Itsevastuun periaate (eli salainen kaavani)

Olen kehittänyt itselleni työ- ja harrastuselämässä itsevastuun periaatteen. Yritän itse elää tämän mukaan – vaikken tietenkään aina onnistu.

Itsevastuun periaatteen mukaan kannan aina itse vastuun, olipa tilanne mikä tahansa tavallinen työ- tai harrastuselämän kohtaaminen. Otan muutaman esimerkin, niin saatte kiinni ideastani.

Ensimmäisessä tilanteessa A antaa puhelimitse ohjeen B:lle. Jokin menee kuitenkin pieleen, eikä ohje mene perille.

  • Jos olen A, otan vastuun: minun olisi pitänyt selittää ohje paremmin.
  • Jos olen B, otan vastuun: minun olisi pitänyt tarkentaa saamaani ohjetta vielä kerran.

Toisessa tilanteessa on kaksi yritystä, joissa A ostaa jotain B:ltä. A ei ole kuitenkaan tyytyväinen kauppaan.

  • Jos olen A, otan vastuun: minun olisi pitänyt speksata tarpeeni tarkemmin.
  • Jos olen B, otan vastuun: minun olisi pitänyt kysyä tarkemmin asiakkaan toiveita.

Kolmannessa tilanteessa on vaaratilanne liikenteessä: autoilija A ajaa melkein kävelijä B:n päälle.

  • Jos olen A, otan vastuun: minun olisi pitänyt katsoa paremmin ympärilleni.
  • Jos olen B, otan vastuun: minun olisi pitänyt vilkaista, tuleeko sivulta autoa.

Saatteko kiinni tästä? Aina kun on ristiriitatilanne, yritän katsoa, kuinka olisin voinut toimia toisin. Pyrin siihen, etten ratkaise asiaa lain tai tiukan normin mukaan: ”ei se autoilija saa ajaa mun päälle”, vaan pyrin sujuvuuteen omasta tahdostani: ”kyllä minäkin voin väistää, vaikkei olisi pakko.”

Oleellista on, että en vaadi muita elämään tämän mukaan. Se olisi itsevastuun periaatteen vastaista. Vastuu on itselläni, enkä sitä voi siirtää muille vaatimalla heitä elämään tai toimimaan minun tavallani.

Saatan pohtia asioita jopa absurdista kulmasta: jos joku hakkaisi minut pimeällä kadulla, pohtisin asiaa silti itsevastuun kannalta. Miten olisin voinut puolustautua? Hankinko jatkossa pippurisumutteen? Tämä pohdinta ei kuitenkaan ole itsesyyllistämistä – väkivallantekijähän on toki syyllinen – mutta itsevastuun kannalta haluan selvittää, miten estän nämä tilanteet jatkossa. (Enkä päädy siihen ruikuttavaan lopputulokseen, että jään iltaisin kotiin, vaan pyrin keksimään keinon, jolla voin kävellä pimeässä ja päihittää hyökkääjän.)

Ja sanottakoon vielä kerran varan vuoksi: muiden ei ole pakko noudattaa tätä tapaa. Jokainen voi itse pohtia, miten toimii ongelmissa ja ristiriitatilanteissa. Itsevastuun periaate on oma ratkaisuni, joka toimii omalla kohdallani.

* * *

Mikä on itsevastuun periaatteen seuraus? Minulla ei ole riitoja yhdenkään asiakkaani tai harrastuskontaktini kanssa. Saatamme olla jostain eri mieltä, mutta asiat on aina saatu ratkeamaan. En ole koskaan menettänyt yöuniani ristiriitatilanteen tai riidan vuoksi, eikä (käsittääkseni) kukaan asiakas tai harrastuskontakti kanna minulle kaunaa. Minulla ei ole koskaan ollut tarvetta räyhätä nimettömästi keskustelupalstoilla, mustamaalata jotakuta selän takana tai kostaa kokemani kärsimyksiä.

Itsevastuun periaate antaa rauhan katsoa eteenpäin.

* * *

PS. Valitettavasti en kykene viemään tätä parisuhteeseen. Otetaanpa esimerkki.

Neljännessä tilanteessa on pariskunta, jossa A ajaa autoa ja B katsoo karttaa. Pariskunta ajaa harhaan.

  • Jos olen A, syytän toista: hänen olisi pitänyt katsoa karttaa tarkemmin.
  • Jos olen B, syytän toista: hänen olisi pitänyt kysyä tarkennuksia ohjeisiini ja ajaa hitaammin.

44 kommenttia

Miksi en koe yhteyttä muihin saunojiin?

Jokaiselle meistä on tärkeää löytää oma viiteryhmänsä. Siis porukka, jossa voi kokea olevansa insider, sisäpiiriläinen.

Haluamme kokea linkittymisen tunteen. Tämän tunteen kannalta ei ole mitään väliä, perustuuko oma viiteryhmä poliittiselle näkemykselle, harrastukselle, musiikkigenrelle, etniselle ryhmälle, uskonnolle tai vaikka sukupuolelle.

Omat viiteryhmäni löytyvät viestintäalan ihmisistä, partiolaisista, kasvuyrittäjistä, keskiaikaharrastajista, viikinkimiekkailijoista, taikureista, kouluttajista, tietokirjailijoista, Twitter-väestä ja bisnesbloggaajista.

Sen sijaan minulla ei ole aavistustakaan, miksi en löydä viiteryhmiäni muista kiinnostusteni kohteista. En koe minkäänlaista yhteyttä muihin saunojiin, koiranomistajiin, omakotiasujiin, veronmaksajiin, naisyrittäjiin, perheenäiteihin, rastapäihin, hämeenlinnalaisiin tai Apple-laitteen omistajiin.

Jotta voi tuntea olevansa jossain insider, täytyy olla jostain myös outsider. Ihmisen identiteetti muodostuu yhtä paljon siitä, mitä hän on, kuin siitä, mitä hän ei tahdo olla. Hipsteri ei halua olla liituraitapukuinen. Hevari ei halua olla iskelmäfani. Harrikkakuski ei halua olla pikkuauton omistaja.

Keväällä julistin Twitterissä, etten ymmärrä niitä, jotka käyttävät vappuna ylioppilaslakkia. Rajasin itseni tietoisesti pois valkolakin käyttäjistä.

Tämä outsideriksi jättäytyminen sulkee aivan varmasti meiltä jotain pois.

Kysymys onkin siitä, miksi silti teemme niin. Onko aivomme rakennettu niin, että emme voi kokea yhteyttä kaikkien kanssa, sillä pystymme hallitsemaan vain tietyn määrän viiteryhmiä?

Nautin saunomisesta. Miksi en halua olla saunaseuran jäsen?

8 kommenttia

Vapaata työaikaa, työlästä vapaa-aikaa

1800-luvun Alma Tuomaantyttärellä ei ollut työaikaa eikä vapaa-aikaa. Oli vain elämää. Se koostui peltotöistä, ruoanlaitosta, puhdetöistä, nukkumisesta ja kaikesta muusta, mitä piti tehdä, jotta pysyi hengissä – ja mieluusti myös onnellisena.

Agraariyhteiskunnan Alma Tuomaantytär ei ajatellut päiväänsä työnä tai vapaa-aikana. Sen sijaan hän todennäköisesti mielsi arkensa koostuvan mieluisista ja epämieluisista töistä.

Kun nämä halot saan hakattua, pääsen lämmittämään tupaa.
Kun tämän lannan saan luotua, pääsen lypsämään lehmää.
Kunhan tämä pyykin hierominen loppuu, pääsen ripustamaan vaatteet.

Kaikki puuhat olivat Almalle töitä, mutta niiden mieluisuus vaihteli oman mielenkiinnon mukaan.

Vapaa-ajan käsite syntyi vasta sitten, kun Alma Tuomaantyttären lastenlasten lapset menivät toiselle töihin. Siirryimme vähitellen omavaraisyhteiskunnasta teolliseen yhteiskuntaan. Silloin ”työaika” oli aikaa, jota annoimme toiselle rahaa vastaan, ja ”vapaa-aika” oli itselle jäänyttä aikaa.

Hassua. Käytämme yhä 2010-luvulla ”työajan” ja ”vapaa-ajan” käsitteitä, jotka syntyivät meille kaksisataa vuotta sitten, teollistumisen alkuvaiheissa. Ne eivät ole ihmisen alkuperäinen tapa hahmottaa ajankäyttöään.

Väitän, että jako ei enää ole kovin validi – varsinkaan suomalaisen tietotyöntekijän kohdalla. Yhä harvempi meistä tekee töitä rahan takia, siis siksi että täytyy elää. Teemme pikemminkin töitä itsemme takia, jotta voimme oppia uutta, kehittää asioita eteenpäin, toteuttaa itseämme, auttaa muita tai ilmaista itseämme.

Tämän takia moni haluaa harrastuksestaan työn: sitä olisi upeaa tehdä monta tuntia päivässä, ja joku vielä maksaisi siitä.

Ne työt, joita vielä tänä päivänä tehdään pakosta ja rahan takia, siirtyvät vähitellen halpatyömaihin ja robottien metallisiin käsiin. Suomi ei ole enää kauaa teollisuusyhteiskunta, vaan olemme kallistyömaa: palveluyhteiskunta, mediayhteiskunta ja kehittämisyhteiskunta.

Alma Tuomaantytär oli viisaampi kuin me. Ei ole relevanttia kysyä, paljonko teet töitä tai onko sinulla vapaa-aikaa. On tärkeämpää kysyä tekemisten mielekkyyttä: Joudutko tekemään paljon asioita, jotka stressaavat sinua ja vievät voimiasi? Saatko tehdä tarpeeksi asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi?

Ihminen voi kohdata työuupumuksen kotonaan, jos hän nääntyy remontin tai hääjärjestelyjen alle. Ihminen voi myös saada virtaa työstään, jos hän saa toteuttaa itseään samanhenkisen yhteisön kanssa.

Haluan viskata työ- ja vapaa-ajan käsitteet metallinkeräykseen, koska sinnehän teollisuusyhteiskunnan jätteet kuuluvat.

Sen sijaan toivon kaikille onnelliseksi tekevää elämää. Siinä saa puuhata mieleisiä asioita, jotka rakentavat omaa ja toisten hyvinvointia – olivatpa ne sitten työtä tai vapaa-aikaa.

* * *

Työterveyslaitoksen Kaisa Into haastoi minut kirjoittamaan työn ja vapaa-ajan erottamisesta. Tein työtä käskettyä.

Tai itse asiassa vapaata käskettyä.

7 kommenttia