Joulupukki, tuothan Suomen Kuvalehden toimituspäällikölle käytöstapoja?

Seurasin tänään Twitterissä professori Atso Almilan ja Suomen Kuvalehden toimituspäällikön Jari Lindholmin keskustelua. Molemmat hermostuivat, mutta Lindholm pahemmin.

Nyt tarkkana. Hermojen menettäminen on aina sallittua asiakkaalle, mutta ei organisaation edustajalle.

Tilanne lähti liikkeelle, kun Arman Alizad jakoi Twitterissä linkin Suomen Kuvalehteen tehdystä haastattelustaan.

Linkki ei ollutkaan ilmainen, vaan edessä oli maksumuuri. Tästä Atso Almila ei pitänyt. Hän kommentoi humoristisen kärjistyneesti savon murteella:

Siitäkös Suomen Kuvalehden toimituspäällikkö Jari Lindholm suivaantui:

Vaikuttaa pahasti siltä, että Atso Almilan palaute oli liikaa Jari Lindholmille. Almilan kommentti meni ilmeisesti toimituspäällikön nahan alle, joten Lindholm kiroili ja kirjoitti lapsekkaan ”ota tai jätä” -kuittauksen.

Nyt Lindholmin on ammattijournalistina syytä oppia asia, jonka jokainen ammattiviestijä jo tietää:

Et koskaan edusta itseäsi, vaan edustat organisaatiotasi. (Kurja juttu, mutta näin se on.)

Tästä seuraa toinen ohje:

Jos käyttäydyt kuin 12-vuotias, et saa myöskään organisaatiotasi näyttämään kovin hyvältä.

Juuri nyt Twitterissä kuohuu. Lindholmia siteerataan jo englanniksi, ja hänen tylytystään kritisoidaan. Seuraukset eivät näytä hyviltä.

* * *

Kiltti joulupukki, tuo Jari Lindholmille joulumieltä. Opeta häntä kestämään negatiivinen palaute ja vastaamaan siihen kuin aikuinen. Se ei toki aina ole helppoa, mutta palkitsevaa se kyllä on.

50 kommenttia

Suhtautuminen toisten suhtautumiseen

On kolmenlaisia ihmisiä: jouluihmisiä, joulunvihaajia sekä niitä, joille joulu on yksi juhla muiden joukossa.

Kun joulunvihaajat kertovat, miksi he eivät pidä joulusta, syy on usein muissa: ”Se on niin kamalaa hössötystä” tai ”Se on vaan yhtä riitelyä”.

Jos joulunvihaajilta kysytään, niin he itse eivät hössötä, ja riitelyssäkin he ovat vain mukaan vedetty osapuoli. Kyseessä ovat muut ihmiset, ja he tekevät joulusta kamalan.

On paljon muitakin tilanteita, joissa toisten asenne (todellinen tai kuviteltu) vaikuttaa voimakkaasti ihmisen omaan päätökseen. ”En voi käydä vaateostoksilla, koska siellä myyjät tyrkyttävät” tai ”En kehtaa mennä uimahalliin, koska muut tuijottavat läskejäni” tai ”En kyllä tosiaankaan lenkkeile, kun näytän ihmisten mielestä niin hassulta juostessani”.

Oma suosikkini on ”En voi ajaa pienellä kaksiovisella autolla, kun muuten muut pitävät minua nössönä”.

Jos joku päättää vihata joulua siksi, että muut hössöttävät, hän ulkoistaa samalla itsensä vastuusta. Hän ei uskalla myöntää, että pohjimmiltaan kyse saattaakin olla jostain muusta: läheisyyden pelosta, ikävistä lapsuuden joulukokemuksista, varattomuuden tunteesta, kateudesta tai turhautumisesta.

Joulua on ilman muuta oikeus vihata, mutta ihmisen pitää tunnustaa itselleen, mikä on totuus oman asenteen takana.

Vain minulla itselläni on vastuu omasta suhtautumisestani ja omista tekemisistäni. Vaikka koko maailma hössöttäisi, minä voin tehdä omasta joulustani itseni näköinen — on se sitten uskonnoton ja symboliton, rauhallinen ja koruton tai täynnä juhlimista ja seuranpitoa.

Ja tämä sama pätee mihin tahansa: kaksiovisiin autoihin, kuntosaleihin ja vaateostoksiin. On ihan OK vihata niitä tai pitää niistä, kunhan tekee päätöksensä oman suhtautumisensa perusteella.

Älä päätä asioita sen mukaan, kuinka suhtaudut toisten suhtautumiseen.

 

6 kommenttia

Mitä fiksu bloggaaja tekisi?

Jos olisin fiksu ja paneutuva bloggaaja, tekisin näin:

1) Ajastaisin postaukset ilmestymään aamulla.

Se olisi viisasta. En silti koskaan ajasta postauksia, sillä haluan saada ne julki saman tien. Hällä väliä, vaikka on viikonloppu tai keskiyö, eikä kukaan ole linjoilla. Öisin on kiva kaivaa kuoppaa itselleen ihan yksinään.

2) Jakaisin uuden postauksen manuaalisesti Facebookissa, Twitterissä ja LinkedInissä ja kirjoittaisin otsikon rinnalle yksilöllisen saatteen.

Se olisi fiksua. Itselläni blogin syöte menee Twitteriin automaattisesti, jolloin saatteena on lattea ”#EOT-blogissa: [postauksen otsikko]” Syöte ei lähde LinkedIniin eikä Facebookiin, koska en halua toistaa samaa viestiä joka kanavassa. Paitsi että jos varioisin saatetta, se poistaisi toisto-ongelman: silloin voisin tuoda joka kanavaan eri näkökulman.

Äh. Pieni hetki. Keksin tähän kohta jonkin tekosyyn, miksi en toimi järkevästi.

3) Kirjoittaisin englanniksi.

Se lisäisi lukijoita. Mutta suomen kieli on vahvuuteni kaikkine vertauksineen, sanavalintoineen ja fraasivariointeineen. Englanniksi ilmaisen itseäni paljon suppeammin. Eikä ole aikaa opetella. Seliseli.

4) Ottaisin hakukoneen huomioon paremmin.

Se toisi näkyvyyttä. Siltikään en ajattele hakukonetta. Jos sijoittaisin joka otsikon alkuun avainsanan, otsikoista tulisi tylsiä. Luotan ennemmin siihen, että omituinen tai yllättävä otsikko kiinnostaa ja että ihmiset jakavat hyödyllistä juttua. Saatan myös kirjoittaa aivan liian lyhyitä postauksia, joista hakukoneet eivät välitä. Olen säälittävä otus ammattibloggaajaksi.

5) Käyttäisin kuvia.

Se olisi visuaalisempaa. Kuvat kuulemma vangitsevat paremmin lukijan huomion. Luotan silti pelkkään otsikkoon. Kohderyhmässäni on tottuneita lukijoita. Heille napakka otsikko kolahtaa yhtä hyvin kuin kuva muotiblogin lukijalle. Ehkä. Tai niinku sillee. Perusteluni ontuu enemmän kuin actionsankari leffan päätöskohtauksessa.

6) Aikatauluttaisin bloggaamisen ja miettisin aihepiirin tarkkaan.

Se olisi ammattimaista. Siitä huolimatta en koskaan suunnittele postauspäiviä, vaan rustaan asioita silloin kun on aikaa ja silloin kun kirjoituttaa. En myöskään puntaroi etukäteen, missä alan tapahtumassa pitäisi olla, jotta siitä voisi postata. Aihepiirit yllättävät itsenikin. Usein tärkeä aihe lipsuu käsistä, kun en kirjoita siitä ajoissa.

Jos saisin tästä tunaroinnista palkkaa joltakulta, minut piestäisiin joka kehityskeskustelussa.

* * *

Älä bloggaa niin kuin minä bloggaan, vaan niin kuin minä sanon. Pärjäät paremmin.

 

 

26 kommenttia