Kun toimittaja tekee juttua työnhausta ja työllistymisestä, hänellä on yleensä jokin seuraavista näkökulmista:

  1. Kuinka Tyllerö Työnhakija on uurastanut ja miten hommassa kävi?
  2. Mitä Röpelö Rekrytointiguru ja Höpelö Headhunter suosittelevat tehtäväksi?
  3. Mitä Tötterö Työnantaja vinkkaa hakijoille ja millaista tyyppiä hän etsii?

Haluaisin kuitenkin kuulla asiasta toiselta kantilta. Esitän siis seuraavat kysymykset pienten yritysten johdolle:

  1. Miten nykyiset työntekijänne ovat tulleet yritykseenne töihin?
  2. Mistä löysitte heidät tai miten he löysivät teidät?

Luet siis paraikaa blogipostaushaastetta. Jos edustat 3–20 hengen yritystä, toivon että teet tästä aiheesta postauksen omaan blogiinne. Esittele kaikki työntekijät (pois lukien omistajat) kuvien kanssa ja kerro yksitellen, mitä kautta kukin on teille päätynyt. Kehuminen on sallittua: mikä vakuutti, miksi palkkasit?

Jos haluat, voit käyttää juuri keksimääni hashtagia #setuliduuniin.

Miksi pyydän tällaista postausta?

Veikkaan, että todellisuus työnhausta on toinen kuin mitä luulemme. Syön viikinkikypäräni, jos hakijoista edes kolmasosa on tullut sisään perinteisen hakuprosessin kautta. Näppituntumani sanoo, että oikeasti töihin päästään 90-prosenttisesti hyvien verkostojen, oman aktiivisuuden ja onnekkaan ajoituksen perusteella.

Samalla meillä on mahdollisuus kuulla, kuinka suuri merkitys on esimerkiksi harjoittelupaikoilla ja opinnäytetöiden tekemisellä.

Miksi kohdistan pyynnöt juuri 3–20 hengen firmoihin?

Pienillä firmoilla on ensinnäkin resursseja kertoa yksitellen, miten kukakin on tullut töihin. Pienillä yrityksillä ei myöskään ole niskoillaan hallintosääntöjä tai virkamieslakia, vaan ne voivat sanoa suoraan, että palkkasin serkkuni, koska se on hyvä tyyppi.

Jos postaat aiheesta, pistä blogilinkki tämän postauksen kommentteihin.

PS. Varmistathan ensin, että työntekijöillesi on OK, jos kerrot heidän ovelat hakumetodinsa ja pistät ne jakoon yleiseksi hyväksi.

20 kommenttia

  1. Ei oo blogia, joten ihan tilaston vuoksi kommentoin tähän:
    Lyhyt versio: meitä on 13, joista 1 ”normaali” hakuprosessi
    Pitkä versio:
    *sen sisko oli jo meillä töissä (tapahtui 30 vuotta sitten)
    *soitettiin ammattikouluun ja kysyttiin tutulta opettajalta suositusta eli kuka on kurssin paras
    *soitettiin samaan ammattikouluun kahtena muunakin vuonna
    *avoin HYVÄ! hakemus, suositus haettiin silti tutusta (toisesta) koulusta
    *toinen oikea avoin hakemus, johon palattiin vasta vuoden kuluttua (ja sekin oli sieltä samasta ammattikoulusta, taas kurssinsa paras)
    *Avoin hakemus yhdessä luotettavan tahon suosituksen kanssa
    *3 työntekijää yrittäjän sukulaisia
    * 1 avoimeksi julistettu työpaikka, ”normaali” rekryprosessi

    [Katleena editoi kommentoijan pyynnöstä yhden luvun oikeaksi 19.11.2015 klo 22.55.]

  2. Vastaan oman tiimini osalta, jonne olen rekrytoinut viimeisen neljän vuoden aikana 8 tyyppiä. Kaikki nämä henkilöt on löydetty pistämällä paikat avoimesti hakuun. Neljä kertaa on Oikotien ja Mol.fi:n lisäksi laitettu ilmoitus jakoon myös eri oppilaitosten tiedotuskanaviin. Yhden kerran olen paikasta vinkannut ihmiselle, jonka kanssa yhteistyö on aikaisemmassa työpaikassa sujunut ja hän tuli valituksi (jääväsin tuolloin itseni päätöksenteosta ja haastattelun tekivät toiset henkilöt).

    1. Jee, kiitos vastauksesta! Oletteko kertaakaan käyttäneet headhunteria? (Tai siis hedhantteria, koska se näyttää paljon kivemmalta noin kirjoitettuna.)

      1. Itse en ole käyttänyt, mutta tiedän firmassa muutoin joskus käytettävän, kun tehtävä vaatii sellaista erityisosaamista, ettei päteviä hakijoita ole jonoksi asti.

  3. Loistava haaste Katleena! Ajatuksemme rekrytoinnin suhteen osuvat yhteen. Teen itse työtä kouluttajana, tavoitteena on työllistää ihmisiä. Kouluttajana olen tehnyt työtä ihmisten työllistymisen eteen vuodesta 2008 ja koulutuksissani käy satoja ihmisiä/vuosi. Pitkittäistutkimuksellani mitattuna 80% työllistyy koulutukseni jälkeen. Työllistyneistä vain YKSI on työllistynyt ”julkisen kanavan kautta” ja kaikki muut ovat työllistyneet ns. piilotyöpaikkoihin. MInulla on pienen pieni pyyntö yrityksille, jotka sankoin joukoin tietysti tähän haasteeseen lähtevät. Voisitteko linkittää tänne blogiosoitteenne,jossa asiasta kirjoitatte? Lupaan lukea jokaikisen blogin, jossa asiaa käsitellään.

    1. Susan, kiitokset! Toivottavasti blogikirjoituksia alkaa tulla. Mä uskon vahvasti piilotyöpaikkoihin ja siihen, että oma aktiivisuus auttaa työnhakijaa eniten.

  4. Itse päädyin aikanani töihin ihan mol.fi ilmoituksen kautta. Vuosia tuon jälkeen olen päätynyt ostamaan kyseessä olevan yrityksen. Toinen työntekijäni on tullut ensin ammattikorkeakouluopintoihin liittyvään työharjoitteluun, jäänyt siitä kesätöihin ja lopulta vakituiseksi työntekijäksi. Toinen työntekijämme työskenteli aikaisemmin erään yrityksen palveluksessa, jolta ostimme palveluja. Kun tämä yrittäjä oli tilanteessa jossa ei voinut luvata täysiä tunteja tälle työntekijälle, mutta ei voinut tuottaa meille palveluita yksinkään, sovimme että työntekijä palkataan suoraan meille. Tämä toinen yritys tuottaa meille palveluja vieläkin satunnaisesti. Sesonkituuraajat ovat löytyneet suvun nuorisosta, tai opiskelijoista jotka ovat osanneet laittaa oikaan aikaan avoimen hakemuksen. Hakemuksia tulee aina jo ennen kuin ehdin edes suunnitella avoimen paikan ilmoittamista.

  5. Täytyy tunnustaa, että tällaiset jutut saavat allekirjoittaneen aina masentumaan ja ahdistumaan. Se ei siis tarkoita, että paheksuisin niiden kirjoittamista tai että asia tulisi yllätyksenä – ei, hyvähän se on, että tästä kirjoitellaan. Tai, no, hyvä useimmille muille, jotka voivat sitten olla verkostoituneita ja aktiivisia ja saada näitä töitä, mitä kyllä kannatan. Koska näin se nyt toimii.

    Ahdistun vain itse, koska olen itse maailman surkein verkostoituja ja aktiivisuusasteella ameeban kanssa samalla viivalla. Olen luonnostani hyvin introvertti ja ujostelen vieraita ihmisiä varsin voimakkaasti; en todellakaan uskalla mennä kenellekään puhumaan ellei minua esitellä ja sittenkin mielelläni usein liukenen paikalta. Small talk on työn ja tuskan takana. Pystyn jossain määrin sosialisoimaan, kun pinnistän, mutta se vaatii valtavasti energiaa ja sisäistä tsemppaamista. Nämä ominaisuudet tekevät minusta myös osaltaan epäaktiivisen. Toinen osuus on se klassinen eli pidän itseäni huonoja ja kyvyttömänä eli en koe osaavani mitään hyödyllistä, joten miksi tuoda itseään esiin sitten. Nykyisessä työpaikassani mua välillä yritetään työntää yhdelle osastolle kollegojen toimesta, että mene ja ole esillä, mutta kun halvaannun kauhusta ja pelkästä ajatuksesta, että pitäisi _puhua_ niille ihmisille edes jotain. Kollegat ei oikeasti tiedä sitä, ne kuvittelee, että lasken vain leikkiä. En yleensä kerro ihmisille, miten hankala ongelma tämä oikeasti on.

    Piilotyöllisty tässä sitten. Kuvittelen, että voisin olla monen tyyppisissä töissä itse asiassa tosi hyväkin, mutta homma kilpistyy juuri siihen, etten voi päästä töihin, koska en osaa (kykene) verkostoitua, en kehtaa & uskalla olla aktiivinen (myös, koska ajattelen, että olen häiriöksi ihmisille) enkä ole esimerkiksi kurssini paras. Siitä tulee vähän sellainen lannistunut fiilis, että työelämällä ei ole käyttöä, jos ei noita ominaisuuksia ole. Tai tosi hyvää munkkia, mikä meikältä kyllä myös uupuu. Mutta niin kai se on, minkäs sille tekee.

    1. Arawn, kuvaat tosi hyvin nykymaailman tilannetta. Tällä hetkellä työelämä suosii ekstrovertteja, ikävä kyllä.

      Hätä ei kuitenkaan ole tämännäköinen. Itse näen verkostoitumisen mieluummin laadullisena kuin määrällisenä ilmiönä. Jos (tai siis kun) olet tehnyt hyvän vaikutuksen johonkuhun kollegoistasi tai esimiehistäsi, sekin voi riittää verkostoksi. Kun tämä ihminen siirtyy muihin tehtäviin, hän saattaa hyvinkin vinkata sinusta uudelle työporukalleen. Ei se kontaktien määrä, vaan se laatu.

      Olen muuten itsekin tuskastunut small talkiin, vaikka olen ekstrovertti. En oikein osaa keksiä tikusta asiaa. Sen takia kun tapaan uuden ihmisen, yleensä kyselen hänen työstään ja harrastuksistaan. Silloin ei itse tarvitse keksiä puheenaihetta, eikä toisaalta keskustelukumppanikaan ahdistu, koska hän saa puhua tutusta aihepiiristä.

    2. Arawn, verkostoituminen ei vaadi sitä, että on ekstrovertti tai että hallitsee small-talkin ja sosiaalisena perhosena lepattelun.

      Itse tunnen introverttejä, joilla on valtava sosiaalinen verkosto. Se perustuu heillä siihen, että he ovat kiinnostuneita toisista ihmisistä, kuuntelevat ja tietävät, mitä toiset tekevät ja mistä he ovat kiinnostuneita. He eivät tyrkytä ja tuo itseään esille vaan panevat merkille muut ihmiset, ja vinkkaavat toisille heitä kiinnostavista asioista. Siinä ohessa se oma juttu tulee myös vähitellen luontevasti esille, että mitä itse tekee ja mistä itse on kiinnostunut.

      Ja netti on nykyään oiva verkostoitumisen väline introvertille, joka mieluummin harkitsee ja kirjoittaa kuin esiintyy ja puhuu.

  6. ”Olen luonnostani hyvin introvertti ja ujostelen vieraita ihmisiä varsin voimakkaasti; en todellakaan uskalla mennä kenellekään puhumaan ellei minua esitellä ja sittenkin mielelläni usein liukenen paikalta.”

    Minulla on sama vaiva, nuorempana ahdistuin aina itsetuhoisuuteen saakka, minkä vuoksi yritin muuttaa itseäni.

    Se oli ensiksiksin ulospäin naurettavaa, koska introvertti ei sosiaaliseksi muutu kuin esittämällä. Toiseksi esittäessä voimat riittävät vain rajallisen ajan. Voimien loppuessa edessä on umpikuja.

    Mielenterveyden ammattilaiset aikansa takoivat päähäni, että minun on hyväksyttävä itseni sellaisena kuin olen eikä yritettävä olla jotain muuta. Sitä he eivät koskaan kertoneet, kuinka omana itsenään voi menestyä nykymaailmassa, kun kännykkäkin on välineenä liian sosiaalinen, minkä vuoksi se pysyy pois päältä. Kännykän päällä pitäminen aiheuttaa ärsykeuhan, joka on torjuttava kännykkä sulkemalla.

    1. Olen ihan samaa mieltä: ei introvertin tarvitse muuttua sosiaaliseksi.

      Itse asiassa sosiaalisuutta oleellisempaa ovat sosiaaliset taidot. Sosiaalisuushan on *halua* olla ihmisten kanssa vuorovaikutuksessa, mutta se ei ole tärkeää. Useimmat introvertit eivät halua olla jatkuvasti vuorovaikutuksessa, ja se on OK.

      Oleellista on *osata ne taidot*, joilla ollaan vuorovaikutuksessa: siis huomiointi, kuunteleminen ja ymmärtäminen. Niitä on yhtä hyvin introvertilla kuin ekstrovertillakin.

  7. Meitä on kymmenen työntekijää:

    – 1 avoin hakemus
    – 7 kaverin kautta (yhdellä sama lukio, lopuilla sama tai läheltä liippaava ala yliopistossa)
    – 2 tukityöllistettyä

  8. Kiinnostava keskustelunavaus – ja kiinnostavaa oli kirjoittaa tätä blogaustakin. Homma osoitti erityisesti sen, että erityisesti alalla jossa osaajista on kova pula, emme voi millään luottaa pelkkään perinteiseen ilmoitteluun ja hakuprosesseihin. Lisäksi kun on totuttu etsimään osaajia kaikkien kivien alta, toimitaan helposti ei-niin-perinteisesti myös muiden kohdalla – esim. viestinnän ja HR:n osaajia olisi varmasti löytynyt helposti vaikka Oikotieltä, mutta näissäkin hauissa luotettiin verkostoihin.

    Haluan kuitenkin sanoa saman mitä Katleenakin aiemmin sanoi: tämä ei tarkoita, että vain superhyvät verkostoitujat saavat töitä! Tärkeintä on tehdä hommansa hyvin, hyvä sana ja suositukset kiertävät kyllä.

    Tiivistetysti:
    – 14 hengen tiimi
    – 5 oli työskennellyt yhdessä jo ennen yrityksen perustamista, tulleet tiimiin eri aikoina
    – 5 suositusten kautta
    – 1 oma hedhanttaus
    – 2 perinteistä hakuprosessia

    Blogaus englanniksi:
    http://umbra3d.com/how-on-earth-did-we-find-these-guys/

    1. Mä olen kyllä vähän eri mieltä. En sinänsä epäile, etteikö verkostoitumattakin voisi saada töitä ja etteikö sana voisi kiertää. Mutta jos vain tekee työnsä tosi hyvin eikä muuta, se, kiertääkö sana jää puhtaasti sattuman varaan. Se riippuu ihan siitä, millaisia ihmisiä on pomona/työkaverina ja mitä heille tapahtuu tai miten hyviä verkostoitujia/sananlevittäjiä he sattuvat olemaan. Toisilla, kuten puolisollani, näkyy tässä kohtaa käyvän aivan upea munkki ja hän on molemmat työnsä saanut kaverin/ex-työkaverin suositeltavana. Omalla kohdallani näin ei ole tapahtunut, vaikka molemmat pomoni ovat laulaneet ylistystä työlleni.

      Että kyllä se mun silmään näyttää siltä, että jos oikeasti haluat hyvän duunipaikan, verkostoituminen on tärkeämpää kuin edes hyvä työsuorite. Ihan rehellisesti. Keskinkertainenkin jamppa voi saada hyvän duunin verkostoitumalla, mahdollisesti jopa todennäköisemmin kuin erinomainen duunari, joka vaan keskittyy työhönsä. Tai sitten joku saa selittää mulle miten hyvissä hommissa on niin käsittämättömän paljon ihan ihmeellisen kädetöntä & laiskaa sakkia.

      1. Moikka vielä,

        Hyviä pointteja, erityisesti sattuma. Esimerkiksi omalla kohdallani kävi niin (kerron tästä blogissakin), että sattumalta olin juuri silloin työnhaussa, kuin nykyinen työnantajani Umbra etsi kaltaistani tyyppiä. Tieto siitä, että molemmat olivat haku päällä, kantautui entisen pomoni korviin, joka sitten toi meidät yhteen. Onnekkuudella ja sattumalla on rekrytoinnissa sijansa, sitä ei käy kieltäminen.

        Syyt mainitsemiisi kädettömyyteen ja laiskuuteen ovat varmasti monet, niihin en uskalla ottaa kantaa muiden puolesta. Yksi veikkaukseni on se, että joissakin työpaikoissa ns. alaistaitoihin, sosiaalisiin taitoihin tai kulttuuriseen yhteensopivuuteen saatetaan joskus kiinnittää huomiota enemmän kuin substanssiosaamiseen. Toinen veikkaukseni liittyy helppouteen: saatetaan ajatella, että kaverin suosittelema tai valmiiksi tuttu hyvä tyyppi on helpompi ja nopeampi rekrytointi kuin perinteisen prosessin läpivienti.

        Omasta työpaikastani voin sanoa sen, että oli ennestään tuttu tai ei, oli suosittelijoita tai ei, kyllä kaikkia haastatellaan ja osaamista testataan. Pelkillä omilla tai muiden puhetaidoilla ei töitä saa.

Kerro oma kantasi Kommentointiohjeet?

Tässä blogissa saa kommentoida omalla nimellä tai minun tunnistamallani nimimerkillä. Vaadin myös kunnollisen meiliosoitteen. Minua ja mielipiteitäni saa ilman muuta kritisoida. Muistathan silti hyvät tavat. Karsin jo etukäteen kaikki alatyyliset kommentit, mainokset sekä tietenkin laittomat sisällöt. Mitä perustellummin asiasi esität, sitä varmemmin se tulee huomioiduksi.