Tykkäyksiin iski inflaatio tänä keväänä Anno Domini 2017

Täten juhlallisesti julistan, että tykkäykset ja peukutukset ovat kokeneet inflaation – ja minä olen yksi syyllisistä. Jos valtio voi painaa liikaa rahaa, niin minä olen peukuttanut liikaa.

Prosessilla on taustansa kolmessa suunnassa: omassa henkilöhistoriassani, ylipäätään ihmisten psykologisissa tarpeissa sekä somekanavien toiminnoissa.

Näin se homma eteni:

  1. Minut on kasvatettu niin, että lähtökohtaisesti toinen yksilö pitää aina huomioida ja häneen pitää suhtautua positiivisesti. Niinpä someutumiseni alkuaikoina vastasin jokaiseen Facebook-kommenttiin ja Twitter-vastaukseen. (Toki häiriköt pistin aisoihin, mutta he eivät kuulukaan tähän tykkäyskategoriaan.)
  2. Sitä mukaa kun seuraajia tuli enemmän ja työmäärä kasvoi, minulla ei ollut enää aikaa vastata jokaiselle erikseen. Niinpä tykkäsin ja peukutin osoittaakseni positiivista huomiota. Hyvänen aika, minuthan oli kasvatettu siihen!
  3. Olin rakentanut itselleni ansan. En osannut nähdä, että seuraajamäärä kasvaa edelleen ja kommentit lisääntyvät. Olin päätynyt ikuisiin tykkäystikapuihin, joiden yläpäähän ilmestyy lisää poikkipuolia – ja tuplasti omaan kipuamisvauhtiini nähden.
  4. Myös muilla oli ollut vastaavia päättelyketjuja ja toimintamalleja erityisesti Twitterissä. Lisäksi sosiaalinen paine pistää loputkin ihmisistä toimimaan samalla tavalla. Niinpä Twitterissä on täysin yleistä, että keskusteluissa jokainen sekä vastaa että tykkää toisten viesteistä. Lopputuloksena notifikaatiosarakkeessani on 85 % tykkäysilmoituksia ja 15 % varsinaisia sisältöjä ja vastauksia.
  5. Lisäksi Twitterissä oli ahdas tila, joten pitkissä keskusteluissa pudotettiin usein epäaktiivinen osallistuja pois. Niinpä jos halusi seurata keskustelua mutta ei osallistua siihen, kannatti tykkäillä toisten tviiteistä. Näin aktiiviset keskustelijat näkivät, kuka haluaa pysyä mukana. Tykkäilytarve kasvoi siltäkin osin.
  6. Tykkäilyn varjopuolena on sen tuoma tasapuolisuuden vaatimus. Jos tykkään tuosta kommentista, niin eikö pidä tykätä tuostakin, koska se on sisällöltään saman arvoinen ja sävyltään saman tyylinen? Varan vuoksi tykkäsin kaikesta, jonka saatoin allekirjoittaa edes jotenkin.
  7. Seuraajamääräni kasvoivat myös Facebookin puolella, enkä osannut ennakoida, että kyydissä tulee hyväntahtoisia treffivihjailijoita. Heidän kommenteistaan oli hieman vaikea tykätä, koska olen yllättävästi kiinnostuneempi vihkisormukseni kantajasta kuin ventovieraista. En voi antaa väärää toivoa treffikyselijöille, mutta en halua olla ilkeäkään. Aloin huomata jatkuvan tykkäämisen ongelmallisuuden. (Erikseen ovat jälleen limaiset rivouksien puhujat. Heidät laitan ruotuun saman tien.)
  8. Mitä enemmän seuraajia ja kavereita, sitä enemmän yksityisviestejä. Hoidan tietenkin asiakkaiden kyselyt, kirjaprojektien yhteydenpidot ja kavereiden kuulumiset, mutta muutakin tulee. Saan kahmalokaupalla erilaisia viestejä, joiden aiheet vaihtelevat vaalikuulumisista hassuihin giffeihin. Osa tulee puolitutuilta, osa täysin tuntemattomilta. Yksityisviesteissä on suuremmat paineet vastata, mutta useimmiten joudun vain kuittaamaan viestit tulleeksi peukkuemojilla.
  9. Pankki räjähti lopullisesti tällä viikolla, kun Twitteriin tuli uusi päivitys. Aikaisemmin keskustelu oli pysynyt aisoissa, koska samaan lankaan mahtui rajattu määrä osallistujia. Nyt keskusteluun voivat tulla mukaan kaikki kiinnostuneet, jolloin tykkäiltävää on hitusen enemmän kuin kahdessa kaverissani.

Olen siis päättänyt revalvoida somereaktioni. Tykkään kyllä yhä fiksuista keskustelijoista, aurinkoisista aamuista ja pörröisistä jänöpupuista, mutta en vain paina tykkäysnappia niin usein kuin ennen. Sama pätee kommentointiin. Yritän ehtiä vastata palautteeseen, mutta en valitettavasti ehdi ihan kaikkiin keskusteluihin mukaan. Yksityisviesteihinkin joudun vastaamaan valikoidusti.

Revalvointi on helkutin kivuliasta kotikasvatukseni vuoksi, mutta siihen on pakko opetella. Muuten olen yksi syypää inflaatiokierteeseen.

Kerro oma kantasi

Näennäinen askel kuittaa aidon etenemisen #skippaavitonen

Esikoiseni oli leirikoulussa viisi päivää ilman hammasharjaa. Hän oli tehnyt itselleen pakkauslistan, rastittanut siitä hammasharjan, lähtenyt hakemaan hammasharjaa mutta ryhtynyt kesken kaiken tekemään muuta. Rastittaminen kuitenkin viestitti hänen aivoilleen valheellisesti, että homma on hoidossa.

Teen jatkuvasti itse samaa. Ajattelen aamupalan ääressä, että illalla pitää muistaa lähteä kävelylenkille, ja olen tyytyväinen päätökseeni. Se tyytyväisyys signaloi aivoilleni, että homma on hoidossa. Illalla sängyssä muistan, että se helkutin lenkki jäi tekemättä.

Vastaava ilmiö näkyy paraikaa Facebookissa, jossa kiertää taas mysteeristatuksia. Niillä kampanjoidaan rintasyöpätietoisuuden puolesta. Valitin samasta rintasyöpäkampanjasta täällä EOT:ssa jo kolme vuotta sitten.

Pelkään, että mysteeristatuksen kirjoittaminen antaa saman väärän signaalin aivoille kuin pakkauslistan rastittaminen etukäteen. Facebookin rintasyöpäpäivitys antaa ihmiselle sen uskon, että ”nyt olen tehnyt asialle jotain”. Epäilen, että lahjoituksia jää saamatta, kun ihminen kokee tehneensä jotain asian hyväksi.

Mikä sitten toimisi? Jotainhan pitää tehdä. Syöpää ei saa lakaista maton alle, ja syöpätutkimus tarvitsee tukea.

Oma ratkaisuni oli tänään tällainen:

1 kommentti

Se ei riitä, jos someaspa hoitaa pelkän faktan (osa 2)

Postasin äsken rutiininomaisesta asiakaspalvelusta. Seuraava keissi on asiointini suomalaisen elintarviketoimijan kanssa.

Pidin maanantaina partiokokousta seiskaluokkalaisten nuorteni kanssa. Tarkoituksemme oli tehdä smoothieita ja jutella terveellisestä syömisestä.

Terveellinen syöminen keskeytyi, koska mustikkapussista löytyi toukka. Otin siitä valokuvan ja tein saman tien reklamaation Twitteriin yksityisviestinä. (En suosittele juoksemaan kohukuvien kanssa somejulkisuuteen tai iltapäivälehtien pakeille, vaan ensimmäiseksi kannattaa aina asioida suoraan yrityksen kanssa yksityisessä kanavassa.)

Mustikkapussi toukka

Otin tilanteen kasvatuksellisesta näkökulmasta. En halunnut antaa partiolaisilleni tyhmää esimerkkiä räyhäävästä asiakkaasta, vaan kirjoitimme firmalle humoristisen palautteen. Ryhmä keksi toukalle jopa nimen. Alla oleva viesti lähti yllä olevan kuvan kanssa – joskin alkuperäisessä kuvassa näkyy valmistajan mustikkapussi kokonaisuudessaan.

Palaute Twitter

Tämä viesti lähti siis maanantai-iltana seitsemän jälkeen. Tiistain ja keskiviikon aikana ei tullut vastausta, joten eilen keskiviikkona neljältä laitoin yritykselle julkisen Twitter-viestin, jossa kyselin vastausaikataulua.

Twitter hoputus

Vastausta ei tullut eilisen työpäivän aikana, ja niinpä menin illalla Facebookiin ja etsin saman firman sieltä. Pistin taas uuden viestin kuvineen ja ihailin omaa kärsivällisyyttäni.

Facebook reklamaatio

Tänä aamuna seitsemältä oli tullut vastaus Facebookiin:

Facebook vastaus

Aamulla kahdeksalta myös Twitter-aspa havahtui, ja sain sieltäkin kuittauksen:

Twitter kuittaus

Asia tuli siis lopulta hoidettua. Mitä minä nyt sitten valitan? Mikä tässä meni pieleen? Eikö mikään kelpaa?

Pieleen menivät toki vastaamattomuus Twitterissä sekä yli kahden vuorokauden odotusaika. Isoimman ongelman muodosti kuitenkin byrokraattinen mallivastauspohja, jolla tilanne hoidettiin. Sen kieli ja tyylilaji eivät sovi sosiaaliseen mediaan.

Olimme tehneet partiolaisteni kanssa humoristisen reklamaation, mutta vaivannäköämme ei huomioitu eikä vastausta ollut laadittu samaan sävyyn.

Katsotaanpa, miten ulkomailla hoidetaan vastaava asia:

Jos saamamme vastaus pitäisi arvostella kouluarvosanoin, olisin antanut sille 1990-luvulla arvosanaksi 9+. Sen sijaan nykyisellä someaikakaudella sen arvosana on 7-.

Elintarvikemerkki menetti ennen kaikkea mahdollisuuden hyvään markkinointiin. Jos vastaus olisi ollut Tescon tai Sainsbury’sin kaltainen, meillä olisi käsissämme taas yksi positiivinen somehitti.

8 kommenttia