Älä yritä opettaa diginatiiville mitään

Yhdeksänvuotiaan puhelin vaihtui Samsungista iPhoneen. Ajattelin opettaa hänelle hieman puhelimen käyttöä, koska käyttölogiikka on täysin erilainen.

Katos kulta kun äiti näyttää. Sä saat numerot tallennettua näin – –. Ai sä olitkin jo tallentanut ne. No mutta sä saat ne tärkeimmät numerot merkattua suosikeiksi näin – –. Ai ne onkin jo sulla kunnossa. No sä saat Whatsappin ladattua tuolta App Storesta – –. Ai sä olitkin jo ladannut sen. Öö tota sä saat sen ennakoivan tekstinsyötön poistettua tuolta valikosta, öö, mistäs se nyt olikaan… Jostain Asetuksista… Kyllä se täällä on… Ootas kun mä etsin…

 

Äiti, se oli tuolla Asetuksissa ja siellä kohdassa Näppäimistö.

 

4 kommenttia

Viestintä kehittää lapsen kykyä kantaa vastuuta

Olen nyt vetänyt nykyistä partioryhmääni neljä vuotta. Olen saanut katsoa, kun porukka kasvaa 7-vuotiaista sudenpennuista 11-vuotiaiksi seikkailijoiksi. Ensimmäiset kolme vuotta olimme nimeltämme Repolaisia, mutta nyt olemme olleet vuoden verran Susia.

Nimi ei ole ainoa muutos; myös viestintä on muuttunut aikalailla.

Vielä neljä vuotta sitten lähettelin vanhemmille meilejä ja tekstareita. Jos halusin osallistaa lapsia, pistin heidät kirjoittamaan viestin ylös erilliselle lapulle. Viesti tietenkin unohtui useimmiten partioreppuun – joten sen perillemeno piti joka tapauksessa varmistaa meilillä ja tekstarilla.

Vuosi sitten perustin Facebookiin Susien oman salaisen ryhmän. Jaan siellä kuvia reissuista ja sattumuksia partiokokouksista. Ryhmässä ovat jäseninä lasten vanhemmat, mutta vuoden päästä pääsen liittämään ryhmään myös susia, kunhan he täyttävät vaaditun iän.

Silloin tällöin myös whatsappailen ja mesettelen susilasten kanssa. Sain juuri viestin talvileirin toiveruuista, ja eilen vastailin kysymyksiin leirin sijaintipaikasta.

Ja nyt tulee tämän postauksen pihvi: lapsen vastuu omasta arjestaan kasvaa viestinnän myötä.

Mitä enemmän me perheen ulkopuoliset toimijat viestimme lapsille suoraan, sitä enemmän he kantavat vastuuta omista toiveistaan ja tekemisistään. Ja mitä enemmän me välitämme viestejä vain vanhempien kautta, sitä enemmän me viemme valtaa lasten omasta elämästä.

Vanhempien pitäisi olla pikemminkin meilin kopio-kentän sivustaseuraajia. Annetaan lasten olla vastaanottajia ja lähettäjiä, silloin kun on kyse heistä itsestään.

9 kommenttia

Tuunaa lapsesi

Otsikko ”Tuunaa lapsesi” on pelottava. Aivan kuin lapsi olisi auto tai koriste, joka pitäisi puunata nätiksi, kiiltäväksi ja omaan elämään sopivaksi.

Olen kuitenkin samaa mieltä otsikon kehotuksen kanssa – joskaan en puhu ulkonäöstä, vaan valmiuksista kohdata työelämä ja toiset ihmiset. En myöskään puhu siitä, että lasten pitäisi sopia minun elämääni, vaan siitä että heidän pitää istua omaan elämäänsä ja tehdä siitä näköisensä.

En halua opettaa lapsiani siihen, että olisi olemassa selkeitä ammatteja ja varmoja työpaikkoja. ”Haluatkos sinä isona rekkakuskiksi?” – aivan kuin ihmiset ohjaisivat autoja vielä viidentoista vuoden päästä. ”Tuleeko sinustakin isona kirjailija?” – aivan kuin paperikirjoja olisi tulevaisuudessa ja aivan kuin kuka tahansa ei voisi julkaista mitä tahansa. ”Virkamiesura on varma valinta!” – aivan kuin 2020-luvun julkishallinnolla olisi mahdollisuus pitää yhtä monta työntekijää kuin nykyään.

Uskon, että tulevaisuudessa ura ja ammatti pitää löytää ja tehdä itse. Sen vuoksi meillä kotona on aina käynnissä luontoystävällinen yrittäjyyskasvatus. Se tarkoittaa tätä:

  • Rohkaistaan lasta opettelemaan uusia asioita ja kehutaan jokaisesta saavutuksesta. (Tällä viikolla on kehuttu muun muassa tomaatin syönnistä, hyvästä koetuloksesta, pluslaskuista ja oma-aloitteisesta siivoamisesta.)
  • Kannustetaan lasta löytämään oma lahjakkuutensa ja kehittymään siinä.
  • Rohkaistaan kertomaan oma mielipide ja kannustetaan omaan ajatteluun.
  • Käydään erilaisissa tapahtumissa, joissa lapset tutustuvat uusiin ihmisiin.
  • Pohditaan yhdessä, miten vuorovaikutus toimii ja miltä toisesta ihmisestä saattaa mikäkin asia tuntua.
  • Lajitellaan jätteet, säästetään energiaa ja mietitään, mitä ostetaan.
  • Annetaan lapsen pitää salasanasuojattua blogia, jossa hän voi kirjoittaa elämästään ja harjoitella nettikeskustelua perheen kanssa.
  • Annetaan töistä pieniä palkkioita, opetellaan tekemään laskuja, kuitteja ja tarjouksia, kerrotaan veroista ja yhteiskuntavastuusta lasten tasolla.
  • Harrastetaan tietenkin partiota, joka kasvattaa aktiiviseen kansalaisuuteen ja vastuunkantoon.
  • Tehdään lasten ehdoilla opetusvideoita vaikkapa asiakaspalvelusta.

Ja ennen kuin mammapalstojen äitiyskiihkoilijoita ryntää tänne paheksumaan, niin kerrottakoon, että kaikki tämä tapahtuu lasten ehdoilla. Pakottamalla muksu ei opi yhtään mitään. (Paitsi minä opin inhoamaan hiihtoa, koska siihen pakotettiin lapsena.)

En ota kantaa lasteni tulevaisuuden toimialaan. Se voi yhtä hyvin olla taidetta, tekniikkaa, hoivaa, kieltä, finansseja, luontoa, politiikkaa tai jotain muuta. Toimialalla ei ole väliä, mutta yrittäjyysasenteella on.

Käytännössä arjen oppimistilanteet lähtevät aina liikkeelle muksun kysymyksestä. Kun kuusivuotias kysyi, ovatko tulli ja poliisi kilpailijoita, päädyimme käymään läpi julkishallinnon työnjakoa. Kun kahdeksanvuotias kysyi, rakennetaanko Hämeenlinnan uutta kauppakeskusta verovaroilla, kävimme läpi julkisen ja yksityisen rahoituksen.

Olen ylpeä tyttäristäni. Toivon, että he pystyvät elämään hyväntuulisen elämän sopusoinnussa itsensä, muiden, ympäristön ja yhteiskunnan kanssa. Toivon, että he valitsevat omannäköisensä elämän, parisuhteineen tai ilman sitä, omalla toimialallaan tai vaikka useammalla. Toivon, että he nauttivat sekä työstä että vapaa-ajasta – jos niiden eroa enää on tunnistettavissa 2020-luvulla.

On virhe uskotella lapsille, että tavallisia ammatteja on olemassa vielä kymmenen vuoden päästä. Sen sijaan kannattaa kasvattaa heidät luovuuteen, joustavuuteen, vastuuseen, sosiaalisuuteen ja viestintätaitoihin. Niiden avulla löytyy se ammattikin.

* * *

Lisää lukemista:

 

16 kommenttia