Tämä postaus on osa pitkää tarinaa, joka alkoi edellisessä postauksessa ja jatkuu myöhemmässä. Teksti toimii kyllä yksinäänkin.
Lensin siis aikanaan Helsingistä Savonlinnaan European Executive Expressin iltakoneella. Homma ei sujunut kovin hyvin.
Lentokone osoittautui hieman asuntovaunua isommaksi kapseliksi, jolla oli siivet. Kaikki muutkin matkustajat katsoivat vekotinta hieman epätietoisina, ja joukosta alkoi jo kuulua sarkastisia kommentteja.
Lentokoneen ”ruuma” oli ahdas koppi koneen peräosassa. Koppi oli pienempi kuin oman autoni tavaratila, joten en enää ihmetellyt kymmenen kilon matkatavararajoitusta. Sen sijaan ihmettelin, miten kyytiin uskallettiin ottaa yli 45-kiloisia matkustajia.
Koko 19-paikkainen kone oli täynnä, joten istuin viimeiseen penkkiin. Radiosta alkoi kuulua epäselvä, rätisevä selostus englanniksi, jossa nähtävästi kerrottiin reitistä. Suomen- tai ruotsinkielistä selostusta ei tullut koskaan. Turvaohjeita ei tullut millään kielellä.
Katselin ympärilleni ja huomasin, että käytävän toisella puolella oli pajukori, jossa oli kertakäyttömukeja, sokereita ja lusikoita. Lattialla oli Prisman muovikassi, ja siinä lekotteli varsin litteitä sämpylöitä. Kun vielä vähän kurotin kaulaani, totesin penkin alla piileskelevän kaksi termospulloa. Koska matkustamohenkilökuntaa ei ollut, ymmärsin, että koneessa on itsepalvelu.
Kysyin muilta matkustajilta, saisiko olla sämpylöitä, ja laitoin muovikassin kiertämään. Tarjosin muille myös teetä ja kahvia, mutta useimmat kieltäytyivät tahdikkaasti. Tämä oli varsin viisas päätös, sillä termospullot osoittautuivat rikkinäisiksi. Lopulta saimme pumpattua kolme kupillista kuumaa vettä kertakäyttömukeihin. Oli itse asiassa hyvä, ettei vettä tullut enempää, koska teepussejakin oli vain kolme.
Tässä vaiheessa matkustajien tunteet vaihtelivat jo epätoivon ja hysteerisen huvittuneisuuden välimailla. Nousimme ilmaan, ja radiosta kuului englanninsekaista rätinää. Jäimme ihmettelemään, miksi pilotti ei vain raottanut väliverhoa ja huikannut ohjeitaan olkansa yli. Koska kone oli pienempi kuin keskivertoperheen olohuone, tavallinen puheääni olisi kuulunut vallan mainiosti. Lopulta kuitenkin saavuimme Savonlinnaan vartin myöhässä.
Seuraavan aamun paikallislehti Itä-Savo kertoi, että EEE valittiin aikanaan reitillä operoivaksi yhtiöksi kilpailutuksen perusteella. EEE:llä oli maksuvaikeuksia (ja nähtävästi myös kieli- ja palveluvaikeuksia), mutta ne eivät olleet estäneet Mikkelin kaupunkia ja liikenneministeriötä valitsemasta halvinta mahdollista vaihtoehtoa. EEE menikin konkurssiin heti seuraavana vuonna.
Paluumatkallani Helsinkiin EEE:n tarjoilu ja kielitaito olivat juuri sitä laatua, johon olin jo tottunut. Tällä kertaa saimme tosin nähdä turvaohjeet: meille näytettiin lentokentällä englanninkielinen video, mutta mitään ohjeita ei tullut suomeksi tai ruotsiksi. Paluulento oli puoli tuntia myöhässä. Kun vihdoin saavuimme Helsinkiin, pilotti avasi oven, astui ulos ja meni mietteliään näköisenä pyörittämään potkureita.
Tarinan opetus: Kun kilpailutat, olet myös vastuussa alihankkijan laadusta ja turvallisuudesta. Halvin ei aina ole paras ratkaisu.
Juttu jatkuu myöhemmässä postauksessa.