Pressiklubin insertti: kun kannat vastuun, et koskaan kanna häpeää

Minua pyydettiin viime viikolla tekemään minuutin insertti Pressiklubiin. Sen aiheena oli mokat ja niistä viestintä.

Niinpä tiivistin inserttiin oman mottoni: Kun kannat vastuun, et koskaan kanna häpeää. (Videolinkki vie Areenaan.)

Joku kommentoi Twitterissä olevansa eri mieltä. Hänen mielestään rikoksen tekijän kuuluu kantaa myös häpeä.

Asian voi toki halutessaan ajatella niinkin. Silloin tosin tulemme helposti tilanteeseen, jossa syyllinen yrittää salata mokan tai rikoksen, koska häpeä on kestämätön.

Tosiasiassahan kuitenkin isompi häpeä tulee siitä, kun on yrittänyt piilotella mokaa tai rikosta. Sitten kun syyllinen jää lopulta kiinni, hän yrittää pahimmillaan syyttää muita, rationalisoida tekoaan, keksiä selityksiä tai leikkiä marttyyriä. Se vasta onkin häpeällistä.

Meillä on paljon esimerkkejä siitä, kuinka tunnustus vieräyttää valtavan kiven pois harteilta. Jokainen meistä muistaa lapsuudestaan, että kolttosen tunnustaminen oli lopulta vapauttavaa. Sama pätee jopa murhaajiin. He saattavat tehdä tunnustuksia vuosikymmenten päästä – koska se helpottaa.

* * *

Vastuun kantamisen tapoja on monia. Omalle pienelle mokalle voit nauraa, koska se osoittaa, että tunnistat tilanteen. Samalla ikään kuin otat sen omaksesi etkä ole sen uhri. Isommat taas tunnustat heti, koska silloin on helpompi saada anteeksi. Jos olet aiheuttanut haittaa muille, hyvität tilanteen ja korjaat vahingot. Jos kyseessä on rikos, astut selkä suorana oikeuteen ja kärsit sanktiot.

Kun kannat vastuun, et koskaan kanna häpeää.

2 kommenttia

Vastaa ilkeilyyn kuin Michelle Obama

Michelle Obama kiteytti taannoin puheessaan upealla tavalla oman toimintamallinsa:

When they go low, we go high.

Samaa sanoi muuten someyrittäjä Aku Varamäki, kun haastattelin häntä kirjaprojektiini:

Kill them with kindness.

Olen yrittänyt soveltaa näitä oppeja somessa silloin, kun joku käyttää negatiivista tunneviestintää minua kohtaan.

(Huh, tästä on nyt tulossa pitkä postaus. Annan ensin hieman yleisiä esimerkkejä tunneviestinnästä, sitten käyn läpi tuoreen keissin, ja lopuksi kerään yhteen vinkkejä.)

Mitä on tunneviestintä?

Meidän kaikkien kesken liikkuu runsaasti tunneviestintää. Se on viestintää, jossa kulkee joko pelkkä tunne tai sitten tunne ja fakta yhdessä. Tunneviestintä on hyvä ja inhimillinen ilmiö, mutta osa siitä on ikävä kyllä negatiivista.

Alla olevassa taulukossa on esimerkkejä tunneviestinnästä. Pienensin kuvaa, mutta saat sen klikkaamalla suuremmaksi ja selkeämmäksi. Vasemmassa pystysarakkeessa on fiksuja toimintamalleja, ja oikeanpuoleisessa sarakkeessa on harkitsemattomia esimerkkejä, joissa negatiivinen tunnelataus on viestijälle tärkeämpää kuin itse asia.

 

Jokainen meistä lipsuu joskus oikeanpuoleiselle sarakkeelle, mutta mitä harvemmin, sen parempi.

Mikael Jungner ja kielitiede

Tuore keissi näistä tilanteista on Mikael Jungnerin Facebook-päivityksen nostattama keskustelu. Jungner oli Facebookissa eritellyt suomen kielen piirteitä. Hän ei kuitenkaan ollut perehtynyt kielitieteeseen kovin hyvin, joten hänen päivityksessään oli rutkasti vääriä tietoja ja oletuksia. Filologogrammata-blogissa on kuvakaappauksia ja analyysia Jungner-keissistä. Myös Talouselämä uutisoi Jungnerin näkemykset.

Viestintäongelma syntyi paristakin syystä. Ensinnäkin osa kielitieteilijöistä hermostui, kun maallikko antaa väärää tietoa suomen kielestä isolle yleisölle. Niinpä he lipsuivat negatiivisen tunneviestinnän puolelle. Tämä taas aiheutti Jungnerissa puolustusreaktion, minkä vuoksi hän ei osannut enää ottaa kritiikkiä vastaan. Lopputuloksena hän blokkasi kaikki ne, joiden viestissä oli vähänkään ivaa, eikä hän ollut kiinnostunut viestien faktasisällöstä. Blokin taisi saada myös osa niistä, jotka menivät tykkäämään ivallisista kommenteista.

Tämän reaktion huomasivat muutkin:

Olen aikanani langennut samaan kuin Jungner. En tosin ole blokannut ihmisiä, mutta olen kyllä reagoinut heidän tunneviestintäänsä kärttyisesti tai alentuvasti. En ole osannut nähdä faktaa negatiivisen tunneviestinnän keskeltä. Näitä keskusteluja häpeän yhä, mutta täältä blogista niitä voi kaivaa esiin halutessaan.

Miten Michelle Obama toimisi?

Nykyään sentään kykenen aika ajoin muistamaan Michelle Obaman lauseen. Niinpä yritän keskittyä huomioimaan faktan ja ohittamaan kielteisen tunneviestinnän.

Olen Obaman innoittamana listannut neljä tekniikkaa, joiden käyttö ei hävetä jälkikäteen. (Tarkennus kommenttien perusteella: lista on minun keksimäni, ja Obamalle olen kiitollinen inspiraatiosta.)

1. Ohita kielteinen tunneviestintä ja reagoi vain faktoihin.

Pysy ystävällisenä ja reagoi aivan kuin negatiivisuutta ei olisi. Voit joko muuttaa mielipidettäsi tai pitää sen, mutta älä itse lankea käyttämään negatiivista tunneviestintää. Ohita ivallisuus ja käsittele keissi kuin se olisi pelkkää asiaa. Tätä tekniikkaa käytetään usein yritysten someasiakaspalveluissa. Asiaan keskittyminen auttaa vastapuolta vähentämään negatiivisuuttaan.

2. Poistu keskustelusta, kun joku menee asiattomaksi.

En suosittele blokkaamista, mutta keskustelusta voi aina poistua.

Twitter-keissi

Siinä kohtaa, kun keskustelukumppanisi kehottaa sinua häpeämään kirosanojen kera, asia on aikalailla loppuun käsitelty. Negatiivinen tunneviestintä on ottanut vallan varsinaisista asioista.

3. Ota kielteinen tunneviestintä puheeksi.

Voit aivan pokkana mainita toiselle siitä, että tämä vaikuttaa kärttyiseltä. Sen jälkeen käsittelet faktat ja pidät oman sävysi fiksuna. Tätä pääsin testaamaan taas tänä aamuna, kun joku puhui blogissani ”töherryksistä”, ”pököpäistä” ja ”hunajan kusemisesta”.

Olen ihan vilpittömän ylpeä itsestäni, koska en enää suutu tällaisista kommenteista. Kahdeksan vuoden bloggaaminen ja asiakkaille tehty kriisiviestintätyö ovat pidentäneet pinnaani.

4. Jos negatiivinen tunneviestintä menee aivan överiksi, ole muka tajuamatta asiaa.

Tämä ei tarvitse perusteluja:  

* * *

Oletko koskaan nähnyt Michelle Obamaa raivoamassa ivallisena? En minäkään.

Sen sijaan itseni kyllä olen nähnyt siinä touhussa vähän liiankin monta kertaa.

* * *

Edit 12.12.2016 klo 19.30: Tarkensin hieman nelikohtaisen listan aloitusta, sillä siitä saattoi jäädä se käsitys, että Michelle Obama olisi luonut vinkkilistan. Vinkit ovat kuitenkin omiani.

20 kommenttia

Keskiaikaharrastuksella ja oikeistofeminismillä on paljon yhteistä

Yksi rakkaimmista harrastuksistani on keskiajan ja viikinkiajan elävöitys. Siinä pukeudutaan, leireillään, puuhataan ja kokataan tietyn aikakauden tyyliin.

Kaltaiseni keskiaikaharrastaja ei koskaan yllä sataprosenttisen autenttisuuden tasolle. Emme saa luotua täydellistä keskiaikaa, sillä harrastajien on pakko saada käyttää mahdollisia hammasrautojaan, kuulolaitteitaan, hygieniatarvikkeitaan, lääkekuurejaan, moderneja tatuointejaan tai vaikka roolinvastaista lyhyttä tukkaansa.

Ylipäätään keskiajan illuusio rikkoutuu siitä, että olemme pitempiä, pulskempia ja terveempiä ja elämme vanhemmiksi kuin entisajan ihmiset. Meiltä onneksi puuttuvat sellaiset asiat kuin rutto, orjuus ja väkivallan hyväksyntä.

En myöskään voi vaikuttaa siihen, jos toisella harrastajalla ei ole aikaa, varaa tai kiinnostusta tehdä superautenttista asua: hänellä on silti oikeus harrastaa. En voi pakottaa ketään ottamaan sataprosenttisuutta omaksi tavoitteekseen.

Toisaalta vierastan myös janan vastakkaista päätä eli ”kymmenen prosentin keskiaikailua”, jossa käytetään polyesterihametta, teollisia kiiltäviä koristenauhoja, muovihaarniskaa tai fantasiataisteluhahmojen nahka-asuja. Se ei auta yleisöä ymmärtämään keskiaikaa eikä anna oikeaa tietoa aikakaudesta.

Oma sääntöni keskiaikailussa ja viikinkitouhussa nojaa itsevastuun periaatteeseen:

  1. Päätä oma tavoiteprosenttilukusi ja kohdista huomiosi siihen.
  2. Älä hyökkää muiden yksityishenkilöiden valintoja kohtaan varsinkaan julkisesti, muiden läsnäollessa saati ilkeästi.
  3. Pyri vaikuttamaan siihen, että isot organisaatiot ja julkinen toiminta hylkäävät liian pienet prosenttiluvut. Tässä kritiikissä saa jo olla teräväkielisempi, jos niin haluaa.

Jos siis joku julkisuuden hahmo tunaroi viikinkiviritysten kanssa, puutun kyllä siihen:

Sen sijaan en voisi ikinä kuvitella, että menisin sanomaan oma-aloitteisesti kollegaharrastajalle, että ”kenkäsi ovat vääränlaiset” tai ”kilpikuvio on pielessä”. Tähän on toki joitain poikkeuksia:

  • yhdistyksen toiminta, jossa pitää ohjeistaa uusille jäsenille seuran määräykset tai hallituksen päättämä esiintymisasu
  • turvallisuusriski, jossa joku yrittää miekkailla ilman kypärää tai pureskella toisen kuulolaitteen rikki
  • tilanne, jossa joku varta vasten pyytää palautettani.

Jos joku hyökkää yksityishenkilöä tai pientä toimijaa vastaan, se on vastenmielistä toimintaa, johon en halua ryhtyä. Olen aikanaan tehnyt sen virheen pari kertaa täällä EOT:ssa, enkä aio enää toistaa sitä mokaa.

Tänään tajusin, että kolmeportainen keskiaika-asteikkoni sopii erityisen hyvin kaltaiselleni oikeistofeministille.

  1. Toteutan feminististä ajattelutapaa omassa arjessani.
  2. En hyökkää yksityishenkilön ajattelua kohtaan (koska se saisi minut näyttämään ilkeältä möyhääjältä).
  3. Puutun kyllä siihen, jos julkinen toimija tai iso organisaatio toimii epätasa-arvoisesti.

Tämä ilmiö näkyi tänään Twitterissä. Anna Haapalainen kritisoi puutyökurssin vanhanaikaisia sukupuolirooleja:  

Haapalainen on ihan oikeassa: kurssin esimerkit ovat noloja. Ongelmana kuitenkin on, että kuvarajauksen takia kritiikki kohdistui myös yksilöön, puutyökurssin vetäjään.

Kuvasta olisi ollut helppo rajata yksilön nimi pois, mutta se oli jäänyt tekemättä. Tämän ilkeilyn huomasi myös koomikko ja feministi Stan Saanila, joka kommentoi lähestymistapaa sarkastisesti:

Olen tismalleen samaa mieltä Haapalaisen kanssa siitä, että työväenopiston kurssin esimerkit olivat ankean tunkkaisia. Toivon kuitenkin, että vaikutusvaltainen tutkija suojelee kritiikissään yksilöä, jolloin palautteen kärki osuu paremmin organisaatioon.

Jos viikinkituttuni kävelee vastaan tunikassa, joka on tehty polyesteristä, kehun värejä ja leikkausta. Vasta jos kaverini kysyy mielipidettäni tunikan autenttisuudesta, voin vinkata, että villa tai pellava olisi parempi valinta kuin tekokuitu.

Ja tämänkin teen mieluummin kahden kesken kuin julkisesti.

10 kommenttia