Yrittäjä, älä anna asiakaskuntasi vanhentua mukanasi

Disclaimer: tämä postaus on suunnattu pienyrittäjille, joilla on kivijalkaliike.

Näin eräässä suomalaisessa kaupungissa vaateliikkeen, jolla oli vanhanaikainen nimi. Olikohan se Trendi-Mimmi tai Fashion-Lyyli. Liikkeen ikkunassa luki iskulause ”muotia vuodesta 1978”. Näyteikkunan valikoiman perusteella tuotteet oli suunnattu konservatiivisille tädeille.

No mikä tässä on ongelmana? Eikö vaatteita saisi myydä konservatiivisille tädeille?

Saa toki, mutta kun yrittäjä jää eläkkeelle, liikkeen arvo on mitätön. Siitä ei juuri ole iloa perillisille, eikä firmalle löydy ostajaakaan, jos asiakaskunta koostuu kahdeksankymppisistä mummoista ja tuotevalikoima rajoittuu terveyssandaaleihin ja tukisukkahousuihin. Auringonlaskun bisnes.

Aivan liian usein kivijalkayrittäjän asiakaskunta koostuu hänen omasta ikäluokastaan. Se ei vielä haittaa parikymppistä kampaajaa, jonka luona käyvät parikymppiset asiakkaat. Nelikymppinen kosmetologi ei kärsi siitä, että hänellä on nelikymppisiä asiakkaita. Mutta kuusikymppisen kenkäkauppiaan pitää jo huolestua siitä, jos asiakkaat ovat kuusikymppisiä. Asiakaskunta on hiipumassa yrittäjän mukana.

Kysymys on yrityksen jälleenmyyntiarvosta, ja se jää monelta yrittäjältä huomioimatta. Liian moni yrittäjä kerää eläkkeensä vain omalla työllä – jos on maksanut muutakin kuin minimimäärän YEL-maksuja – ja silloin unohtuu pitää yllä yrityksen arvoa.

Tietenkin yrittäjä voi suhtautua työhönsä kuin palkansaaja omaansa. Silloin seuraajalla ei ole väliä, eikä työstä jää jäljelle myytävää arvoa. Kun eläkepäivät koittavat, firmasta myydään vain kalusteet ja tuotevarasto.

Itse kuitenkin haluan ajatella toisin. Se työmäärä, jonka olen tehnyt, saisi näkyä yrityksessä. Kun kuolen, lapset saavat päättää, mitä tekevät firmallani. Jos he haluavat jatkaa sen pitämistä, he tarvitsevat vankan asiakaskunnan, joka ostaa heidän palveluitaan. Jos he haluavat myydä firmani, he tarvitsevat vankan asiakaskunnan, joka nostaa yrityksen arvoa.

Jos haluat, että yritykselläsi on muutakin arvoa kuin kiinteä omaisuus, esitä itsellesi seuraava kysymys:

Ketkä ovat yritykseni asiakkaita, kun minun päälläni on metri multaa?

Asiakkaan pitäisi nimittäin olla vielä kadulla lompakko kädessä, eikä maata viereisessä haudassa.

11 kommenttia

Mutta kun se pentele ei edes hae

Aikanaan eräs kaverini oli vela eli vapaaehtoisesti lapseton. Kerran hän loukkaantui, kun häntä ei kutsuttu lapsiperheiden saunailtaan.

Enhän mä olisi sinne halunnut mennä, mutta kun ne penteleet eivät edes kutsuneet!

Sillä ei siis ollut väliä, että kaverini tahto toteutui; hänhän ei halunnutkaan keskelle huutavia kakaroita. Sen sijaan hän olisi halunnut päästä kieltäytymään. Se vasta olisi ollut kivaa.

Pitää kuitenkin tajuta, että kun valitsee jotain, luopuu jostain muusta. Tismalleen sama pätee myös valintaan yrittäjyyden ja palkkatyön välillä.

Olen niin usein puhunut yrittäjyyden puolesta, että yksikään headhunter ei lähesty minua ja tarjoa työpaikkaa. Olen sen verran monta kertaa toheltanut julkisesti, ettei kukaan uskalla ottaa minua viestintäpäälliköksi kompastelemaan sukkahousuihin.

Oleellista onkin se, etten kurkistele aidan toiselle puolelle ja etsi sieltä vihreämpää ruohoa. En havittele tasaista kuukausipalkkaa, varmaa virkaa, puolen vuoden vuorotteluvapaata saati ansaittua varhaiseläkettä. Minun nimeäni ei tulla näkemään sanomalehtien nimityspalstoilla.

Sen sijaan yritän kasvattaa aidan tällä puolella olevan ruohon mahdollisimman vihreäksi. Haluan tulla yhä paremmaksi puhujaksi, kirjailijaksi ja yrittäjäksi, jotta voin toimia asiakkaitteni apuna silloin kun tarvetta on.

Pahinta ei ole luopumisen tuska. Pystyn aivan helposti kieltäytymään kivasta tittelistä ja palkallisista sairauslomista.

Pahinta on se, että en pääse kieltäytymään, koska kukaan ei tarjoa kuukausipalkkaa.

Olen kuin entinen tyttö tansseissa, joka haluaisi ylenkatseisesti kieltäytyä paikkakunnan hurmurin tanssiinkutsusta. Mutta kun se pentele ei edes hae.

5 kommenttia

Yrittäjä, joka menettää mieluummin aikaa kuin rahaa, on huono yrittäjä

Joka vuosi käyn ompelukaupassa ostamassa partiohuivien reunanauhaa.

Täydessä kanttinauhakiekossa on 25 metriä nauhaa, ja hinta on 1,10 euroa per metri. Investointina siis melkoista nappikauppaa (hah, sanaleikki).

Keskustelu kaupassa vuonna 2013

Minä: Mä ostaisin ton lähes täyden kanttinauhakiekon.

Yrittäjä: Mun täytyy mitata se, koska siitä on otettu vähän nauhaa. Kiekosta on myyty jo ehkä kaksi tai kolme metriä.

Minä: No eikös me voitaisi vain arvioida, että siitä on otettu kaksi metriä?

Yrittäjä: Mutta mitäs jos siitä onkin myyty vain metri? Silloin mä myyn sen sulle liian halvalla.

Minä: No entäs jos me arvioidaan, että siitä on otettu metri?

Yrittäjä: Eikun kyllä mä mittaan sen.

Siispä odotin kärsivällisesti, kun nauha mitattiin puolen metrin puumitalla. (”Hups, menin sekaisin. Aloitanpa alusta.”) Samoin odotti minun takanani oleva ihminen.

Yrittäjä oli siis valmis tuhlaamaan työaikaansa mittaamiseen – ja samalla seisotuttamaan asiakkaitaan – koska sillä keinolla hän säästi itselleen 1,10 euroa.

Keskustelu samassa kaupassa vuonna 2014

Minä: Mä ostaisin ton lähes täyden kanttinauhakiekon.

Yrittäjä: Mun täytyy mitata se, koska siitä on otettu vähän nauhaa. Kiekosta on myyty jo ehkä kaksi tai kolme metriä.

Minä (viime vuodesta viisastuneena): No mitäs jos mä vaan maksan siitä koko kiekosta?

Yrittäjä (ilahtuneena): No se sopii kyllä, jos sä olet varma.

Yrittäjän käytös siis kertoi, että hän on valmis ohittamaan mittaamisen, jos siitä on hänelle itselleen taloudellista hyötyä. Hän saattoi voittaa itselleen uudet 1,10 euroa.

Oliko yrittäjä ilkeä ketku?

Ei tietenkään. Hän on ystävällinen ja kärsivällinen asiakaspalvelija ja oman alansa asiantuntija. Ja samalla tyypillinen suomalainen pienyrittäjä.

Suomalainen pienyrittäjä nimittäin tuhlaa mieluummin ajastaan vartin kuin rahoistaan euron.

22 kommenttia