Suhtautuminen toisten suhtautumiseen

On kolmenlaisia ihmisiä: jouluihmisiä, joulunvihaajia sekä niitä, joille joulu on yksi juhla muiden joukossa.

Kun joulunvihaajat kertovat, miksi he eivät pidä joulusta, syy on usein muissa: ”Se on niin kamalaa hössötystä” tai ”Se on vaan yhtä riitelyä”.

Jos joulunvihaajilta kysytään, niin he itse eivät hössötä, ja riitelyssäkin he ovat vain mukaan vedetty osapuoli. Kyseessä ovat muut ihmiset, ja he tekevät joulusta kamalan.

On paljon muitakin tilanteita, joissa toisten asenne (todellinen tai kuviteltu) vaikuttaa voimakkaasti ihmisen omaan päätökseen. ”En voi käydä vaateostoksilla, koska siellä myyjät tyrkyttävät” tai ”En kehtaa mennä uimahalliin, koska muut tuijottavat läskejäni” tai ”En kyllä tosiaankaan lenkkeile, kun näytän ihmisten mielestä niin hassulta juostessani”.

Oma suosikkini on ”En voi ajaa pienellä kaksiovisella autolla, kun muuten muut pitävät minua nössönä”.

Jos joku päättää vihata joulua siksi, että muut hössöttävät, hän ulkoistaa samalla itsensä vastuusta. Hän ei uskalla myöntää, että pohjimmiltaan kyse saattaakin olla jostain muusta: läheisyyden pelosta, ikävistä lapsuuden joulukokemuksista, varattomuuden tunteesta, kateudesta tai turhautumisesta.

Joulua on ilman muuta oikeus vihata, mutta ihmisen pitää tunnustaa itselleen, mikä on totuus oman asenteen takana.

Vain minulla itselläni on vastuu omasta suhtautumisestani ja omista tekemisistäni. Vaikka koko maailma hössöttäisi, minä voin tehdä omasta joulustani itseni näköinen — on se sitten uskonnoton ja symboliton, rauhallinen ja koruton tai täynnä juhlimista ja seuranpitoa.

Ja tämä sama pätee mihin tahansa: kaksiovisiin autoihin, kuntosaleihin ja vaateostoksiin. On ihan OK vihata niitä tai pitää niistä, kunhan tekee päätöksensä oman suhtautumisensa perusteella.

Älä päätä asioita sen mukaan, kuinka suhtaudut toisten suhtautumiseen.

 

6 kommenttia

Mitä fiksu bloggaaja tekisi?

Jos olisin fiksu ja paneutuva bloggaaja, tekisin näin:

1) Ajastaisin postaukset ilmestymään aamulla.

Se olisi viisasta. En silti koskaan ajasta postauksia, sillä haluan saada ne julki saman tien. Hällä väliä, vaikka on viikonloppu tai keskiyö, eikä kukaan ole linjoilla. Öisin on kiva kaivaa kuoppaa itselleen ihan yksinään.

2) Jakaisin uuden postauksen manuaalisesti Facebookissa, Twitterissä ja LinkedInissä ja kirjoittaisin otsikon rinnalle yksilöllisen saatteen.

Se olisi fiksua. Itselläni blogin syöte menee Twitteriin automaattisesti, jolloin saatteena on lattea ”#EOT-blogissa: [postauksen otsikko]” Syöte ei lähde LinkedIniin eikä Facebookiin, koska en halua toistaa samaa viestiä joka kanavassa. Paitsi että jos varioisin saatetta, se poistaisi toisto-ongelman: silloin voisin tuoda joka kanavaan eri näkökulman.

Äh. Pieni hetki. Keksin tähän kohta jonkin tekosyyn, miksi en toimi järkevästi.

3) Kirjoittaisin englanniksi.

Se lisäisi lukijoita. Mutta suomen kieli on vahvuuteni kaikkine vertauksineen, sanavalintoineen ja fraasivariointeineen. Englanniksi ilmaisen itseäni paljon suppeammin. Eikä ole aikaa opetella. Seliseli.

4) Ottaisin hakukoneen huomioon paremmin.

Se toisi näkyvyyttä. Siltikään en ajattele hakukonetta. Jos sijoittaisin joka otsikon alkuun avainsanan, otsikoista tulisi tylsiä. Luotan ennemmin siihen, että omituinen tai yllättävä otsikko kiinnostaa ja että ihmiset jakavat hyödyllistä juttua. Saatan myös kirjoittaa aivan liian lyhyitä postauksia, joista hakukoneet eivät välitä. Olen säälittävä otus ammattibloggaajaksi.

5) Käyttäisin kuvia.

Se olisi visuaalisempaa. Kuvat kuulemma vangitsevat paremmin lukijan huomion. Luotan silti pelkkään otsikkoon. Kohderyhmässäni on tottuneita lukijoita. Heille napakka otsikko kolahtaa yhtä hyvin kuin kuva muotiblogin lukijalle. Ehkä. Tai niinku sillee. Perusteluni ontuu enemmän kuin actionsankari leffan päätöskohtauksessa.

6) Aikatauluttaisin bloggaamisen ja miettisin aihepiirin tarkkaan.

Se olisi ammattimaista. Siitä huolimatta en koskaan suunnittele postauspäiviä, vaan rustaan asioita silloin kun on aikaa ja silloin kun kirjoituttaa. En myöskään puntaroi etukäteen, missä alan tapahtumassa pitäisi olla, jotta siitä voisi postata. Aihepiirit yllättävät itsenikin. Usein tärkeä aihe lipsuu käsistä, kun en kirjoita siitä ajoissa.

Jos saisin tästä tunaroinnista palkkaa joltakulta, minut piestäisiin joka kehityskeskustelussa.

* * *

Älä bloggaa niin kuin minä bloggaan, vaan niin kuin minä sanon. Pärjäät paremmin.

 

 

26 kommenttia

Uusi työparini ja piiskuri-projektipäällikköni on…

Kuulutin itselleni toimitusjohtaja-piiskuri-projektipäällikkö-puskutraktoria viime torstaina. Omituinen ilmoitukseni toimi täydellisesti: en saanut hakemusta yhdeltäkään epäpätevältä renkaanpotkijalta, mutta sen sijaan sain postia 13 mainiolta ja pätevältä tyypiltä.

Näistä kolmestatoista yksi oli musta hevonen.

Olin nimittäin hyvän ystäväni kanssa lounaalla viime viikolla, ja hän yhtäkkiä ilmoitti, että hakee tässä ja nyt projektipäällikökseni. Yllättävä ehdotus löi minut ällikällä. Ehkä jopa öllikällä.

Olin aina ajatellut, että kaveria ei saa palkata. Olen pelännyt, että työsuhde tuhoaa ystävyyssuhteen. Tuleeko rahasta riitaa?

Toisaalta kyseinen kaverini on tullut tutuksi alun perinkin työn kautta. Sitä paitsi hän on yrittäjä, joten kyseessä ei olisi palkkasuhde, vaan yhteistyösopimus.

Puntaroin hetken kuulemiani vaikeita työsuhde- ja yhteistyökuvioita, joista kollegayrittäjäni ovat puhuneet. Tajusin että kaikki hankalat keissit ovat olleet kollegoilleni vieraita ihmisiä, eivät ystäviä. Olin siis itse luonut itselleni pelon siitä, että kaveria ei saa palkata. Mitään todistusaineistoa minulla ei ollut.

Kun puntaroin ehdotusta lounaspöydän ääressä, asia ratkesi itsestään. Kaverini tuntee huonot puoleni. Hän tietää bisnekseni. Hän on yhtä aikaa kiltti ja jämäkkä. Viihdymme yhdessä, ja meillä on samanlainen näkemys yrittäjyydestä. Häntä ei tarvitse perehdyttää. Mitä muuta vielä kaipaan?

Niinpä valitsin mustan hevosen.

Hänen nimensä on…

Jaa, enpäs sanokaan. Antaa hänen itse esitellä itsensä huomenna täällä blogissa.

2 kommenttia