Biisien sanoja säveltäjille ja synkisteleville miesartisteille

No niin, nyt on taas aika nolon sanoituspostauksen. Tällä kertaa olisi tarjolla materiaalia synkeille äijämuusikoille.

Trio Niskalaukaus ja Kotiteollisuus, tässä olisi teille sopivaa materiaalia. Minut ja tekstini löytää täältä Hämeenlinnasta.

Kuulitteko? Hei? Huhuu? Minne kaikki menivät?

Röökiin tulta

Suussani maistan mä maatuneen rotan,
askelen yhden taas eteenpäin otan,
kassini piirtelee kaaria soraan,
luotan vain kossuun, karhuun ja Moraan.

Pääni on täynnä kuin Turusen pyssy,
taskussani on ruskea myssy.
Marketin kassissa kaljaa mä kannan,
vaatteissa huomaan löyhkäävän lannan.

Kohtalo, meille kanna
ees joskus kuumat kahvit,
ja kenties yöksi anna
pojilles jostain pahvit.

Onnetar pyydän sulta,
et unohda poikias näitä:
mä kaipaan vain röökiin tulta
ja kenties myös juomaan jäitä.

Poikien kanssa me istutaan täällä,
kylmässä puistossa pahvien päällä.
Pois meidät ajettiin aseman luota.
Joskus on niittyä, joskus on suota.

Illalla teen pedin ruskeaan multaan,
murheeni hukutan Lapparin Kultaan.
Aamulla päivä on taas ihan uusi:
kyyppari, saisikos kaljoja kuusi?

Kohtalo, meille kanna
ees joskus kuumat kahvit,
ja kenties yöksi anna
pojilles jostain pahvit.

Onnetar pyydän sulta,
et unohda poikias näitä:
mä kaipaan vain röökiin tulta
ja kenties myös juomaan jäitä.

Pohjoisessa on kai maa

Kuuntelen laukausten sarjaa,
kansaani kaatuu kuin karjaa.
Sirpaleet lävistää posken.
Hitaasti haavaa mä kosken.

Linja-auto räjähtää,
löytynyt ei määränpää.
Jalkoihini paiskautuu
pieni nukke, punasuu.

Poikani on kymmenen
iltasatuu pyytäen
kirjan tuo hän isälleen,
ainoan ja revenneen.

Kuuntelen laukausten sarjaa,
kansaani kaatuu kuin karjaa.
Sirpaleet lävistää posken.
Hitaasti haavaa mä kosken.

Pohjoisessa on kai maa
jossa on niin rauhaisaa.
Sinne perheeni mä vien
alta luotien ja hien.

Tahdon, että tytär saa
kasvaa ilman ammuntaa.
Pohjoisessa elämän
alan uuden, virkeän.

Kuuntelen laukausten sarjaa,
kansaani kaatuu kuin karjaa.
Sirpaleet lävistää posken.
Hitaasti haavaa mä kosken.

5 kommenttia

Olen millä ajan, vai olenko?

Luokittelen itseni autoihmiseksi seuraavin perustein:
– Autot ovat kivoja, ja niillä on hauska huristella.
– Osaan vaihtaa renkaat, lisätä öljyä ja mitata rengaspaineen.
– Tiedän myös sen, että diesel-autoissa ei ole kaasutinta ja että etuvetoisissa autoissa ei ole kardaaniakselia. Jälkimmäiseen tiedän jopa syyn.

Pahoin pelkään, että miesten ja naisten autoihmisyydelle on olemassa erilaiset kriteerit. Jos nyt vähän kärjistän, niin varsin monet miehet nauravat listalleni. Kuitenkin monet naiset pitävät minua Akka Ylijumalana, koska osaan vaihtaa renkaat, ajaa isolla jenkillä ja jopa parkkeerata sen pieneen koloon.

Tästä pitkästä alustuksesta pääsen lopulta itse aiheeseen: koska olen autoihminen, olenko sitä, millä ajan? Pohdintani syntyi luettuani Loippari-blogista Jannen postauksen Olet mitä omistat. Eikö juuri autoihmisillä kulkupeli viesti paljon ihmisestä itsestään?

Lukioaikana kuvittelin, että haluaisin kärrykseni pienen ja värikkään pikkuauton. Ajattelin sen kuvastavan itseäni. Olin jopa suunnitellut niin pitkälle, että tarkoitukseni oli hankkia punainen pikkuauto, johon olisin maalannut mustalla leppäkertun pilkut.

Kun sitten lopulta tuli ostettua VW Polo, käytin sitä neljä viikkoa ja myin. Kamala peli! Niin pienestä autosta lyhyt ihminen ei näe ulos, ja kottero oli sen verran hentoa tekoa, että se olisi jäänyt kolarissa kakkoseksi tuhdille kävelijällekin. Vaihdekeppi oli tikkarin kokoinen.

Nykyään tiedän jo automieltymykseni. Jos valita voi, ajan isolla ja kolhuisella 80-luvun jenkkiautolla, vaikka ne saastuttavat, leviävät tien päälle ja kuluttavat dieseliä enemmän kuin VR:n vanhimmat veturit.

Kuvastavatko autoni oikeasti minua? Tuskin. Olenko aidosti valinnut autoni järkiperustein: kuljetustilaa antiikki- ja partiotavaroille, kunnollinen istumakorkeus lyhyelle ihmiselle ja lommoiset pellit ahtaille metsäteille? Tuskin sitäkään.

Luulen, että isoissa autoissa minua viehättää ja huvittaa juuri vastakohtaisuus minun ja autoni välillä. Saan myös kokea tiettyä hallinnan tunnetta, kun iso auto pysyy käpälissäni. (Lisäksi täytyy tunnustaa, että huomion herättäminen ei ole koskaan sielulleni pahaksi.)

Vastauksena otsikon kysymykseen: en ole sitä, millä ajan. Jokin kiinteä suhde minun ja autoni välillä kuitenkin on – ehkä ensisijaisesti vastakohtaisuus.

Eräänä kesänä sattui hassu tilanne, kun ajoin silloisella autollani parkkipaikalle. Auto oli korotettu Scottsdale – eli melkoisen iso kärry. Kun olin parkkeerannut, vilkaisin ikkunasta alas viereiseen autoon, pieneen Fiat satakaksseiskaan.

Välissämme oli tyhjä ruutu, joten näin hyvin auton sisään. Siellä kökötti selät köyryssä kolme isoa miestä. Oli hellepäivä, ja miehistä näki, että he hikoilivat ahtaassa autossa.

Äijät vilkaisivat ylöspäin minua ja autoani. Takapenkkiläisen huulilta oli täysin selkeästi luettavissa perisuomalainen turhautuneisuuden ilmaus:

”Voi vi**u.”

10 kommenttia