Miltä hauki haisee?

Eräällä partioleirillä kaverini käveli vastaan inhon ilme kasvoillaan. Hän haisteli käsiään ja nyrpisti nenäänsä. Minä tietenkin kysyin, että haisevatko hänen näppinsä jotenkin pahoilta.

Kaveri törkkäsi kätensä nenäni alle: ”No haista ite!”

No ne haisivat tosi pahalta. Mutta mikä se haju oli? Kaverini katsoi minua äimistyneenä:

Etkö sä tunnista kalan hajua?! Mä perkasin juuri kaksi haukea!

Minä en tosiaan tunnistanut. Unohdin myöhemmin koko episodin.

Viime syksynä tein kasvosokeuden myötä aphantasia-testin. Se selitti, mistä kasvosokeuteni johtuu. Minulla ei nimittäin ole visuaalista muistia. Aina kun joku teettää rentoutusharjoitusta ”kuvittele eteesi vehreä nurmi”, minä näen vain mustaa ja yleensä nukahdan kesken harjoituksen.

Reippaana tyttönä keksin tänä keväänä yhdistää haukihavaintoni ja aphantasia-tulokseni: muistanko ylipäätään yhtään mitään aistinvaraista tietoa?

Mietin kokemuksiani ja tajusin, etten todellakaan muista tai muistan tosi huonosti. Tämä selittää hiton monta muutakin asiaa kuin sen kasvosokeuden:

  • En osaa laulaa, koska en muista, miltä minkäkin nuotin pitää kuulostaa.
  • En lapsena tunnistanut ihmisten ääniä lankapuhelimessa. (Onneksi nykyään on henkilökohtaiset kännykät.) En vieläkään tunnista laulajia radiosta.
  • Opettelin meikkaamaan vasta kolmekymppisenä, koska en muistanut, miltä ”kaunis” tai ”laitettu” ihminen näyttää. En siis osannut vertailla itseäni tai muitakaan meikin kanssa tai ilman. Muutos tapahtui vasta, kun näin itsestäni otettuja promokuvia rinnakkain, meikin kanssa ja ilman.
  • En huomaa, jos kaveri on lihonut tai laihtunut tai hankkinut silmälasit. Hahmotan ihmiset piirrelistan perusteella. Esimerkiksi Janne on minulle kaava [ruskea tukka + parta + hartiat + tietynlainen ystäväkatse silmissä]. Huvittavaa on, että kaava kasvoi noilla hartioilla, kun Janne alkoi käydä salilla: ulkomuotoon tuli vähitellen yksi piirre lisää. Jos Janne värjäisi hiuksensa tai ajaisi partansa, kaavani menisi pieleen, enkä tunnistaisi häntä. Sen sijaan silmälasit eivät vaikuttaisi, koska ne tai niiden puute ei kuulu muistikaavaani.
  • Jos tulen kotiin ja joku on laittanut ruokaa, tunnistan, että haju on hyvä. En erota, onko uunissa kalaa vai lihaa.
  • Kaverini kertoi, että hän rakastaa vaniljan tuoksua hajuvedessä. Minä en edes tiedä, mikä hajuvesi tuoksuu vaniljalta ja mikä ei.
  • Olen viininmaistelussa aika tarkka-aistinen, mutta kaikki oppiminen nollautuu maistelukertojen välissä. Joudun joka kerta opettelemaan uusiksi, mikä olikaan mustaherukan aromi tai miltä tuntui tanniini.
  • En ole koskaan tajunnut, miksi kirjoissa kuvataan pitkään maisemia tai ihmisten ulkonäköä. Ne eivät oikein merkitse minulle mitään, enkä osaa kuvitella niitä. Sen sijaan dialogi ja tapahtumat ovat tärkeämpiä.
  • Ja nyt se absurdein tunnustus: minulla oli yhdessä vaiheessa elämääni tosi epäaktiivinen seksielämä, koska en koskaan muistanut jälkikäteen, miltä orgasmi tuntuu. Sen vuoksi en erityisesti hakeutunut seksiin. Joka kerta sitten yllätyin, että perhana kun on kivaa. Nyt olen onneksi jo pitkän aikaa tehnyt aloitteet tietoisesti, koska tiedän sen tuntuvan hyvältä – vaikken vieläkään muista sen tuntuvan hyvältä.

Aiemmin luulin, että kaikki muutkin kokevat maailman samoin. Vasta viime vuosien aikana olen tajunnut olleeni väärässä. Olen ilmeisesti ihan pirun vinksahtanut tässä suhteessa.

Toki tällä aistimuistittomuudella on etunsa:

  • Minuun ei kovin hyvin pysty tekemään vaikutusta upealla ulkonäöllä, sillä unohdan ulkonäön myöhemmin.
  • Tunnistan helkutin hyvin ilmeitä, jopa mikroilmeitä. Tämä johtuu siitä, että koska en tunnista kasvoja, joudun päättelemään ihmisen ilmeestä, tunteeko hän minut ja odottaako hän minun tuntevan hänet.
  • Muistan tosi hyvin tunnetilat, joten minun on helppo eläytyä toisten tunteisiin.
  • Muistan valtavan määrän tarinoita, vaikken muista, keneltä olen ne kuullut.
  • En pelkää kipua, koska en muista sitä. (Tämän varomattomuuteni vuoksi saan toki aika paljon mustelmia.)
  • Minulla on myönteinen kehokuva, koska en muista ulkoa, miltä peilikuvani näyttää. En tajua hävetä mitään kohtaa itsessäni.
  • Osaan elää hetkessä, koska en muista, mitä ihmeen pohdittavaa olisi menneessä. Tämä taas heijastuu läsnäolooni esiintymistilanteissa.
  • En muista mitään näkemiäni painajaisia.
  • Osaan piirtää mallista tosi hyvin, koska aistimuistini ei kerro, miltä jonkin ”pitäisi” näyttää. Kopioin vain sen, minkä näen. Osaan siis piirtää mallista ihmisen, joka istuu lattialla jalat suorana minua kohti, vaikka useimpien on vaikea piirtää syvyyslyhennystä.

Minkä takia kirjoitan tätä postausta? No siksi, että tästä aistimuistittomuudesta olisi kiva saada tietoa enemmän. Onko ilmiötä tutkittu? Mistä se johtuu? Missä iässä muut ovat havainneet saman? Miten muut ovat taklanneet näitä mutkia? Ja kai nyt prkl on joku toinenkin, joka kokee maailman näin?

PS. Tiedän prikulleen, että tuo orgasmimaininta voi aktivoida vääränlaisia kommentteja. Ne eivät tule pääsemään läpi blogiin. Käytin orgasmia esimerkkinä siksi, että se konkretisoi joka ikiselle aistimuistini huonouden: edes voimakas aistielämys ei jätä muistijälkeä. Tämän postauksen aiheena ei ole kenenkään seksielämä, vaan aistimuistittomuus ilmiönä.

Edit 10.5.2017 klo 14.03: Lisään listoihin esimerkkejä sitä mukaa kun niitä tulee mieleen. En jätä jokaisesta edit-merkintää.

41 kommenttia

Sokos-hotellien puhelinpalvelu ja rationaalinen asiakas

Varaan työkeikoille majoitukseni Sokos-hotellien puhelinpalvelusta. Facebookissa jo kerroinkin, että asialliset varaukseni päätyvät jostain syystä usein absurdeiksi.

Lokakuun lopulla kävin seuraavanlaisen keskustelun:

– Sokos Hotels myyntipalvelu, Alppa Asiakaspalvelija, kuinka voin auttaa?
– Tässä on Katleena Kortesuo hei. Mä olisin varannut hotellihuonetta.
– Joo, onnistuu ilman muut-
– Anteeksi, mä joudun keskeyttään. LAPSET, EI SAA LAITTAA MIEKKAA SINNE! SIITÄ TULEE ÖLJYÄ KANKAISIIN!
– Hehee, ei mitään. Nuo lasten miekkaleikit-
– Eikun se on mun miekkani.
– Ah. Öh. Joo.

Tänä aamuna keskustelu eteni näin:

– Sokos Hotels myyntipalvelu, Alppa Asiakaspalvelija, kuinka voin auttaa?
– Tässä on Katleena Kortesuo moikka. Mä olisin varannut hotellia Turkuun tälle viikolle keskiviikolta torstaille.
– Tälle viikolle?
– Joo.
– Ööö… Nyt on perjantai.
– Aaa, no niinpäs onkin! Otetaan sit ensi viikon keskiviikolle.
– On täällä huoneita vapaana. Mä voisin ottaa tähän ne sun yritystiedot.
– Joo, ota vaan.
– Eli sanotko sen sun yrityksen nimen?
– Se on Katleena Kortesuo Oy.
– Aivan, nyt mä muistankin.

Todennäköisesti Sokoksen myyntipalvelussa annetaan henkistä tukea jokaiselle, joka on joutunut hoitamaan varauksiani. Kun puheluni on päättynyt, asiakaspalvelija saa välittömästi hieronnan, puolen tunnin kahvitauon ja lohtupullaa.

2 kommenttia

Älä kehu mua (pliis kehu vaan)

Paras kaverini kehui minua tänään poikkeukselliseksi. Tapani mukaan en uskonut häntä, vaan aloin väittää vastaan. (Ja tämän blogin vakiolukijat tietävät, että osaan väitellä varsin sinnikkäästi ja sanavalmiisti.)

Olin jopa niin idiootti, että totesin kaverini olevan sen verran introvertti, ettei hänellä ole kunnon vertailupohjaa kehuilleen. Häpeän tätä toteamustani yhä.

Yritin analysoida itseäni ja päädyin seuraavaan lopputulokseen: minulla on loistava nicheitsetunto mutta vain semihyvä kokonaisitsetunto. Pystyn sanomaan aivan pokkana osa-alueittain, että olen erinomainen esiintyjä ja kirjoittaja. Olen myös hauska ja nokkela. Mutta jos minun pitäisi luonnehtia itseäni kokonaisuutena, totean olevani ihan hyvä tyyppi tai kiva perusihminen.

Sen vuoksi minun on vaikea vastaanottaa ylenpalttisia kehuja, jotka koskevat minua kokonaisuutena. Koen ne kiltiksi valheeksi tai läheisen ihmisen näköharhaksi. Vänkään vastaan jopa niin kauan, että loukkaan kehujaa tahtomattani.

Kokonaiskehut ovat minulle kuin heroiinipiikki. Pirun houkuttelevaa mutta pirun vaarallista. Olisi mahtavaa leijua pilven päällä ja uskoa olevansa jotenkin erityishyvä ihminen. Samalla tiedän kuitenkin vaaran.

Jos alan tosissani uskoa olevani ”poikkeuksellinen”, alan pian nähdä itseni tärkeämpänä ja parempana kuin muut. Meillä on julkisuudessa näytteitä siitä, miten käy, jos ihminen alkaa pitää itseään ylivertaisena.

Minussa on pientä narsistin vikaa. Olen tosi ylpeä taidoistani ja kirjoistani, mutta en uskalla ulottaa samaa ylpeyttä itseeni aivan kokonaisuutena. Tiedän vikani liian hyvin. Jos annan saumaa narsismilleni, päädyn ylivertaisuusharhaan.

Tätä ei saa käsittää väärin: minulla on kuitenkin positiivinen minäkuva. En pidä itseäni huonona tai huijarina enkä ole taipuvainen itseruoskintaan, mutta näen itseni aika tavallisena kivana tyyppinä. Plusmerkki on olemassa, mutta se on pienempi kuin mitä paras kaverini minulle antaisi.

Toinen ongelma kehuissa on niiden kumuloituminen. Jos joku yrittää kehua ja minä väistelen, ihminen alkaa kehua entistä enemmän. Sitten minä tunnen itseni syylliseksi siihen, että olen yrittänyt vongata lisää kehuja. (Tai mistä minä tiedän – ehkä alitajuntani pyrkii nimenomaan siihen.)

Ja jos taas kiitän kehuista ja nyökkään, tunnen itseni valehtelijaksi, koska en ole aivan samaa mieltä. Kehujen antaja on liian kiltti tai liian lähellä minua.

Siksi tämän postauksen kommentointi on suljettu. En halua joutua tilanteeseen, jossa lukijani kokee velvollisuudekseen kehua minua, enkä minä kuitenkaan usko.

Itsevastuun periaatteen mukaan menen nyt pyytämään kaveriltani anteeksi. Ja opettelen ymmärtämään tilannetta, jos joskus saan ylenpalttisia kokonaiskehuja.

Kerro oma kantasi