Mutta kun se pentele ei edes hae

Aikanaan eräs kaverini oli vela eli vapaaehtoisesti lapseton. Kerran hän loukkaantui, kun häntä ei kutsuttu lapsiperheiden saunailtaan.

Enhän mä olisi sinne halunnut mennä, mutta kun ne penteleet eivät edes kutsuneet!

Sillä ei siis ollut väliä, että kaverini tahto toteutui; hänhän ei halunnutkaan keskelle huutavia kakaroita. Sen sijaan hän olisi halunnut päästä kieltäytymään. Se vasta olisi ollut kivaa.

Pitää kuitenkin tajuta, että kun valitsee jotain, luopuu jostain muusta. Tismalleen sama pätee myös valintaan yrittäjyyden ja palkkatyön välillä.

Olen niin usein puhunut yrittäjyyden puolesta, että yksikään headhunter ei lähesty minua ja tarjoa työpaikkaa. Olen sen verran monta kertaa toheltanut julkisesti, ettei kukaan uskalla ottaa minua viestintäpäälliköksi kompastelemaan sukkahousuihin.

Oleellista onkin se, etten kurkistele aidan toiselle puolelle ja etsi sieltä vihreämpää ruohoa. En havittele tasaista kuukausipalkkaa, varmaa virkaa, puolen vuoden vuorotteluvapaata saati ansaittua varhaiseläkettä. Minun nimeäni ei tulla näkemään sanomalehtien nimityspalstoilla.

Sen sijaan yritän kasvattaa aidan tällä puolella olevan ruohon mahdollisimman vihreäksi. Haluan tulla yhä paremmaksi puhujaksi, kirjailijaksi ja yrittäjäksi, jotta voin toimia asiakkaitteni apuna silloin kun tarvetta on.

Pahinta ei ole luopumisen tuska. Pystyn aivan helposti kieltäytymään kivasta tittelistä ja palkallisista sairauslomista.

Pahinta on se, että en pääse kieltäytymään, koska kukaan ei tarjoa kuukausipalkkaa.

Olen kuin entinen tyttö tansseissa, joka haluaisi ylenkatseisesti kieltäytyä paikkakunnan hurmurin tanssiinkutsusta. Mutta kun se pentele ei edes hae.

5 kommenttia

Jee, minä vanhenen!

Tänään 22.12.2014 EOT-blogi ja minä vietämme synttäreitä. Blogi täyttää 6 vuotta ja minä 39. Tuttuun tapaan juhlin synttäreitä postaamalla pitkin päivää – ensin nyt yöllä ja maanantaina vielä puolenpäivän jälkeen.

* * *

Ja nyt asiaan: en nimittäin ole koskaan kokenut ikäkriisiä. Kolmikymppiset olivat kivat, ja niin ovat varmasti nelikymppisetkin. Viisikymppisiä suorastaan odotan.

Mutta miksi en koe ikäkriisiä? Eikös vanhenemista perinteisesti pidä surkutella ja piilotella? Ei kai ole normaalia olla innoissaan jokaisesta vuodesta, joka tulee lisää?

Asia valkeni minulle, kun 25-vuotias kaverini yritti naljailla minulle iästäni:

Ei kannata juhlia sitä, että on taas vuoden lähempänä kuolemaa.

Minä naureskelin mukana. Juttuhan oli hauska.

Sitten tajusin, että minulla on ajatusrakenne, jonka vuoksi vanheneminen on minusta kivaa:

Jokainen vuosi, jonka olen saanut elää, on kuin rahaa pankissa. Jokainen vuosi on minun, eikä kukaan voi viedä sitä. Jokainen vuosi kartuttaa kokemuksiani ja toivottavasti tekee minut siedettävämmäksi ihmiseksi.

Mutta jokainen vuosi, joka on elämättä, ei ole vielä minun. Minulla ei ole mitään takeita siitä, saanko enää seuraavaa vuotta itselleni. – Eikä sitä taetta ole kyllä 25-vuotiaalla kaverillanikaan saati kenelläkään muullakaan. Joskus kaksikymppinen voi olla lähempänä kuolemaa kuin kuusikymppinen.

On siis turhaa pelätä vanhenemista. Ajan kuluminen on se asia, johon kukaan meistä ei voi vaikuttaa ja joka toisaalta on kaikille armollisen tasapuolinen. Vanheneminen ei pysähdy naapurikateudella.

Kannattaa siis mieluummin juhlia vanhenemista. Jokainen eletty vuosi on tallessa pääkopassamme, eikä mistään muusta ole takuita.

 

5 kommenttia

Sudenpentujohtajasta toimitusjohtajaksi

(Pikainen lukuohje ei-partiolaisille:

  • Sudenpennut = 7–9-vuotiaita partiolaisia, koulussa siis 1–3-luokkalaisia.
  • Seikkailijat = 10–11-vuotiaita partiolaisia, koulussa siis 4–5-luokkalaisia.)

Aloitin ensimmäisen sudenpentulauman vetämisen partiossa syksyllä 1990. Olin 14-vuotias, ja sudenpennut olivat eka- ja tokaluokkalaisia.

Olin surkea johtaja. Osasin kyllä leikittää, organisoida ja opettaa käytännön asioita, mutta en taatusti osannut tunnistaa yksilöiden vahvuuksia, kehittää ryhmäkemiaa, valmentaa johtajuuteen tai kouluttaa ryhmätyötaitoja. (Lähinnä olin innoissani, kun pääsin leikkimään piilosta lasten kanssa.)

Välissä hukkasin kokoustilan avaimen puoleksi vuodeksi, joten tapaamisissa oli pitkä katko. Lopulta avain löytyi talvitakkini taskusta, ja partio pääsi taas jatkumaan.

Nyt mennään syksyssä 2014. Olen vetänyt partioryhmiä yli puolet elämästäni. Välissä oli kolmen vuoden tauko, kun omat tytöt olivat vauvoja, mutta ryhmänvetokokemusta on kertynyt silti 21 vuodelta.

Tämänhetkinen ryhmäni on Sudet. He ovat 11-vuotiaita seikkailijoita, joita olen vetänyt ekaluokkalaisista asti, siis nyt viidettä vuotta. Ryhmän nimi oli sudenpentuvuosien aikaan Repolaiset, mutta kun Repolaiset siirtyivät vuosi sitten seikkailijoihin, nimenkin piti kasvaa. Ryhmä valitsi nimekseen Sudet.

Vähitellen olen oppinut kohtuuhyväksi partiojohtajaksi. Mutta voisiko partioryhmän johtamisesta oppia jotain työelämäänkin?

1. Yhdistä ja erota.

Susista olen huomannut, että lapset mieluusti toimivat tietyissä 2–3 hengen vakioryhmissä. Välillä annan heidän puuhata vakioryhmissä, joissa vuorovaikutus on mutkattominta. Välillä taas ryhmittelen heidät uusiksi tarkoituksella, jotta he oppivat toimimaan myös muitten kanssa.

2. Luokaa oma kieli.

Talvileirillä teimme juhla-ateriaa, ja meille syntyi vahingossa ”italialais-espanjalaisen mestarikokin kieli”. Aina kun kokkaamme, puhumme suomea ulkomaalaisittain murtaen. Siitä on tullut perinne, johon Susien ulkopuoliset kyllästyvät. Mutta se yhdistää meitä. Molto bene makarooni jauheliiha mycke bueno!

3. Luokaa omat vitsit.

Susien kanssa kehotamme joskus toista kokeilemaan ”mun luonnonkiharaa lapasta”, ”luonnonterävää puukkoa” tai ”luonnonvahvaa makkaratikkua”. Tätä inside-juttua on turha avata tässä, mutta se huvittaa meitä yhä.

4. Pyydä vastuuta, anna vastuuta.

Syysleirillä viime viikolla Sudet pyysivät, saisivatko he olla yöllä kipinävuorossa. Niinpä annoin heidän vartioida tulta aamuviidestä aamuseitsemään. 11-vuotiaat partiolaiset pitivät kaksi kamiinatelttaa kuumina ja tekivät aamuyöllä suklaabanaaneja nuotiolla. He osaavat nyt lisätä kamiinaan puita ja vartioida paloturvallisuutta (mitä kovin moni 11-vuotias ei osaisi tehdä).

Seuraava haaste on partiolippukunnan pikkujoulujen järjestäminen. Susien tehtävänä on huolehtia tarjoilut ja juontaa ilta.

* * *

Mitä olen 21 vuoden johtajataipaleestani oppinut?

En yhtään mitään.

Työelämässä olen yhä huono esimies, surkea priorisoija ja säälittävä suunnittelija. Mutta ehkä jonain vuonna opin hyödyntämään partiotaitoja myös työelämässä.

 

3 kommenttia