Tilauspostaus: milloin trendaus muuttuu lynkkaukseksi?

Sain Facebookissa Panulta erinomaisen postaustoiveen:

Ehdotus EOT-bloggaukseksi: Milloin trendaus muuttuu lynkkaukseksi? Se voi nähdäkseni tapahtua (tai voidaan tulkita että se on tapahtunut), vaikka kukaan ei tweettaisi asiattomasti tai aikoisi olla osa massaa.

Olen miettinyt tätä aiemminkin, kun Twitterissä on ollut sinänsä asiallista kritiikkiä, mutta määrä on ollut varmasti musertava kritiikin kohteelle. Missä kohdassa pitää päättää olla jatkamatta keskustelua? Kolmantena tweettaajana, viidentenätoista? Itseäni vähän harmitti, kun omat (varhaiset) kommenttini absurdeista Nazisin taistelusta ja juhlaraha-episodista päätyivät julkisuuteen. Molemmissa oli joku mokannut ja sai kuulla isosti siitä, Nazisin kohdalla onneksi nimettömäksi jäänyt toimittaja. Tsemppiä heille.

Itse päätin olla aika varhain kommentoimatta Twitterissä Ukkolan mokaa, koska ounastelin että hän on jo siitä perillä, on saattanut menettää yöunensa ja tulee vielä kuulemaan siitä paljon.

Panu on freelance-kustannustoimittaja, ja olemme tehneet hommia yhdessä. (Linkki johtaa Panun Twitter-tiliin, koska FB-tili ei taida olla julkinen.) Taustaksi sanottakoon, että Panu oli siis eilisestä kohusta eri mieltä kanssani. Hän puolusti tviittaajaa, kun taas minä ymmärsin Sannaa.

Mutta asiaan: milloin trendaus siis muuttuu lynkkaukseksi? Milloin viestimassa on niin valtava tai tyyli niin asiaton, että se on enemmän kivitystä kuin asiallista kritiikkiä?

Lähdin pilkkomaan asiaa kolmelta kannalta: kriitikon tavoitteen, kriitikon keinojen ja kritiikin määrän näkökulmasta.

1) Mikä on kriitikon tavoite?

Ihannetilanteessa kriitikon tavoite on puuttua toisen toimintatapaan ja kertoa oma mielipiteensä. Täydellisessä maailmassa kriitikko haluaa vain vaikuttaa yhteiskuntaan ja tehdä universumista paremman paikan. (Lue tämä värisevällä äänellä, katse kohti auringonlaskua.)

Käytännössä meillä jokaisella on siinä sivussa myös hitusen vähemmän yleviä tai tiedostamattomia tavoitteita: huomionhaku, kiukunpurkaus, ylemmyydentunnon viestiminen, vahingonilo, kosto, vallankäyttö tai jopa tarve purkaa raivoa.

Onneksi suurin osa osaa tunnistaa ja hiljentää nuo jälkimmäiset tavoitteet ja käyttäytyä ensiksi mainittujen tavoitteiden mukaan. Esimerkiksi täällä EOT:ssä oli eilen erinomaista keskustelua.

Kaikki eivät silti ikävä kyllä kykene samaan kuin te poikkeuksellisen älykkäät ja viehätysvoimaiset EOT:n lukijat.

2) Mikä on kriitikon keino?

Ideaalimaailmassa kritiikki annetaan aina fiksusti, toista kunnioittaen ja asiapohjalta. Usein se annetaan julkisesti, mutta joskus vielä hyödyllisempää on toimia kahden kesken, kuten työpaikan kehityskeskustelussa.

Todellisuudessa tämä asiallisuus ei tietenkään toteudu. Kritiikkiä annetaan myös eskaloiden ja vihaisena, pahimmillaan solvaten ja kiroillen. Tyypillistä näissä tilanteissa on, että aggressiivisen kriitikon mielestä syy on aina muissa: kritiikin kohteessa, yhteiskunnassa tai ilmapiirissä. Hänen oli kerta kaikkiaan pakko kiroilla ja solvata.

Itse vältän solvaamista, mutta oma heikko kohtani on pureva sarkasmi. Jos olen kärttyinen, saatan helposti langeta asiallisen kritiikin ja haukkumisen välimuotoon, pisteliääseen ivaan. Se on näennäisen älyllistä mutta oikeasti tosi ilkeää. Onneksi olen onnistunut vähentämään tätä, mutta kyllä täältä blogista löytyy takavuosilta aivan typerääkin ulinaa.

3) Mikä on kritiikin määrä?

Yksittäinen asiallinen kritiikki ja tägäys ovat validi ja tarpeellinen tapa ilmaista oma mielipide. Toki voi puntaroida, että jos viisikymmentä muuta ovat jo tehneet sen, niin onko omasta kommentista enää hyötyä? Lisäksi jos moni muu on jo sanonut samasta asiasta, mutta nälvien ja ilkkuen, silloin asiallistakin palautetta on vaikeampi kestää.

Me emme voi vaikuttaa toisten antaman palautteen määrään, mutta omaan määrään voimme. Tässä blogissa eräs anonyymi kirjoitti minulle kahden vuorokauden aikana 21 kommenttia samasta teemasta. Näistä puolet oli tullut yhden aikaan yöllä. Onneksi hänen sävynsä oli etupäässä asiallinen, mutta kaikki nettikirjoittelijat eivät pysty samaan.

Jos yksi ihminen kirjoittaa kymmeniä viestejä pitkin nettiä, se vääristää tilannetta. Näyttää siltä, kuin asialla olisi valtava väkijoukko, vaikka kyseessä on vain yksittäinen yksilö. Siksi pidän itse omat julkituloni määrällisesti vähäisenä, vaikka toki vastaan saamiini kysymyksiin ja palautteisiin.

No mitä helkuttia tälle voi tehdä? Milloin trendaus muuttuu lynkkaukseksi?

Trendit ovat kuin aalto. Yksittäinen vesipisara ei voi tietää eikä tiedostaa, minkä kokoinen aalto on ja milloin sen iskuvoima on kasvanut kohtuuttomaksi.

(Sama pätee muuten viattomiinkin trendeihin kuten etunimiin. Aikuiset ajattelevat antavansa vauvalle erikoisen nimen, mutta kun samaa nimeä on ajatellut moni vanhempi samaan aikaan, yhtäkkiä tuloksena on superyleinen muotinimi. Kukaan ei ole tajunnut olevansa vesipisara keskellä isoa aaltoa.)

Aallon tuhovoima riippuu tietty siitä, mihin se osuu. Presidentinlinnan kiviseinä kestää aika helkutin paljon, mutta tavallisen ihmisen lautamökki murskaantuu. Yleensä julkisuuden henkilön sietokyky on lähempänä tiiltä kuin tikkutaloa, mutta sitä ei yleensä voi päätellä ulkopuolelta.

Onneksi me yksittäiset vesipisarat voimme tehdä yhden asian: voimme tiedostaa oman toiminnan ja tarkkailla muiden toimintaa. Jos aalto on liian suuri, siitä kannattaa lähteä pois. Toisaalta jos aalto on liian pieni, sen kyydissä on ihan hyvä jatkaa.

Olen tehnyt itselleni tsekkilistan, jonka mukaan yritän edetä.

  1. Määrä. Tsekkaan ensin, onko joku muu jo sanonut sen, mitä halusin sanoa. Jos kaikki näkökulmat on jo tuotu esille julkisessa keskustelussa, en yleensä reagoi mitenkään. Tavaraa on nimittäin jo liikaa. Saatan kyllä käydä peukuttamassa tai tykkäämässä niistä perusteluista, joita kannatan. En koskaan käy sanomassa samasta asiasta monta kertaa ja eri paikoissa, koska se antaa väärän vaikutelman kommentoijien määrästä. Yleensä teen yhden blogipostauksen tai yhden FB-päivityksen.
  2. Tavoite. Yritän välttää kiukuspäissäni kirjoittamista. Siitä ei koskaan tule mitään hyvää, varsinkin koska osaan olla pirullisen teräväsanainen vihaisena. Tavoitteen pitää olla sisällöllinen, ei tunneperäinen.
  3. Keinot. En koskaan mene kommentoimaan sellaiseen tviittiin, FB-postaukseen tai blogipostaukseen, jossa käydään aggressiivista keskustelua. Enhän mene baarissakaan sellaiseen pöytään, jossa öyhötetään kännissä. (Poikkeuksena saattaa olla julkisuuden henkilön status, josta pitää oikaista jokin faktavirhe.) Lisäksi moderoin aika tarkasti oman blogini ja FB-seinäni. Jos sinne päästää yhdenkin raivopään ääneen, hän houkuttelee muita samanlaisia luokseen, ja silloin kivat tyypit kaikkoavat. Yritän samalla pitää oman viestintäni rakentavana, vaikka se usein onkin helkutin vaikeaa.

Tästä upeasta listastani huolimatta minulta pääsee tällaisia tilityksiä. Janne-parka joutui selittelemään kiukkuani.

 

PS. Lue Katri Mannisen erinomainen postaus kiusaamisesta ja kasvattamisesta.

4 kommenttia

Ei, sinä et voi vaatia toiselta sinun haluamiasi tunteita

Nyt-liitteessä oli ohjaaja Wille Hyvösen haastattelu. Hyvösen mielipiteet ovat tällaisia:

Valkoisella heteromiehellä ei ole oikeutusta olemassaoloon. Valkoisen heteromiehen täytyy tuntea syyllisyyttä.

Se syyllisyys ei sinänsä ole itseisarvo, mutta on kyettävä tunnistamaan nämä rakenteet ja on tajuttava, että on valtaa pitävässä asemassa. Siitä tulee todennäköisesti syyllinen olo. Sen voi muuttaa energiaksi, jonka avulla voi auttaa heikommassa asemassa olevia. Siksi kaikkien valkoisten heteromiesten täytyy kokea syyllisyyttä.

No niin. Katsotaanpa nyt aukkoja, joita tässä ajatusrakennelmassa on.

1) Yleistäminen on ilmeisesti sallittua Hyvöselle, mutta ei Hyvösestä.

En ole koskaan arvostanut ihmistä, joka vaatii muilta sellaista, johon ei itse kykene.

Minua ainakin sapettaa joidenkin ihmisten stereotypiat sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä. Niinpä en myöskään halua esittää niitä valkoisista heteromiehistä. Haluan tasapuolisuutta, en polarisaatiota.

Jos poimimme sata yksilöä mitä tahansa sukupuolta, seksuaalisuutta, kansallisuutta, uskontoa tai ihonväriä, silloin yksilöiden väliset erot ovat valtavat. Sadasta valkoisesta heteromiehestä tai sadasta eurooppalaisesta homoseksuaalista tai sadasta pohjoismaalaisesta arabista löytyy rehellisiä ja epäluotettavia, pitkiä ja lyhyitä, liberaaleja ja konservatiiveja, rauhallisia ja vilkkaita, introvertteja ja ekstrovertteja, ketteriä ja kömpelöitä.

Jos haluan kohdata kaikki vähemmistöt yksilöinä, silloin minun pitää kohdata myös enemmistön edustajat yksilöinä. Ei ole loogista vaatia muilta sitä, mihin ei itse kykene.

2) Me emme voi vaatia toiselta meidän haluamiamme tunteita.

Hyvönen vaatii valkoisilta heteromiehiltä syyllisyyttä. Se on sama kuin jos minä vaatisin joltakulta rakkautta, pelkoa tai surua.

Toiselta yksilöltä ei voi vaatia tunteita. Mikään tunne ei synny vaatimalla, ja tämän voi tsekata psykologisesta kirjallisuudesta saman tien.

Jos tunteet syntyisivät vaatimalla, miten helppoa meillä olisikaan. Asiakas, rakastu tuotteisiini! Puoliso, sitoudu minuun ikuisesti! Lapseni, luota minuun heti ja aina! Kilpailija, pelkää minua! Harrastuskaveri, viihdy kanssani!

3) Jos vaadimme joltakulta tiettyä tunnetta, miten mittaamme sen?

Vaatimus, jota ei voi mitata tai todentaa, ei ole vaatimus, vaan se on pelkkä kiukunpurkaus.

Jos minä vaatisin valkoisilta heteromiehiltä syyllisyyttä, en pystyisi todentamaan vaatimukseni tuloksia millään tavalla. Osa ihmisistä tuntee syvemmin kuin toiset, osa peittää tunteensa paremmin ja osa huonommin, eivätkä kaikki edes tunnista tunteitaan. Niinpä vaatimus tunteesta X on lähinnä vaatijan omaa kiukunpurkausta tai jopa oman olemassaolon valkopesua, jolla pyritään todentamaan oma hyveellinen luonne.

Toki jokainen meistä tekee joskus samaa kiukuspäissään. Jos luemme vakavasta väkivaltarikoksesta, saatamme puuskahtaa ”eikö se tekijä edes häpeä?”. Emme kuitenkaan normaalisti mene antamaan tästä lausuntoa mediaan, sillä tiedämme itsekin, että puuskahdus on oman kurjan olon helpottamista, eikä mikään validi tai mittaamiskelpoinen vaatimus.

4) Vaatiiko hyvä teko muka nimenomaan syyllisyyttä?

Hyvönen uskoo, että syyllisyys kääntyy positiivisiksi teoiksi.

En tunne Hyvösen toimintatapoja, mutta onko hän siis itse ihminen, jonka kaikki hyvät teot johtuvat syyllisyydestä? Vai olisiko sittenkin niin, että hyviä tekoja voi tehdä muistakin syistä kuin syyllisyydestä?

Jos päätavoitteena on positiivinen teko, silloin kannattaa unohtaa se haluttu syyllisyydentunne ja puhua niistä positiivisista teoista. Viestinnän kannattaa olla rakentavaa ja yhdistävää, eikä raivoavaa syyttelyä.

Mitäpä jos Hyvönen vetoaisi ihmisiä esimerkiksi kannattamaan translain uudistusta, poistamaan leluosastoilta sukupuolittavat kyltit, rohkaisemaan persoonalliseen pukeutumiseen ja rakentamaan lisää sukupuolineutraaleja vessoja? Jos teko on tärkein, miksi Hyvönen edes haluaa välivaiheeksi syyllisyyttä? Luulisi, että hyvän teon vaikuttimeksi kelpaa myös positiivinen tunne kuten elämänilo, vapaudenkaipuu tai vaikka auttamisen halu.

Toivottavasti ei ole niin, että toisten tuntema syyllisyys saisi syyllisyyspoliisin nousemaan ajatuksissaan jotenkin muita korkeammalle.

10 kommenttia

Mitä tehdä, kun on paha päivä ja ankea aamu?

Olin tänään puhumassa organisaatioblogeista Alma Talentin Digitaalinen työympäristö -seminaarissa. Puheenvuoron jälkeen eräs osallistuja tuli kiittämään osuudestani. Samalla hän kysyi erinomaisen kysymyksen:

Miten sä pystyt esiintymään silloin, jos sulla on huono päivä?

Miten siis pystyy olemaan positiivinen ja kommunikoiva, jos oma päivä on mennyt pieleen? Miten jaksaa vuorovaikuttaa ja olla läsnä? Kiristeeekö sitä vain hampaitaan ja pakottaa itsensä toimimaan?

(Tämä postaus ei käsittele tilannetta, jossa joku saa vakavan suru-uutisen. Silloin on yleensä mahdollisuus jäädä sairauslomalle tai siirtää pakollisia menoja. Sen sijaan puhun nyt niistä arjen pienistä kinoista, epäonnistumisista tai unohteluista, jotka tekevät ”huonon päivän”.)

Niinpä esitin kysymykseen kaksiosaisen vastauksen:

1) Useimmiten ”huono päivä” on vain suodatuskysymys.

Istutpa juuri nyt missä tahansa, niin vilkaise ympärillesi. Etsi kaikkea, mikä on punaista. Näetkö punaisen tarralapun, punaisen paidan, punaisen auton, punaisia kukkia tai punaisen kynän? Seuraavaksi etsi katseellasi kaikkea vihreää. Näetkö vihreän tarralapun, vihreän lippiksen, vihreän skootterin, vihreät lehdet tai vihreän kynän?

Se mitä etsii, sitä myös löytää. Ja se mitä itse on etsimisellään löytänyt, vaikuttaa omaan tulkintaan.

Jos punaiset tarkoittavat vastoinkäymisiä ja vihreät onnistumisia, me lähdemme helposti keskittymään vain ensiksi mainittuun. Jos on aamulla riidellyt lapsen kanssa, jopa pankkikortin putoaminen lattialle tuntuu selkeältä jatkumolta ja väistämättömältä kurjuudelta. Jos odottaa epäonnistumisia ja huonoja uutisia, niitä myös löytää edestään.

Oikeastihan päivät ovat sekoitus hyvää ja huonoa, onnea ja ongelmia, voittoja ja vastoinkäymisiä. Ei ole absoluuttisia ”hyviä päiviä” ja ”huonoja päiviä”, joissa jo tapahtuneet asiat määrittäisivät seuraavien tapahtumien laatua.

Kerroin siis vastauksena kysyjälle, että olen aika tehokas suodattaja. Unohdan nopeasti huonot asiat, enkä keskity niihin. Sen sijaan huomaan hyvät asiat ja keskityn niihin. Olen jostain syystä tehnyt näin aina, mutta uskon, että taito on myös opeteltavissa.

2) Useimmiten vastoinkäymiset voi nähdä myös voittona.

Jos kompastun kadulla, en ajattele sitä pieleenmenona tai kipuna, vaan ajattelen sen hassuna Facebook-päivityksenä. Jos juna on myöhässä, en ajattele sitä vastoinkäymisenä vaan huvittavana tviittinä. Jos mokaan asiakkaan kanssa oikein kunnolla, sekään ei ole ongelma, vaan mahdollisuus korjata asiakassuhde sekä aihe analyyttiseen blogipostaukseen.

Ideana on ottaa tarralappupinon päältä punainen lappu pois ja löytää sen alta vihreä lappu. Vastaan tuleva pieni huonous kannattaa nähdä isona hauskuutena.

* * *

Tosi harvoin huono päivä on oikeasti huono päivä. Yleensä huono päivä on tavallinen päivä, josta tulee vain huomattua huonot asiat ja unohdettua hyvät. Niinpä samalla tekniikalla huono päivä on käännettävissä hyväksi: unohda huonot asiat ja keskity hyviin.

Silloin olet tehnyt tismalleen saman virhepäätelmän, mutta lopputulos on sata kertaa parempi mielialallesi ja läheisillesi.

 

Kerro oma kantasi