Vinkki: Älä valita työstä, jota et saanut

Kuvitellaanpa, että hakisin työhön johonkin yritykseen. Kuvitellaanpa, että duuni jää saamatta. Kuvitellaanpa, että olisin ollut pätevin ja kokenein, mutta rekrytoijan sukulainen meni edelleni.

Arvatkaas mitä? Minä en valittaisi asiasta, en oikeudessa enkä mediassa.

Syitäkin on:

  • Jos saan valittamalla jonkin duunin, päädyn tekemään työtä vastentahtoisten ihmisten kanssa. En halua työskennellä sellaisessa paikassa, johon minua ei ole alun perinkään toivottu.
  • En halua töihin sellaiseen yhteisöön, jossa esiintyy nepotismia.
  • En halua puida julkisesti asiaa, josta voi jäädä tahra myös minun maineeseeni: ”se on se nainen, joka käräjöi saadakseen duunia”.

Tämä toiminta on osa itsevastuun periaatettani, josta tykkään saarnata. Jokainen toki tekee oman valintansa.

Tällä viikolla mediassa oli jälleen tilanne, jossa ihminen valitti siitä, mitä hän ei saanut: Turun kaupungin heraldikko loukkaantui siitä, että vaakunauudistus tilattiin mainostoimistolta.

– Sekin suututtaa, ettei kaupungin omien työntekijöiden työ kelpaa, puhisee yli kävelty museokeskuksen tutkija.

Annan kätevän vinkin kaikille niille, jotka samastuivat heraldikkoon.

Älä koskaan motkota julkisesti siitä, että et saanut tehdä jotain työtä. Valittaja antaa mediassa itsestään ruikuttavan, marttyyrimaisen vaikutelman. Sitä paitsi keikka meni jo ohi. Nyt on aika katsoa tulevaisuuteen.

Jos minä alkaisin tässä blogissa harmitella jokaista hylättyä käsikirjoitusta tai jokaista hintatietoista asiakasta, kyseinen ilmiö vain vahvistuisi. Ei kukaan halua tehdä töitä ulisijan kanssa.

 

15 kommenttia

Mutta kun se pentele ei edes hae

Aikanaan eräs kaverini oli vela eli vapaaehtoisesti lapseton. Kerran hän loukkaantui, kun häntä ei kutsuttu lapsiperheiden saunailtaan.

Enhän mä olisi sinne halunnut mennä, mutta kun ne penteleet eivät edes kutsuneet!

Sillä ei siis ollut väliä, että kaverini tahto toteutui; hänhän ei halunnutkaan keskelle huutavia kakaroita. Sen sijaan hän olisi halunnut päästä kieltäytymään. Se vasta olisi ollut kivaa.

Pitää kuitenkin tajuta, että kun valitsee jotain, luopuu jostain muusta. Tismalleen sama pätee myös valintaan yrittäjyyden ja palkkatyön välillä.

Olen niin usein puhunut yrittäjyyden puolesta, että yksikään headhunter ei lähesty minua ja tarjoa työpaikkaa. Olen sen verran monta kertaa toheltanut julkisesti, ettei kukaan uskalla ottaa minua viestintäpäälliköksi kompastelemaan sukkahousuihin.

Oleellista onkin se, etten kurkistele aidan toiselle puolelle ja etsi sieltä vihreämpää ruohoa. En havittele tasaista kuukausipalkkaa, varmaa virkaa, puolen vuoden vuorotteluvapaata saati ansaittua varhaiseläkettä. Minun nimeäni ei tulla näkemään sanomalehtien nimityspalstoilla.

Sen sijaan yritän kasvattaa aidan tällä puolella olevan ruohon mahdollisimman vihreäksi. Haluan tulla yhä paremmaksi puhujaksi, kirjailijaksi ja yrittäjäksi, jotta voin toimia asiakkaitteni apuna silloin kun tarvetta on.

Pahinta ei ole luopumisen tuska. Pystyn aivan helposti kieltäytymään kivasta tittelistä ja palkallisista sairauslomista.

Pahinta on se, että en pääse kieltäytymään, koska kukaan ei tarjoa kuukausipalkkaa.

Olen kuin entinen tyttö tansseissa, joka haluaisi ylenkatseisesti kieltäytyä paikkakunnan hurmurin tanssiinkutsusta. Mutta kun se pentele ei edes hae.

5 kommenttia

Jee, minä vanhenen!

Tänään 22.12.2014 EOT-blogi ja minä vietämme synttäreitä. Blogi täyttää 6 vuotta ja minä 39. Tuttuun tapaan juhlin synttäreitä postaamalla pitkin päivää – ensin nyt yöllä ja maanantaina vielä puolenpäivän jälkeen.

* * *

Ja nyt asiaan: en nimittäin ole koskaan kokenut ikäkriisiä. Kolmikymppiset olivat kivat, ja niin ovat varmasti nelikymppisetkin. Viisikymppisiä suorastaan odotan.

Mutta miksi en koe ikäkriisiä? Eikös vanhenemista perinteisesti pidä surkutella ja piilotella? Ei kai ole normaalia olla innoissaan jokaisesta vuodesta, joka tulee lisää?

Asia valkeni minulle, kun 25-vuotias kaverini yritti naljailla minulle iästäni:

Ei kannata juhlia sitä, että on taas vuoden lähempänä kuolemaa.

Minä naureskelin mukana. Juttuhan oli hauska.

Sitten tajusin, että minulla on ajatusrakenne, jonka vuoksi vanheneminen on minusta kivaa:

Jokainen vuosi, jonka olen saanut elää, on kuin rahaa pankissa. Jokainen vuosi on minun, eikä kukaan voi viedä sitä. Jokainen vuosi kartuttaa kokemuksiani ja toivottavasti tekee minut siedettävämmäksi ihmiseksi.

Mutta jokainen vuosi, joka on elämättä, ei ole vielä minun. Minulla ei ole mitään takeita siitä, saanko enää seuraavaa vuotta itselleni. – Eikä sitä taetta ole kyllä 25-vuotiaalla kaverillanikaan saati kenelläkään muullakaan. Joskus kaksikymppinen voi olla lähempänä kuolemaa kuin kuusikymppinen.

On siis turhaa pelätä vanhenemista. Ajan kuluminen on se asia, johon kukaan meistä ei voi vaikuttaa ja joka toisaalta on kaikille armollisen tasapuolinen. Vanheneminen ei pysähdy naapurikateudella.

Kannattaa siis mieluummin juhlia vanhenemista. Jokainen eletty vuosi on tallessa pääkopassamme, eikä mistään muusta ole takuita.

 

5 kommenttia