Luokittelen itseni autoihmiseksi seuraavin perustein:
– Autot ovat kivoja, ja niillä on hauska huristella.
– Osaan vaihtaa renkaat, lisätä öljyä ja mitata rengaspaineen.
– Tiedän myös sen, että diesel-autoissa ei ole kaasutinta ja että etuvetoisissa autoissa ei ole kardaaniakselia. Jälkimmäiseen tiedän jopa syyn.
Pahoin pelkään, että miesten ja naisten autoihmisyydelle on olemassa erilaiset kriteerit. Jos nyt vähän kärjistän, niin varsin monet miehet nauravat listalleni. Kuitenkin monet naiset pitävät minua Akka Ylijumalana, koska osaan vaihtaa renkaat, ajaa isolla jenkillä ja jopa parkkeerata sen pieneen koloon.
Tästä pitkästä alustuksesta pääsen lopulta itse aiheeseen: koska olen autoihminen, olenko sitä, millä ajan? Pohdintani syntyi luettuani Loippari-blogista Jannen postauksen Olet mitä omistat. Eikö juuri autoihmisillä kulkupeli viesti paljon ihmisestä itsestään?
Lukioaikana kuvittelin, että haluaisin kärrykseni pienen ja värikkään pikkuauton. Ajattelin sen kuvastavan itseäni. Olin jopa suunnitellut niin pitkälle, että tarkoitukseni oli hankkia punainen pikkuauto, johon olisin maalannut mustalla leppäkertun pilkut.
Kun sitten lopulta tuli ostettua VW Polo, käytin sitä neljä viikkoa ja myin. Kamala peli! Niin pienestä autosta lyhyt ihminen ei näe ulos, ja kottero oli sen verran hentoa tekoa, että se olisi jäänyt kolarissa kakkoseksi tuhdille kävelijällekin. Vaihdekeppi oli tikkarin kokoinen.
Nykyään tiedän jo automieltymykseni. Jos valita voi, ajan isolla ja kolhuisella 80-luvun jenkkiautolla, vaikka ne saastuttavat, leviävät tien päälle ja kuluttavat dieseliä enemmän kuin VR:n vanhimmat veturit.
Kuvastavatko autoni oikeasti minua? Tuskin. Olenko aidosti valinnut autoni järkiperustein: kuljetustilaa antiikki- ja partiotavaroille, kunnollinen istumakorkeus lyhyelle ihmiselle ja lommoiset pellit ahtaille metsäteille? Tuskin sitäkään.
Luulen, että isoissa autoissa minua viehättää ja huvittaa juuri vastakohtaisuus minun ja autoni välillä. Saan myös kokea tiettyä hallinnan tunnetta, kun iso auto pysyy käpälissäni. (Lisäksi täytyy tunnustaa, että huomion herättäminen ei ole koskaan sielulleni pahaksi.)
Vastauksena otsikon kysymykseen: en ole sitä, millä ajan. Jokin kiinteä suhde minun ja autoni välillä kuitenkin on – ehkä ensisijaisesti vastakohtaisuus.
Eräänä kesänä sattui hassu tilanne, kun ajoin silloisella autollani parkkipaikalle. Auto oli korotettu Scottsdale – eli melkoisen iso kärry. Kun olin parkkeerannut, vilkaisin ikkunasta alas viereiseen autoon, pieneen Fiat satakaksseiskaan.
Välissämme oli tyhjä ruutu, joten näin hyvin auton sisään. Siellä kökötti selät köyryssä kolme isoa miestä. Oli hellepäivä, ja miehistä näki, että he hikoilivat ahtaassa autossa.
Äijät vilkaisivat ylöspäin minua ja autoani. Takapenkkiläisen huulilta oli täysin selkeästi luettavissa perisuomalainen turhautuneisuuden ilmaus:
”Voi vi**u.”
Mulla sitten taas on sellainen fiksaatio, että pidän autosta sitä enemmän, mitä rumempi ja karumpi se on. Johtuu varmaan siitä kun olen ite niin komee 🙂 Heh, no ei vaan. Se varmaan on vaan sitä, että nautin jonkun verran ihmisten provosoimisesta ja pidän autoissa työkonemaisista piirteistä. Mulla on vähän sama automaku kun sulla, sen pitäisi olla iso ja laatikkomainen. Ikäväkseni ajelen nyt kuitenkin turbodiesel Passatilla, joka on vielä väriltäänkin harmaa 😐 No, jahka saa taas työkuviot selväksi ja jos käy niin, että ei tarvitsisi ensi vuonna ajaa isoja määriä niin voisi vaihtaa taas johonkin epäkäytännölliseen, jota joutuu ajamaan kuulosuojaimet päässä.
Nyt sä voit jättää lukijoille arvoitukseksi, ovatko suosikkiautosi rumempia kuin sinä vai toisinpäin. :)Tuo kuulosuojaimet päässä ajaminen kuulostaa hyvältä määrittelyltä. Itse en koskaan soita stereoita pitkällä matkalla, koska musiikki ei kuulu auton metelin yli. En mielelläni myöskään puhu puhelimessa ajaessani, sillä en kuule mitään.
Kuulosuojaimista tulee mieleen eräs taannoinen tuttavani ammattikoulun autopuolelta (jossa opiskelin vuonna 2000, älkää kysykö miksi [mulla ei vieläkään ole edes ajokorttia]) Ko. henkilön pitkällinen projekti oli eräs traktori, jonka kanssa hän näki paljon vaivaa mm. sen eteen, että siihen asennettu äänielektroniikka riittäisi peittämään traktorimelun alleen. Sinänsä ei liene mikään yllätys että tyypille oli jo 17:sta ikävuoteen mennessä kehkeytynyt lievä kuulovaurio. Yhtä kaikki – hän oli joka tapauksessa ylpeä traktoristaan!
Samuli, nähtävästi traktorikuskin huonontuvan kuulon korvasi yhä pitemmälle kohti kaakkoa kääntyvä volumenappi. :)Sitä voisi kai kutsua äänten inflaatioksi?
Olen hieman pettynyt, kun et hankkinut itsellesi leppäkerttuautoa? Se olisi piristänyt kummasti Suomen harmaita teitä :DOma unelma-autoni poikkeaa melkoisesti maastossa näkyvistä autoista sillä se olisi pieni, mutta tilava, pirteä (väriltään ja tehoiltaan) SÄHKÖauto. Esim. turkoosin värinen mini cooper valkoisilla raidoilla kuulostais makeelta.Itse en viittis hypätä ison katumaasturin rattiin sillä vaikka hetken saattaisin tuntea ylemmyyden tunnetta, niin pian kuitenki poteaisin syylisyyttä. Miksi minä saisin kuluttaa luononvaroja enemmän kuin muut? Oma henki on turvattu, mutta entäs muiden? Enkö minä nyt omalla valinnallani vaaranna entistä enemmän muiden tiellä liikkujien turvallisuutta?Nykyään ajelen pienellä sinisellä japanilaisella Toyotalla, kun sillä on yksinkertaisesti mukava ajaa. Jokainen mutka tuntuu pieneltä seikkailulta 🙂 Eurooppalaiset autot ovat kyllä mukavuudeltaan parempia ajaa, mutta ne ovat tylsiä ja laiskoja (vauhdin hurma ei tunnu sisällä).Mitä sitten luonteeseeni tulee, niin minun kohdalla tuo teoria "vastakohtaisuus minun ja auton välillä" pitää näemmä paikkansa, sillä olen luonteeltani järjestelmällinen, rauhallinen ja paikoin tylsä mies 🙂
Kiitos kommentiesta! Ainakin sinun kohdallasi taitaa olla niin, että olet millä ajat. :)Ekologisuus on kyllä äärimmäisen järkevä auton valintaperuste. Itse tunnen huonoa omatuntoa dieseljyrien käytöstä, mutta puolustelen asiaa sillä, että muilla elämänalueilla pyrin ekologisuuteen.Toivottavasti joku toteuttaa vielä sen leppäkerttuidean. 🙂
Leppäkerttuauto olisi tosiaan suloinen ja sopisi minulle varmaan siksi, että se mahtuisi helpommin pienempiinkin koloihin. Olen varmaan tyypillinen nainen siinä, että olen kauhuissani, jos joudun parkkeeraamaan pieneen koloon… Tai ehkä suurin osa naisista ei ole tässä asiassa niin "naisellisia" kuin minä.En ole ollenkaan autoihminen, mutta oli aika kauheaa, kun juuri vähän aikaa sitten piti luopua vanhasta autosta, koska sen korjaaminen olisi tullut aivan liian kalliiksi. Mieheni oli hankkinut auton käytännössä samaan aikaan kun olimme olleet ensitreffeillä ja se liittyi niin parisuhteemme alkamiseen, että vollotin aivan täysillä kun se vietiin romuttamoon (tai itse asiassa purkaamoon, eivät kai sitten pistäkään sitä ihan romuksi ja kaatopaikalle). Pitäisikö hävetä?
Ofelia, leppäkerttuauto on ilman muuta passeli sinulle. Mitenkähän saisit miehesi suostuteltua ajamaan sillä? :)Kyllä autoihin liittyy paljon tunteita. Itse kaipaan suunnattomasti juuri sitä korotettua Scottsdalea sekä vuosina 2004-2005 ajamaani mustaa Jimmyä.Sen Jimmyn nimi oli muuten Nuru. Muille autoilleni en ole antanut nimeä, mutta Nurulla oli sellainen.
Ofelialle tiedoksi, että auto on tärkeää uusioraaka-ainetta, ei jätettä kaatopaikalle. Autosta suurinosa kierrätetään, kunhan se vain luovutetaan asialliseen luvat omaamaan kierrätyspisteeseen, missä on EU-normit täyttävä "kuivaustile". Siis paikkaan, missä öljyt, jäähdytysnesteet, jarrunesteet ja akkuhapot otetaan asiallisesti talteen.
Parrakas, hyvä tarkennus. Silti aivan liian usein näkee parkkipaikoille hylättyjä autonraatoja, joissa on renkaat lytyssä ja lasit säpäleinä. Todennäköisesti niistä autoista kaikki nestemäiset ongelmajätteet ovat ikävä kyllä valuneet maaperään ensimmäisten seisontakuukausien aikana.Väittäisin, että niiden kärryjen omistajilla pää on yhtä tyhjä kuin auton renkaat.