Kosketuksen rajat #lääppijä, osa 1/2

Kirjoitan nyt puhtaan omakohtaisista kokemuksista. Tätä ei voi yleistää muihin naisiin, eikä tapahtumien henkilöitä voi yleistää toisiin miehiin.

Ensimmäinen episodi

Astuin 18-vuotiaana baarista kadulle kaverini kanssa. Vastaan tulleesta poikajoukosta joku puristi rintaani ja totesi: ”Hitto mikä lauta!”

Mitä ajattelin siinä tilanteessa?

Olen myöhemmin hämmästellyt, etten ajatellut itseäni tai tunteitani ollenkaan. Ensimmäiset ajatukseni nimittäin koskivat lääppijää: vastenmielinen hyypiö, joka ei kestäisi väittelyä kanssani edes yhtä minuuttia. Samalla minua nauratti, miten säälittävä tuollainen lippalakkijunnu voi olla käytökseltään.

En hetkeäkään ajatellut, että olisin uhri tai häväisty. En suostunut olemaan sellainen edes teininä. Minäkuvaani ei ole koskaan mahtunut se, että olisin uhri.

Ihmiset ovat kuitenkin erilaisia. Väitän, että suurin osa 18-vuotiaista tytöistä olisi ahdistunut, itkenyt tai pelästynyt. Ja heidän reaktionsa olisi ollut täysin oikea, sallittu ja oikeutettu.

Lääppijä on aina syyllinen. Sillä ei ole väliä, aiheuttaako lääppijä kähminnällään pelkoa vai ei. Sillä on väliä, että lääppijä ylittää salitun koskettamisen rajat.

Toinen episodi

Viime vuonna olin eräällä laivareissulla puhumassa. Kyseessä oli päivä Tukholmassa -risteily. Kun saavuimme Ruotsiin, olin aamulla kahvilajonossa. Seuraani lyöttäytyi kaksi miestä, joilla oli kaulassaan samanlainen nimilappu kuin minulla. He kyselivät, miten ilta oli sujunut.

Toisella miehellä oli kravatti vinossa, ketsuppia rinnassa ja selvästikin myös alkoholia veressä. Toinen oli sivistyneempi. Juttelin enemmän selvin päin olevan kanssa, joskin yritin olla korrekti myös toiselle.

Humalapäissään oleva – joka oli muuten pituudeltaan yli 190-senttinen – yritti jututtaa minua, ja huomasin hänen siirtyvän vaivihkaa lähemmäksi. Hetken päästä tunsin, kuinka käsi kosketti korvaani: ”Arvaa mitä mä toivon? Olisi ihanaa päästä lakanoiden väliin sun kanssa.”

Kivahdin välittömästi, että tuollaisten juttujen on loputtava. En väistynyt tuumaakaan, vaan ilmoitin miehelle, että hänen pitää irrottaa näppinsä minusta.

Heppu oli kaksi kertaa minua isompi, mutta hän kutistui henkisesti silmissä. Hän alkoi soperrella anteeksipyyntöjä, kuten kuuluikin. Hujoppi ei kauaa kestänyt kylmää tuijotustani, vaan lähti pois kahvilajonosta. Loppuristeilyn ajan hän nyökkäsi hyvin nolona minulle, jos satuimme käytävällä vastakkain.

Tilanne olisi voinut päättyä toisinkin. Jos olisin arastellut sitä, että herätämme huomiota, lääppijä olisi jatkanut toimintaansa. Jos olisin pelännyt miehen isoa kokoa, en ehkä olisi saanut katkaistua tilannetta. Tai jos emme olisi olleet julkisella paikalla, lääppijä olisi saattanut ryhtyä aggressiiviseksi.

Lääppijä on aina syyllinen. Jos maailma olisi oikeudenmukainen, tilanteen korjaantuminen ei saisi olla minun vastuullani saati olosuhteiden ansiota tai hyvää tuuria.

* * *

Silloin kun lääppijä sattuu kohdalle, itsevastuun periaatteen myötä haluan tehdä jotain asialle.

Yhteiskunnallisesti meidän on tärkeää tehdä yhdessä selväksi se, että lääppiminen ei ole sallittua, ei miehille eikä naisille. Tätä linjanvetoa täytyy tehdä jatkuvasti: sekä etukäteen että jälkikäteen.

Yksilötasolla minun on tärkeää tehdä itselleni selväksi se, miten toimin, jos joudun lääpityksi. Jokaisen kannattaa miettiä tämä asia valmiiksi, jotta saa katkaistua lääpintätilanteen välittömästi.

Älä luota siihen, että yhteiskunnallinen keskustelu ratkaisee asian puolestasi. Aina on törttöjä, joita yhteiskunnallinen keskustelu ei kiinnosta.

8 kommenttia

#allmalepanel vai jotain muuta? #SuomiAreena

Disclaimer: tämä postaus käsittelee sukupuolia vain nais-mies-näkökulmasta. Muitakin sukupuolia on toki olemassa, mutta tällä kertaa keskityn pelkästään näihin kahteen.

* * *

Olen tämän viikon Porissa Suomi-areena-tapahtumassa. En ehtinyt eilen seuraamaan yhtäkään puheenvuoroa tai paneelikeskustelua, mutta huomasin Twitterissä Maria Ohisalon viestin:

Twitterissä asiasta syntyi keskustelu, johon minäkin otin osaa. Oma suhtautumiseni #allmalepanel-ilmiöön on monijakoinen.

Seminaarin tai paneelikeskustelun järjestäjän kannalta:

  • Hanki nyt hitossa naispuhujia. Se on noloa, jos juuri sinun seminaarisi saa toimialanne näyttämään vanhanaikaiselta.
  • Poikkeuksena on toimiala, jossa oikeasti ei ole naisia. Silloin on turha raahata paikalle alan naispuolista opiskelijaa vain hänen sukupuolensa takia.
  • Seminaarijärjestäjät eivät koskaan ole pahantahtoisia. He eivät ajattele, että ”kjäh-kjäh, otetaanpas vain miehiä”. He eivät myöskään ajattele, että ”naiset on niin tyhmii, ettei niitä tarvita”. Kysymys on vain tiedostamattomasta valinnasta, siitä että marjapensaassa käsi osuu ensin aina ylimpään vadelmaan, eikä pensaan alimpaan. Tiedostamattoman valinnan sijaan tarvitsemme tiedostavia valintoja.

Naispuhujan kannalta:

  • Mene nyt hitossa puhumaan. Jos sinua pyydetään, silloin järjestäjä on arvioinut osaamisesi riittäväksi. Älä koskaan ajattele ”en mä kehtaa”, ”en mä osaa”, ”on niitä parempiakin” tai varsinkaan ”mä näytän rumalta kameran edessä”.
  • Nainen ei ole puhujana sen kummoisempi kuin miehetkään. On typerää yleistää, että ”naiset ovat keskustelevampia” tai ”naiset viestivät paremmin”. Et siis saa mitään etua siitä, että olet nainen, eikä siitä kuulukaan saada mitään etua.
  • Äläkä sitten paneelin aikana kertaakaan heitä kehiin sellaista kuten ”naisena ajattelen niin, että – –” tai ”me naiset olemme usein – –”. Sukupuolellasi ei ole mitään väliä. Olet mukana asiantuntemuksesi vuoksi, et kohtusi takia.

Yhteiskunnan kannalta:

  • Miksi sitten naispuhujia tarvitaan? Ei siksi, että he olisivat jotenkin erilaisia, parempia tai huonompia kuin mies. Naispuhujia tarvitaan siksi, että meidän pitää rikkoa se tiedostamaton valinta, jossa puhuja on aina mies. Muuten meillä on iso riski siitä, että jätämme valtavan määrän osaamista ja aivokapasiteettia käyttämättä vain siksi, koska huomaamattamme päädymme aina mieheen. (Tästä muuten Tuomas Enbuske kirjoitti erinomaisesti blogissaan.)
  • Se, että seminaariin tai paneeliskeskusteluun pyydetään vain miehiä, on sama asia kuin että sinne pyydettäisiin vain 60-vuotiaita, vain kirjanpitäjiä tai vain ruskeatukkaisia. Valinta on irrationaalinen, typerä ja ilmeisesti tiedostamaton. Paitsi jos seminaarin aiheena on se, miltä tuntuu olla kuusikymppinen / kirjanpitäjä / ruskeatukkainen.

Twitterissä pohdittiin sitä, onko naisia edes pyydetty siihen paneelikeskusteluun, josta Ohisalo tviittasi. Niinpä soitin kahdelle järjestäjälle, MTK:lle ja Bayerille. Keskustelun tulokset olivat tiivistetysti nämä:

MTK:n viestintäjohtaja Klaus Hartikainen:

En ollut itse järjestämässä kyseistä seminaaria, mutta miespuhujat olivat sattumaa. Tällä alalla työskentelee kyllä paljon naisasiantuntijoita. Itsekin naurahdin sille, että onpas monta Juhaa puhujissa.

Hartikainen myönsi puhelussa, että miesten valinta oli tiedostamaton valinta.

Bayerin viestintäpäällikkö Tuomas Forsell:

Meitä järjestäjiä oli kolme tahoa: MTK, Porin kaupunki ja me. Emme koordinoineet puhujia, joten nyt pääsi käymään niin, että kaikki puhujat ovat miehiä. Korjaamme tämän tietenkin ensi vuonna, ja meillä on jo tänään toinen paneelikeskustelu, jossa on yksi nainen. Yritimme saada jo maanantaillekin naisia, mutta he eivät päässeet lomien vuoksi. Alallamme on paljon naisasiantuntijoita, ja meillä isona monikansallisena yrityksenä diversiteetti on tärkeää.

Väitän, että #allmalepanel-ilmiö ei ole koskaan tietoista toimintaa saati pahantahtoista naisten syrjintää. Kyseessä on tiedostamaton valinta, joka johtaa helposti siihen, että puolet yhteiskuntamme osaamisesta jää vahingossa huomioimatta.

10 kommenttia

Naisten ja miesten välisestä palkkaerosta on turha kohkata

Facebookissa Laura ja Jarmo kävivät kiinnostavaa keskustelua. (Linkkasin tähän postaukseen tosin nyt Twitter-profiilit, koska FB-profiilit eivät taida olla julkisia.)

Aiheena oli naisten ja miesten palkkaerot, ja innoittajana toimi Kuukausiliitteen artikkeli palkkaeroista.

Näen kaksi ongelmaa koko palkkavertailussa ja aiheesta käydyssä julkisessa keskustelussa:

  1. Vertailua tehdään alojen välillä.
  2. Vertailua tehdään ryhmien välillä, ei yksilöiden.
  3. (Tosin sekin on ongelma, että vertailuissa oletetaan olevan vain kaksi sukupuolta, mutta sen teeman jätän nyt tässä postauksessa käsittelemättä.)

Näillä keinoin sukupuolten välinen palkkaero saadaan näyttämään isommalta kuin se oikeasti on ihmisten arjessa.

Siis esimerkiksi näin:

  • ”Sairaanhoitaja tienaa vähemmän kuin paperimies.” (No entä sitten? Ero johtuu ammatinvalinnasta, ei sukupuolesta.)
  • ”No mutta saman alan nelikymppinen naispuolinen asiantuntija tienaa vähemmän kuin nelikymppinen miespuolinen johtoryhmän jäsen.” (No entä sitten? Ero johtuu etenemishaluista, ei sukupuolesta.)
  • ”Mutta 40-vuotias naissairaanhoitaja tienaa vähemmän kuin 40-vuotias miessairaanhoitaja, koska nainen on ollut äitiyslomalla. (No entä sitten? Ero johtuu työssäoloajasta, ei sukupuolesta.)

Varmasti on sukupuolten välisiä palkkaeroja. Mutta ne eivät ole niin suuria kuin luullaan. Vertailukohdaksi pitää ottaa tiukemmin rajatut, homogeeniset ryhmät, joissa toimiala, työnantaja, työkokemus ja koulutus ovat samoja. Tämä todetaan myös Kuukausiliitteen artikkelissa:

Kun verrataan samassa tehtävässä ja samassa yrityksessä toimivan naisen ja miehen palkkaa, palkkaero kutistuu kolmeen prosenttiin. Tismalleen samaa työtä tekevän naisen euro on siis jo 97 senttiä.

Tuo ei ole enää kummoinenkaan ero, eikä siinä juuri ole yhteiskunnallista kohkaamista.

Palkkaeroihin pitää puuttua vain silloin, jos eroon ei ole muuta ilmeistä syytä kuin sukupuoli. Siis silloin, jos Maija ja Matti tekevät samaa duunia samassa työssä ja heillä on sama kokemus ja sama osaaminen – ja silti Maija saa vähemmän palkkaa. Silloin Maijan pitää äkkiä mennä ihmettelemään pomolleen, mistä ero johtuu. Ja pomon antaman selityksen on oltava perskutin hyvä.

Mutta.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että pienipalkkaisten pitää pyrkiä paremmin palkattuihin hommiin. Mitätön palkka heijastuu mitättömänä eläkkeenä, eikä se ole kovin houkutteleva asia. Vinkkini naisille (tai kenelle tahansa pienipalkkaiselle) ovat seuraavia:

  • Jaa vanhempainvapaa edes osittain puolisosi kanssa. Mitä tasaisemmin, sitä parempi.
  • Kouluttaudu ja kehitä itseäsi.
  • Ole tiukkana palkkaneuvotteluissa.
  • Pyri eteenpäin urallasi.
  • Lue Terhi Majasalmen kirja Totuus taloudestasi.
  • Jos olet matalapalkka-alalla mutta voisit löytää kutsumusammattisi muualtakin, vaihda alaa.
  • Jos vihaat työtäsi / pomoasi / työkavereitasi, se näkyy taatusti naamastasi. Silloin se vaikuttaa palkkaukseesi ja etenemismahdollisuuksiisi. Vaihda työpaikkaa.
  • Jos työpaikallasi on ilmiselvää sukupuolista syrjintää, vaihda duunia tai ryhdy yrittäjäksi.
  • Jos haluat toimia nimenomaan matalapalkka-alalla, harkitse yrittäjyyttä tai jopa muuttoa ulkomaille.
  • Jos olet tyytyväinen pieneen palkkaasi ja tulevaan eläkkeeseesi, jatkat toki omalla polullasi ja viittaat märällä kintaalla koko palkkaerokeskustelulle.

Ja tietenkin minulla on myös teesejä lainsäätäjille ja työnantajille:

  • Vanhempainvapaan kustannukset täytyy saada jaettua tasan molempien vanhempien työnantajille. Se on sitten perheen sisäinen asia, kuinka vapaat jaetaan.
  • Työnantajien kannattaa olla palkan määrittelyssä mahdollisimman läpinäkyvä. Kriteerit pitää selittää kaikille työntekijöille, ja jokaisen täytyy saada tietää, kuinka hän voi vaikuttaa omaan palkkaansa.
  • Isojen työnantajien on aktiivisesti vertailtava palkkatasa-arvoa organisaation sisällä. Vääristymät pitää tietenkin korjata.

Mutta nykyisellään naisten ja miesten välisistä ”palkkaeroista” on turha kohkata. Kannattaa kohkata sen sijaan naisten vaisuista etenemis- ja vaurastumishaluista ja ylikiinnostuksesta matalapalkka-aloihin.

 

62 kommenttia