Mitä eroa on liikemiehellä, puhemiehellä ja esimiehellä?

Kerrataanpa nyt viikonlopun puheenaihe:

  1. Ensin Aamulehti ilmoitti, että se lopettaa mies-loppuisten sanojen käytön. Se alkaa kutsua eduskunnan puhemiestä puheenjohtajaksi, lakimiestä juristiksi ja palomiestä pelastajaksi.
  2. Kaverini, toimittaja Sanna Ukkola ei pitänyt linjausta kovin järkevänä, minkä hän ilmaisi blogissaan selkein sanoin. Tarkkana tyyppinä Sanna huomasi, että samassa Aamulehden numerossa puhuttiin kuitenkin naispiispasta ja asemiehestä. Hieman kaksinaismoralistiseltahan Aamulehden toiminta näyttäytyy tuossa valossa.
  3. Viestintäala tietenkin reagoi nopeasti. Alalla tiedetään, että sanat luovat todellisuutta, joten siksi muun muassa Ellun kanat ja kaverini Elisa Heikura puolustivat Aamulehden linjausta.
  4. Somekaaoksesta en viitsi edes raportoida. Jokainen voinee kuvitella, että kaikkia asianosaisia on solvattu, kutakin eri taholta. Aamulehti on idioottisuvakkijulkaisu ja punaviherkuplaa pahentava valemedia, ja Sanna taas on seksisti-rasisti ja vihaa lietsova lähes-paholainen.

Yksi helkutin tärkeä näkökulma kuitenkin unohtui kaikilta: kielitiede. Nyt en puhu jostain teoreettisesta mukasana-avaruudesta vaan niistä konkreettisista faktoista, jotka painavat, kun ihmiset valitsevat sanojaan tiedostaen tai tiedostamatta.

Aamulehden linjauksen isoin ongelma on se, että se käsittelee kaikkia mies-loppuisia sanoja samalla tavalla, vaikka niissä on erotettavissa montakin eri alaluokkaa. Alaluokat jaottuvat sanan käytön ja korvattavuuden mukaan. Käytännössä siis Aamulehden kategorinen yleislinjaus ampuu itseään omaan jalkaansa, sillä se on mahdotonta toteuttaa niin, että lopputulos on täyspäinen.

Otan nyt erikseen esille sukupuoleen viittaavia ammattinimikkeitä ja käyn läpi ne ryhmittäin. Samalla kerron, mitä näille sanaryhmille pitäisi tehdä.

1) Auttamatta vanhentuneet ammattinimikkeet, joille on täysin vakiintuneet suomennokset

Terveyssisar on nykyään lähihoitaja tai sairaanhoitaja tai terveydenhoitaja. Vastaavasti aika harva puhuu tosissaan liikemiehestä, sillä on olemassa yrittäjä, kasvuyrittäjä, hallitusammattilainen ja sijoittaja. Kovin moni ei myöskään kutsu paikalle lakimiestä, koska on olemassa juristi ja joissain tilanteissa asianajaja (joka on muuten erillinen tutkintonsa). Vastaavasti tiedemies on suomeksi tutkija, ja lehtimies on toimittaja tai journalisti.

Samalla veikkaan, ettei kovinkaan monen käyntikortissa lue ”terveyssisar”, ”lakimies”, ”tiedemies”, ”liikemies” tai ”lehtimies”. Ne nimittäin haiskahtavat vahvasti 1950-luvulta. Jos tekisimme kielitieteellisen analyysin eri aikakausien tekstiaineistosta, voisimme havaita, että nämä termit ovat vähentyneet ja vanhentuneet 1990-luvun jälkeen.

(Näistä kaikista voit tehdä Google-haun. Jokainen näistä mies-loppuisista termeistä tuottaa selkeän vähemmistön hakukoneosumissa verrattuna modernimpiin ammattinimikkeisiin. Tämä osoittaa kiistatta termien vanhanaikaisuuden ja väistymisen.)

Tässä asiassa siis komppaan Aamulehteä – tosin en ymmärrä, mitä kumman julistamista asiassa on. On olemassa paljon vanhentuneita termejä, joille on olemassa lyhyempi ja kätevämpi vaihtoehto. Ihan fiksua, että nämä päivitetään ja sovitaan lehden sisäiseksi käytännöksi.

Tähän ryhmään voi muuten pian lukea myös lentoemännän, sillä stuertti on napakampi ja tiiviimpi.

2) Julkisten instituutioiden ammattitermit, joita ei voi muuttaa ulkopuolelta

Näitä ovat palomies ja puhemies. Fiksu media ei voi yhtäkkiä ryhtyä käyttämään näistä toista termiä, koska se aiheuttaa väärinkäsityksiä. Lukija ei voi tietää, että lause ”pelastajat tulivat paikalle” tarkoittaa juuri palomiehiä, eikä esimerkiksi poliiseja tai ambulanssihenkilöstöä. Lukija ei välttämättä myöskään hahmota, että eduskunnan puheenjohtaja ja puhemies tarkoittavat samaa tyyppiä.

Tämä ei siis ole toimituksen linjattavissa oleva asia, vaan se on kyseisten organisaatioiden (tai joissain tapauksissa lainsäätäjien) asia.

Toki kannatan, että puhemies vanhanaikaisena terminä vaihdettaisiin tutummaksi puheenjohtajaksi, mutta sitä päätöstä Aamulehti ei voi tehdä. Kielestä tulee epäselvää, jos yhteiset sanat katoavat ja jokainen taho käyttää vain itselleen mieluista sanaa.

3) Sanat, joille ei ole parempaakaan suomennosta

Ikävä kyllä esimiehelle ei ole selkeämpää termiä. Arkikielessä puhutaan pomosta, mutta se ei sovi neutraaliin yleiskieleen. Vastaavasti esihenkilö on lähellä kankeaa viranomaisjargonia, enkä usko, että sitä voidaan vakiinnuttaa käyttöön vain päättämällä.

Twitterissä jotkut väittivät pokkana, että ”esihenkilö on ihan vakiintunut termi”. No eipä kyllä ole. Termi esihenkilö esiintyy Googlessa vain 3 000 kertaa, kun taas esimies yli 2 000 000 kertaa.

Esimiestä ei myöskään voi suomentaa päälliköksi tai johtajaksi, sillä esimies-termi kattaa sekä päälliköt että johtajat. Tyypillisestihän organisaatiossa johtaja on johtoryhmän jäsen, ja hänen tiimissään on päälliköitä. Päälliköiden ”alla” taas ovat tiiminvetäjät. Esimies ei ole synonyymi minkään noiden kanssa, vaan se on kattokäsite päällikölle, johtajalle ja tiiminvetäjälle. Termi esimiesasema tarkoittaa sitä, että ihmisellä on johtovastuu joidenkin toisten tyyppien tekemisiin.

Tästä voisi toki julistaa sanakilpailun: ”mitä esimies on sukupuolineutraalisti sanottuna?” Tyypillisesti kilpailuista ei kuitenkaan ole apua. Kansa käyttää sitä sanaa mitä kansa käyttää, eikä se muutu kovin herkästi. (Eikä tasa-arvo sitä paitsi tukahdu siihen, että siellä täällä kielessä on vielä hassuja jäänteitä historiasta.)

* * *

Ennen kuin kannatat tai kritisoit Aamulehden linjausta, tee itsellesi selväksi, mistä sanaryhmistä puhut. Sanoja ei voi käsitellä isona könttänä, vaan niillä on omat taustansa, käyttömuotonsa ja merkityksensä. On kielitieteellinen virhe joko pistää pannaan kaikki mies-loppuiset sanat tai vaihtoehtoisesti vakiinnuttaa kaikki mies-loppuiset nimikkeet.

* * *

Edit 19.9.2017 klo 10.20: lisätty tekstiin terveydenhoitaja.

77 kommenttia

Arman Alizadin tviitin uutisointi meni vinksalleen

Viime viikolla Arman Alizad harrasti mustaa ja joidenkin mielestä epäkorrektia huumoria Twitterissä:

Erityishuomio: nyt postaukseni aiheena ei ole Armanin vitsin sopivuus, epäsopivuus, hauskuus tai epähauskuus. Siitä on jo keskusteltu Twitterissä tarpeeksi. Kritiikkini aiheena on mukajournalismi, joka syntyi Armanin tviitistä.

Armanin tviitti uutisoitiin seuraavasti:

Molemmissa uutisissa pääviesti oli se, että ”seuraajat tuohtuivat” ja ”ihmiset raivostuivat”.

Katsotaanpa, miten asia oikeasti oli.

Tykkäyksiä 219 kpl. Myönteisiä kommentoijia 27 + 17 (oma nimi + anonyymi). Kielteisiä kommentoijia 19 + 6 (oma nimi + anonyymi). Neutraaleja kommentoijia 4 + 5 (oma nimi + anonyymi).

Klikkaa kuvaa isommaksi.

Pari huomiota tilastostani:

  • Lukemat on laskettu kommentoijien määrän mukaan, ei heidän tviittiensä määrän mukaan.
  • Jaoin kommentoijat karkeasti omalla nimellä keskusteleviin ja anonyymeihin siltä varalta, että joku haluaa tietää suhdeluvun.
  • Lukumäärissä näkyy suoraan Armanin tviitistä lähtenyt keskustelu. Luvuissa ei siis näy se, jos joku on aloittanut asiasta oman ketjun.
  • Katsoin vastaukset niin, etten ollut kirjautuneena Twitteriin. Tuloksissa siis näkyvät nekin tilit, jotka ovat ehkä blokanneet minut. Keskustelussa ei tietenkään näy suojattuja tilejä, mutta ne tuskin näkyvät toimittajillekaan.
  • EOS-kommentoijat ovat sellaisia, joista en saanut selvää, ovatko he Armanin tviittiä vastaan vai eivät. Tviitit olivat monitulkintaisia tai tarkoituksellisesti neutraaleja.

Käytännössä siis uutiset laadittiin sen perusteella, että vihaisia kommentoijia oli alle 30 yksilöä, ja heistäkin kuusi oli anonyymejä tai nimimerkkejä. Tykkääjien tai kehujien määrää ei huomioitu lainkaan.

Tällainen journalismi ei ole journalismia. Se on epäobjektiivista ja klikkihakuista mukauutisointia. Lukijalle annetaan se mielikuva, että ”suurin osa suuttui”, vaikka väite on päin seiniä.

* * *

Kuvitellaanpa, että pitopalveluyrittäjä kokkaisi ruoat sadan hengen juhliin. Kuvitellaanpa, että 95 juhlijoista rakastaisi ruokia, mutta viisi inhoaisi syvästi. Silloinhan juhlista voisi otsikoida tämän Arman-uutisoinnin tapaan seuraavasti:

Pitopalveluyrittäjä mokasi pahasti! Osallistujat pöyristyivät: ”Uskomatonta rahan tuhlausta!”

Olisiko tämä laadukasta ja tasapuolista uutisointia?

17 kommenttia

Media, tuo keskiluokkainen oikeuden esitaistelija

Sunnuntain Hesarissa Anna-Sofia Berner oli haastatellut historioitsija Juha Siltalaa. Juttu käsitteli keskiluokan identiteettikriisiä. Sen otsikko oli Putoamista pelkäävät ihmiset lähtevät marjaan ja äänestävät populisteja – Näin keskiluokalta vietiin identiteetti, kertoo historioitsija Juha Siltala. Juttu on maksumuurin takana.

Hieman aikaisemmin Perussuomalaisten Jussi Halla-aho oli ilmoittautunut puolueensa puheenjohtajakisaan videolla. Hän oli median pöyristykseksi kieltäytynyt haastatteluista. Tätä puitiin muun muassa Pressiklubissa. Hesari teki jo aiemmin Halla-ahosta chattihaastattelun, koska muuta ei saatu.

Tajusin vasta Juha Siltalan haastattelun jälkeen, mistä on kyse.

Media on ollut tismalleen kuin keskiluokka: uskonut hyvään, uskonut itseensä, uskonut omaan asiaansa ja uskonut ponnisteluun. Siinä tutinassa on saattanut jäädä huomaamatta, että maailmassa on muitakin totuuksia kuin oma.

(Tässä vaiheessa syytä muistuttaa, että Perussuomalaiset edustaa puoluetta, jollaista en itse äänestä. Olen toki itsekin oikeistoa, mutta olen paljon liberaalimpi ja ympäristötietoisempi kuin persut. Siitä huolimatta näen kirkkaasti, että media on kohdellut Perussuomalaisia epäreilusti.)

Media ja keskiluokka ovat samassa surkeassa veneessä. Kaikkialla velloo, murtuu ja muuttuu. Koulutuksella ei pärjääkään! Työttömyys voi iskeä koska tahansa! Poliitikko kehtaa ohittaa median! Tilalle yrittävät tunkea nousukkaat ja valemedia, jotka teeskentelevät jotain, mitä ne eivät oikeasti ole.

Siltalan mukaan keskiluokka yrittää torjua ahdistusta menemällä itseensä, takertumalla hallinnan kokemukseen ja muuttamalla toimintaansa. Keskiluokkaiset kuntoilevat ja kouluttautuvat. He keräävät puolukoita ämpäriin, jotta he pääsevät osaksi aikaansaamisen tunteesta. He äänestävät populisteja ja menevät terapeutille.

Sen sijan media ei ole kyennyt itsekritiikkiin tai toiminnan muuttamiseen. Se mieluummin syyttää muita. Syypäitä kriisiin ovat populistit, valemedia, viihteellistyminen, maailman muutostahti sekä asiakas, joka uskoo huuhaata ja hörhöjä.

Onko tähän ristiriitaan olemassa ratkaisua?

Siltala kehottaa keskiluokkaa maltillistamaan odotuksiaan ja elämään tässä hetkessä. Kaikkea ei ole pakko saada, ja pienistä asioista voi nauttia. Lisäksi hän sanoo luottavansa nuorisoon, josta on kasvamassa reilumpi sukupolvi.

Media on kuitenkin bisnestä. Sillä ei ole varaa odottaa seuraavaa sukupolvea tai nauttia pienistä asioista. Sen sijaan se yrittää takertua hallinnan tunteeseen ja etsiä tutkimuksia, joissa todetaan, että nuoret lukevat lehtiä yhä ja mediaan luotetaan kyllä.

Tämä ei ole auttanut. Median kyydistä on nykyään yhtä helppo pudota kuin keskiluokasta. Meillä on valtava joukko ihmisiä, jotka eivät usko mediaan – ja tunne on vastavuoroinen.

Minullakaan ei ole tähän ratkaisuja, mutta skenaarioita kyllä. Medialla on nähdäkseni muutama todennäköinen kehityssuunta, jotka voivat toteutua kaikenlaisina yhdistelminä:

  1. Media polarisoituu Yhdysvaltojen tapaan. Kun kerran jokaisella on oma totuus, silloin myös uutiset voivat heijastaa tätä ja välittää juuri sellaisia totuuksia, joista oma yleisö on kiinnostunut. Samaahan tekevät osaltaan jo puoluelehdet, joten miksi eivät myös muut? Asiakas on valmis maksamaan siitä, että hän saa mitä haluaa. Tässä skenaariossa korostuu bisnes, mutta ei välttämättä aina se neutraalein totuus.
  2. Media viihteellistyy, mikä tietenkin näkyy jo nyt. Olivatpa ihmiset mitä mieltä maailmasta tahansa, niin aina joku haluaa nähdä, mitä klikkiotsikon takana on. Katso vilautus, kurkkaa väläytys. Putous-tähti paljastaa ja BB-julkkis kohauttaa. Tämä on katsantotavasta riippuen joko surullista tai perin inhimillistä. Median näkökulmasta tässä on kuitenkin bisnesmahdollisuus. Voi olla, että syntyy viihdemedia, joka sanoutuu irti Julkisen sanan neuvostosta ja journalistin ohjeista.
  3. Media henkilöityy entistä syvemmin, tosin ei vain jutun aiheina vaan toimijoina ja toimitustyötä tekevinä tahoina. Asiakkaiden näkökulmasta organisaatiot ovat epäluotettavia, mutta yksilö on kaveri. Huffington Post lähti henkilövetoisesti liikkeelle, tubettajilla on omat vakioyleisönsä, ja yhtä lailla Jussi Halla-ahon blogi pöyhäytti kokonaisen keskustelufoorumin ilmoille. Lukija uskoo mieluummin avoimesti korttinsa näyttävään yksilöön kuin valtavaan korporaatioon. Tässä skenaariossa avoimeksi jää tietenkin journalismin laatu. Se on täysin riippuvainen siitä yksilöstä, joka on kunkin median takana.
  4. Media elitisoituu. Parhaat ja neutraaleimmat laatu-uutiset maksavat, jolloin vain varakkailla on varaa totuuteen. Tämä taas aiheuttaisi entistä vahvemmin sen, että eri todellisuudet eriytyvät toisistaan. JSN säilyisi vain tämän medialajin valvovana elimenä.

En ota kantaa siihen, ovatko nämä muutokset hyviä vai huonoja. Väitän kuitenkin, että media ja keskiluokka ovat kuolevia käsitteitä siinä merkityksessä kuin ne ovat aiemmin olleet.

Sekä media että keskiluokka muuttuvat 2010-luvulla niin radikaalisti, että termien merkitys joudutaan määrittelemään uusiksi sanakirjoissa.

6 kommenttia