Julkkis on satuhahmo, jolla ei ole mantelitumaketta

Vielä muutama vuosi sitten suhtauduin julkisuuden henkilöihin kuin leffan hahmoihin. Niinhän me tavikset teemme. Julkkikset ovat meille jotenkin epätodellisia ja kaukaisia. Heistä voi puhua miten haluaa:

Hiivatti mikä ääliö.
Miksi se nyt noin teki?
Mä näin sen kaupassa ja se osti lauantaimakkaraa!

Sanoin mielipiteeni myös EOT-blogissa, koska eihän sillä ollut mitään väliä. Julkisuuden henkilö on tavoittamaton, koskematon ja irti minun todellisuudestani. Ei kai nyt sellaisella ole tunteita.

Tätä samaa asennetta näkyy muillakin:

Joku Twitterin käyttäjä on siis löytänyt negatiivisen uutisen julkkiksesta X. Saman tien hän haluaa ehdottomasti jakaa sen suoraan kyseiselle julkkikselle ja muistuttaa, että häh-häh-hää, sulla tais mennä pieleen.

Väitän, että tämä Twitterin käyttäjä ei ole näin ilkeä läheisilleen. Hän ei taatusti etsi isänsä työstä virheitä ja kanna niitä tämän syliin. Hän ei myöskään kaivele esiin kavereidensa mokia ja muistuttele niistä julkisesti Instagramissa.

Mutta jostain syystä hän tekee julkkikselle niin.

Samoin minäkin menettelin ennen. En onneksi suoraan kohdentaen viestiäni julkkikselle, mutta EOT-blogissa kyllä. Televisiosta ja netistä näkyvät kasvot tuntuivat nimittäin kuvitteellisilta hahmoilta. Oli kuin katsoisi fiktiivistä draamasarjaa, jonka käänteitä on lupa kommentoida.

Tosiasiassa julkkiksenkin aivoissa on mantelitumake, jossa tunteet käsitellään. Hän on ihan oikea ihminen, perheineen päivineen. Hänellä on iloja ja harmeja, onnistumisia ja epäonnistumisia.

Väli-disclaimer: Ilman muuta jos joku tekee julkista työtä, työn tuloksista ja toimintatavoista voi keskustella julkisesti. Saahan minunkin kirjoistani tehdä kritiikkejä. Julkista työtä on siis lupa arvostella työn tulosten kautta, mutta ei tekijöiden persoonan kautta.

Sitä en kuitenkaan ymmärrä, että virheitä osoitellaan ja kannetaan toisen syliin. Jos ei ole tarjota asiallista kritiikkiä eikä rakentavia kehitysehdotuksia, vaan vain scheissea, niin sen voi pitää omana tietonaan.

* * *

Mikä sai minut muuttamaan omia tapojani nelisen vuotta sitten? Se kun tapasin työni tiimoilta joitain julkisuuden henkilöitä.

Huomasin heidän mantelitumakkeensa.

 

5 kommenttia

Turha yrittää tavoittaa isolla suuttimella koko kansaa

Sain haastattelupyynnön naistenlehdeltä. Kieltäydyin kohteliaasti ja annoin muutaman syyn:

  1. Olen julkisesti kritisoinut naistenlehtiä, joten olisi epäloogista rynnätä sellaisen haastateltavaksi.
  2. En kaipaa yksityiselämän julkisuutta vaan mieluummin asiantuntijatunnettuutta.
  3. Naistenlehtien lukijakunta ei todennäköisesti ole kohderyhmääni.

Sain toimittajalta oikein mukavan vastauksen. Hän totesi viestinsä lopussa:

Mutta ymmärrän toki, jos haluat mieluummin jättää haastattelun tekemättä. Saat ainakin mun uran parhaat perustelut kieltäytymiselle -palkinnon.

Tajusin samalla, että joidenkin ihmisten julkisuudentavoittelu on tismalleen sama ilmiö kuin joidenkin yritysten asiakkaidentavoittelu. Taustalla on sama luulo: ”Olen sitä tärkeämpi, mitä useampi tunnistaa minut.” Sitten yritetään kohdistaa omaa toimintaa isolla suuttimella koko kansalle.

Tämähän on tietenkin typerä harha.

Yksityishenkilölle riittää, kun oma viiteryhmä muistaa hänet ja viihtyy hänen kanssaan. Yritykselle riittää, kun oma kohderyhmä sitoutuu brändiin ja ostaa sen palveluita. Kaikki muu on energian haaskausta ja omituista näkyvyydentavoittelua.

Mutta myönnän suoraan, että olisi ollut kiva suostua haastatteluun. Tunnen itseni ah-niin-tärkeäksi, kun ammattikuvaaja ja ammattitoimittaja keskittävät kaiken huomionsa minuun. Egoni laulaa kuin satakieli keväällä.

Siitä huolimatta runttasin egoni toiveet maahan. Kerrankin osasin keskittyä olennaiseen.

12 kommenttia