan? Mitä jos mieluummin palkitsisi muksuaan onnistumisista?

Sherlockmaisin havaintoni on, että rangaistusta ei koskaan pitäisi määritellä vihaisena. Silloin syyllistyy ylilyönteihin, joissa ei järjellä ole enää mitään sijaa. Olen yrittänyt väittää vihaisena, että koska toisella muksulla oli paljon läksyjen unohduksia, hän ei pääse perheen kanssa lomamatkalle. Typerää ja infantiilia käytöstä.

Tajusin senkin, että rangaistusta ei ainakaan voi antaa vain rangaistuksen takia. Toinen lapsi oli unohtanut lukea biologian kokeeseen. Hän oivalsi asian koepäivän aamuna. Sovimme, että katsotaan ensin se koenumero ja jutellaan sitten vasta seurauksista. Lapsi sai kokeesta kiitettävän, joten ei ollut mitään syytä rankaista periaatteen vuoksi. Kehuin sitä, että muksu on ollut tunnilla tarkkaavainen ja oppinut asioita myös läksyistä.

Juttelin tällä viikolla erään vanhemman kanssa, joka aikoi rangaista lastaan kiroilusta. Rangaistuksena olisi kännykän ottaminen pois, kunnes lapsi täyttäisi 18 vuotta. Siis kolmen vuoden rangaistus kiroilusta. Yritin korrektisti ehdottaa muitakin vaihtoehtoja, mutta eihän minulla ole oikeutta pistää lusikkaani toisten lohisoppaan, joten en voinut jäädä väittelemään asiasta.

Epäoikeudenmukaisuuden tunne on yksi vahvimmin ihmisiä riitauttavista tunteista. Jos haluan nähdä lapsiani vielä senkin jälkeen, kun he täyttävät 18, minun pitää pyrkiä mieluummin palkitsemaan kuin rankaisemaan – ja rangaistuksissakin etsiä kohtuullisuutta.

Veikkaan, että Karo ei koskaan laita omaa lastaan partioon. Ja se on meidän vikamme.

14 kommenttia

Berliinin kautta kesälomille

Terveisiä Berliinistä! Olimme siellä viisi päivää lasten kanssa, ja tuloksena oli yksi antibioottikuuri, yksi märkivä tikku jalassa, yksi verta vuotava ien ja haljennut hammas, lukuisia ruokatahroja rinnuksilla ja kaksi uutta pehmolelua. Uhosin jo Facebookissa, että perustan Katleenan Matkatoimiston: ”Matkoja joita et unohda”.

Koulutukset ovat ohi tältä keväältä, joten lasken lomani alkaneen. Kirjoitustöitä toki on yhä:

Kuulostaa isolta listalta, mutta jos teen töitä reippaasti, noihin menee noin 22 työpäivää. Se on sopivan väljä määrä ripoteltuna kahdelle kuukaudelle.

Ylipäätään kirjoittaminen on melkolailla lomaa: ei tarvitse matkustaa mihinkään, saa istua kuistilla pyjama päällä ja voi siemailla samalla siideriä, kuten kaikki me vuoden äidit teemme.

Tuttuun tapaan blogin päivitystahti hidastuu kesän mittaan, paitsi silloin kun jumitan käsikirjoitusten kanssa ja kehittelen sijaistoimintoja sosiaalisessa mediassa.

PS. Muistathan tulla Hämeen keskiaikamarkkinoille elokuussa? Jos et tule, niin peukuta meitä Helenin tukikampanjassa tai kirjoitan siideriäitiydestä läpi koko kesän.

Kerro oma kantasi

Teatteriarvostelu: Lainahöyhenissä Jyväskylän kaupunginteatterissa

Perjantaina pidimme tyttöjen illan. Meitä oli viisi naista, keski-ikä 31 vuotta.

(Tarkalleen ottaen paikalla olivat minun lisäkseni pikkusiskoni, kuusikymppinen äitini sekä ala-asteikäiset tyttäreni. Mutta kolmenkympin keski-ikä kuulostaa myyvemmältä kuin kolmen sukupolven perheilta teatterissa.)

Olimme ostaneet perheen kuopuksille synttärilahjaksi musikaaliliput Jyväskylän kaupunginteatteriin, Lainahöyhenissä-komediaan.

(Pakko jatkaa sulkumerkkitarkennuksilla: lapsemme ovat syntyneet samana päivänä kahden vuoden välein. Juhlimme siis kuopuksen kahdeksanvuotispäiviä ja esikoisen ensimmäistä täyttä kymmentä.)

Asiaan. Loppu sujuu ilman sulkumerkkejä.

Lainahöyhenissä-esityksen plussat

  • Albin/Zaza-roolin esittänyt Joni Leponiemi oli huikea. Hän onnistui tekemään roolin aidosti, ilman vähäistäkään ”hihhii, mies pukeutuu naiseksi” -vivahdetta. Tästä roolista oli Marja Tyrni kaukana. Leponiemen skaala riitti hellyyttävän marttyyrimaisesta puolisosta itsevarmaksi yleisön viihdyttäjäksi ja yhtä lailla ikäkriisiä potevasta mies-äidistä hurmaavaksi revyydiivaksi.
  • Esityksen musiikki- ja tanssiosuudet olivat elämyksellisiä. Oli sulkaa, suukkoa ja sanoitusta. Isolla lavalla seurue pääsi oikeuksiinsa, ja nuorempi synttärisankari hihkui välillä onnesta. Minullakin jalka vatkasi musiikin tahtiin. Musiikista kuuluu kiitokset orkesterille, joka istui keskittyen kuopassansa ja loi tapahtumille äänimaiseman.
  • Ooo, puvustus! Pukusuunnittelija Tuovi Räisäselle on ilmeisesti annettu vapaat kädet ja budjettia sen mukaan. Mukana olivat kaikki yökerhorevyyn klassikot höyhenviuhkoista ja paljeteista vauhdissa riisuttaviin pitkiin helmoihin. Näyttävyydestä ei ollut tingitty, vaan puvut istuivat tismalleen musikaalin suurellisuuteen.
  • Esitys on ajankohtainen tasa-arvoisen avioliittolain vuoksi. Pääosassa ollut miespari – rooleissa Joni Leponiemen lisäksi Jouni Innilä – vannoi rakkautta toisilleen, ja samaan aikaan kuopuksemme hengähti ihastuneena. Sillä hetkellä lavalla ei ollut koomisuutta vaan aitoa pitkän ihmissuhteen rakkautta. Tämä välittyi myös kahdeksanvuotiaalle. Olin ylpeä lapsestani, joka eläytyi tunteeseen, eikä kiinnittänyt huomiota sellaiseen muka-poikkeavuuteen, että tunne oli kahden miehen välillä.
  • Sivuosassa ollut roolihahmo Marie Dindon (Hanna Liinoja, jos oikein käsitin) oli hulvaton miehensä alistamana neuroottisena vaimona. Hahmon alituinen hiusten sukiminen ja nyökkäily olivat kuin suoraan Hämeenlinnan kahviloista arkiaamuisin.
  • Plussana on toki myös Alvar Aallon arkkitehtuuri. Jos et ole koskaan käynyt Jyväskylän kaupunginteatterissa, asia kannattaa hoitaa pikimmiten kuntoon.

Lainahöyhenissä-esityksen miinukset

  • Jouni Innilän roolihahmolla Georgesilla oli turhankin vahva maneeri äänessään. Ehkä se johtui roolihahmosta, joka oli teatraalinen yökerhon tirehtööri. Silti ääni tuli ikään kuin niskasta, ja toinen muksuista kommentoi osuvasti: ”Äiti, tuo puhuu kuin Tsiisus Nieminen.”
  • Pariskunnan poikaa esittänyt Miikka Tuominen meni välillä ylinäyttelemisen puolelle. Toki genreen kuuluu tietty överiys, mutta joissain kohdin teennäisyyden raja ylittyi.
  • Meitä hämeenlinnalaisia sapetti, kun esitystä ei ollut aikataulutettu junien mukaan. Näytös loppui tismalleen samaan aikaan, kun viimeinen juna etelään lähti. Niinpä jouduimme kulkemaan omalla autolla: viisi tuntia ajomatkaa ja 2,5 tuntia teatteria.
  • Jyväskylän kaupunginteatterin sivuilla ei ole listattu kunnolla sitä, kuka on missäkin roolissa. Olisimme halunneet esityksen jälkeen katsoa myös sivuosien näyttelijöiden nimiä, mutta tietoa ei löydy teatterin sivuilta muiden kuin pääroolien osalta.

Kokonaisuus päätyi vahvasti plussan puolelle. Teatterin suhteen suosikkigenrenihän on sama kuin 70-vuotiailla lastentarhanopettajilla: rakastan komediamusikaaleja. Lainahöyhenissä istui teatterimakuuni kuin untuvapuuhka uumalle.

 

2 kommenttia