Kuvauspelkoisesta kuvauskelpoiseksi

Nuorempana pelkäsin valokuvaamista, mutta nykyään tykkään siitä. Tajusin, että en varmasti ole ainoa kuvauspelkoinen, joten päätin listata parhaat vinkkini valokuvakammon selättämiseen.

1) Valitse kuvaaja, jonka kanssa sinulla on kivaa.

Olin aikanaan vuonna 2006 ensimmäisissä bisneskuvissa ja jännitin tietenkin tosi paljon. En ole koskaan ollut ulkonäöltäni mikään kukkanen, enkä osannut muutenkaan olla kuvissa.

Yritin ottaa jotain kivaa ilmettä – ja valokuvaaja purskahti nauramaan. Olin ilmeisesti kerta kaikkiaan niin huvittavan näköinen, että ammattikuvaajakin nauroi. Mieleni teki itkeä, mutta sinnittelin kuvauksen loppuun.

Toinen kuvaaja taas ähisi ja puhisi koko kuvauksen ajan, ja lopulta hän puuskahti: ”Äh, ei näistä kyllä mitenkään voi ottaa täyttä hintaa.” Oi miten kilttiä ja rohkaisevaa.

Älä siis koskaan mene kuvattavaksi jollekulle siksi, että olet nähnyt hänen portfolionsa ja upeat kuvansa. Mene mieluummin sillä perusteella, että hän on kiva ihminen. Jos viihdyt hänen kanssaan, pystyt hymyilemään hänelle yhtä aidosti kuin ystävillesi ja perheellesi. Osta häneltä ensin vaikka passikuva testimielessä.

2) Valitse kuvaaja, joka puhuu ja kehuu.

Hyvä valokuvaaja hymyilee ja hehkuttaa. Hän kehuu poseeraustasi, ja innostus paistaa hänestä. Varaukseton kehu saa jännittäjänkin rentoutumaan, jolloin kuvat ovat aidompia.

Sen sijaan tuppisuinen kuvaaja saa kokemattoman mallin epäilemään osaamistaan. Teenköhän jotain väärin? Onko tämä varmasti fiksun näköistä? Miksi tuo on hiljaa? Olenko aivan kamala?

Taitava kuvaaja osaa myös ohjeistaa kuvattavaa. Hän käskee mallia kääntämään päätä oikeaan suuntaan, katsomaan enemmän valoon päin, korjaamaan kaulustaan tai nostamaan leukaansa. Näin tuloksena ei ole kolmeakymmentä turhaa kuvaa, joissa kaikissa on huulipunaa leuassa tai käden varjo naaman edessä.

3) Jos et osaa meikata, käy ammattilaisella.

Tämä ohje koskee kaikkia sukupuolia. Valokuva nimittäin haalistaa kasvojen värejä, minkä vuoksi ilmeet eivät erotu kunnolla. Tämän takia jokainen tv-esiintyjä käytetään maskissa ennen kameroiden eteen menoa.

Meikin ideana ei ole se, että sinusta yritetään tehdä Miss Universumia. Ideana on vain se, että sinusta tehdään itsesi näköinen, eli korostetaan niitä värejä, jotka kamera muuten ottaisi pois. Samalla nassustasi tehdään mattapintainen, jotta salamavalot eivät saa ihoasi kiiltämään ja näyttämään hikiseltä. Bonuksena meikillä saa piilotettua näppylän, mustat silmänaluset tai parranajossa tulleen haavan, jotka eivät muutenkaan ole vakio-ominaisuus pärstävärkissäsi.

4) Pukeudu niin, että pystyt rentoutumaan.

Hitusen harmittaa, jos laittaa valokuvaan sellaisen vaatteen, joka pilaa koko kuvan. Kaikki vaivannäkö on ollut turhaa, kun neonkeltainen paita saa sieraimesi heijastamaan samaa keltaista.

Lisäksi oikeanlaisissa vaatteissa on se taika, että ne lisäävät itseluottamusta. On helpompi poseerata, kun tietää vaatteiden toimivan varmasti. Noudata siis seuraavia vinkkejä:

  • Älä käytä liian yksityiskohtaista kuviota kuten tiheää pilkkua, ohutta raitaa tai pientä ruutua. Se alkaa ”vilistä” kuvassa.
  • Vältä neonvärejä erityisesti kasvojen alla. Ne heijastavat leukasi vihreäksi tai pinkiksi.
  • Vältä mustaa, tummanharmaata ja tummansinistä. Ne vievät värin kasvoiltasi kokonaan.
  • Älä käytä harmaata tai vaaleanruskeaa, koska kamera haalistaa ne pliisuiksi.
  • Sen sijaan pastellivärit, kirkkaat perusvärit ja murretut värit toimivat mainiosti.
  • Vältä ihosi väristä vaatetta, koska se näyttää nopealla vilkaisulla nakuilulta. Itselläni on yhdet sellaiset housut, ja jos ne ovat jalassa, kuulen jatkuvasti ihmisiltä lausetta ”hitsi mä katsoin ensin ettei sulla ole pöksyjä!” (Toki onhan sekin tapa jäädä mieleen.)
  • Huolehdi, että pukeutumisesi on linjassa roolisi kanssa. Putkiasentaja ei vaikuta uskottavalta frakissa eikä bisnesvalmentaja työhaalarissa.
  • Älä valitse vaatetta, jossa tunnet olosi epävarmaksi tai epämukavaksi. Jos paidanhelma tuntuu karkaavan housuista, kengät puristavat, kauluspaita kiristää vatsan kohdalta, uusin vaatetrendi ei tunnu omalta tai kravatti jäykistää, silloin osa ajatuksistasi on vaatteissa eikä kuvaustilanteessa.
  • Varaa asuun jokin särmä. Bisnespukeutumiseen voi yhdistää tennarit tai nokallasi voi olla vihreät silmälasit.

5) Kuvaaja ei kuvaa pärstääsi, vaan persoonallisuuttasi.

Tajusin lohdukseni pari vuotta sitten, että ulkonäölläni ei ole väliä. Valokuvaaja kuvaa oikeasti persoonallisuutta, ja siihen luotan enemmän kuin ulkonäkööni.

Valokuvaaja ei kuvaa ihoasi eikä ulkokuortasi. Siksi sillä ei ole väliä, koetko olevasi kaunis, komea, ruma, laiha, lihava, ryppyinen tai ärrävikainen. Tärkeintä on, että katsot ihmistä, joka on kameran takana ja unohdat vekottimen siitä välistä. Katso kuvaajaa, katso ihmistä ja hymyile hänelle niin kuin kaverillesi. (Tai jos olet ottamassa särmikkäitä kuvia, katso kuvaajaa kuin hän olisi ratkaistava ongelma.)

Tämä kuulostaa ehkä paradoksaaliselta. Mitä väliä sitten on vaatteilla ja meikillä, jos kerran persoonallisuus on tärkein?

Vaatteet ja meikit ovat oikeasti vain tekniikkaa ja tukea, joskin välttämättömiä sellaisia. Kun ne ovat kunnossa, sinulla on itseluottamusta näyttää kuvaajalle persoonasi, jota hän on tullut taltioimaan.

6) Tee kuvausten alussa omituisia ilmeitä.

Pyydä valokuvaajaa ottamaan ensimmäiset viisi tai kymmenen kuvaa niin, että sinä ilmeilet kameralle. Muljauttele silmiä, irvistele koko naamalla, rypistä otsaa ja toljota suu auki.

Tästä on kolme hyötyä:

  1. Jos pelkäät huonoja kuvia, niin ei hätää! Se kynnys on nyt ylitetty. Alkukuvia huonompia ei enää voi syntyä.
  2. Kun ilmeilet hetken aikaa, se saa sekä sinut että kasvolihaksesi rentoutumaan. Silloin hymy tulee herkemmin.
  3. Tunnelmakin rentoutuu, koska pelleily keventää jännityksen pois.

* * *

No keitä kuvaajia oikein suosittelen? Olen työskennellyt monen upean tyypin kanssa, mutta listaan tähän muutaman sellaisen freekuvaajan tai valokuvayrittäjän, joka myy kuvauspalveluita ammatikseen. Ensimmäinen linkki johtaa kuvaajan sivuille tai Insta-tilille, ja toinen linkki johtaa niihin kuviin, joita hän on ottanut minusta.

Nämä kaikki kuvaajat ovat olleet kommunikoivia ja positiivisia. Jos pelkäät valokuvaamista niin kuin minä ennen, aloita heistä.

 

4 kommenttia

Tilauspostaus: milloin trendaus muuttuu lynkkaukseksi?

Sain Facebookissa Panulta erinomaisen postaustoiveen:

Ehdotus EOT-bloggaukseksi: Milloin trendaus muuttuu lynkkaukseksi? Se voi nähdäkseni tapahtua (tai voidaan tulkita että se on tapahtunut), vaikka kukaan ei tweettaisi asiattomasti tai aikoisi olla osa massaa.

Olen miettinyt tätä aiemminkin, kun Twitterissä on ollut sinänsä asiallista kritiikkiä, mutta määrä on ollut varmasti musertava kritiikin kohteelle. Missä kohdassa pitää päättää olla jatkamatta keskustelua? Kolmantena tweettaajana, viidentenätoista? Itseäni vähän harmitti, kun omat (varhaiset) kommenttini absurdeista Nazisin taistelusta ja juhlaraha-episodista päätyivät julkisuuteen. Molemmissa oli joku mokannut ja sai kuulla isosti siitä, Nazisin kohdalla onneksi nimettömäksi jäänyt toimittaja. Tsemppiä heille.

Itse päätin olla aika varhain kommentoimatta Twitterissä Ukkolan mokaa, koska ounastelin että hän on jo siitä perillä, on saattanut menettää yöunensa ja tulee vielä kuulemaan siitä paljon.

Panu on freelance-kustannustoimittaja, ja olemme tehneet hommia yhdessä. (Linkki johtaa Panun Twitter-tiliin, koska FB-tili ei taida olla julkinen.) Taustaksi sanottakoon, että Panu oli siis eilisestä kohusta eri mieltä kanssani. Hän puolusti tviittaajaa, kun taas minä ymmärsin Sannaa.

Mutta asiaan: milloin trendaus siis muuttuu lynkkaukseksi? Milloin viestimassa on niin valtava tai tyyli niin asiaton, että se on enemmän kivitystä kuin asiallista kritiikkiä?

Lähdin pilkkomaan asiaa kolmelta kannalta: kriitikon tavoitteen, kriitikon keinojen ja kritiikin määrän näkökulmasta.

1) Mikä on kriitikon tavoite?

Ihannetilanteessa kriitikon tavoite on puuttua toisen toimintatapaan ja kertoa oma mielipiteensä. Täydellisessä maailmassa kriitikko haluaa vain vaikuttaa yhteiskuntaan ja tehdä universumista paremman paikan. (Lue tämä värisevällä äänellä, katse kohti auringonlaskua.)

Käytännössä meillä jokaisella on siinä sivussa myös hitusen vähemmän yleviä tai tiedostamattomia tavoitteita: huomionhaku, kiukunpurkaus, ylemmyydentunnon viestiminen, vahingonilo, kosto, vallankäyttö tai jopa tarve purkaa raivoa.

Onneksi suurin osa osaa tunnistaa ja hiljentää nuo jälkimmäiset tavoitteet ja käyttäytyä ensiksi mainittujen tavoitteiden mukaan. Esimerkiksi täällä EOT:ssä oli eilen erinomaista keskustelua.

Kaikki eivät silti ikävä kyllä kykene samaan kuin te poikkeuksellisen älykkäät ja viehätysvoimaiset EOT:n lukijat.

2) Mikä on kriitikon keino?

Ideaalimaailmassa kritiikki annetaan aina fiksusti, toista kunnioittaen ja asiapohjalta. Usein se annetaan julkisesti, mutta joskus vielä hyödyllisempää on toimia kahden kesken, kuten työpaikan kehityskeskustelussa.

Todellisuudessa tämä asiallisuus ei tietenkään toteudu. Kritiikkiä annetaan myös eskaloiden ja vihaisena, pahimmillaan solvaten ja kiroillen. Tyypillistä näissä tilanteissa on, että aggressiivisen kriitikon mielestä syy on aina muissa: kritiikin kohteessa, yhteiskunnassa tai ilmapiirissä. Hänen oli kerta kaikkiaan pakko kiroilla ja solvata.

Itse vältän solvaamista, mutta oma heikko kohtani on pureva sarkasmi. Jos olen kärttyinen, saatan helposti langeta asiallisen kritiikin ja haukkumisen välimuotoon, pisteliääseen ivaan. Se on näennäisen älyllistä mutta oikeasti tosi ilkeää. Onneksi olen onnistunut vähentämään tätä, mutta kyllä täältä blogista löytyy takavuosilta aivan typerääkin ulinaa.

3) Mikä on kritiikin määrä?

Yksittäinen asiallinen kritiikki ja tägäys ovat validi ja tarpeellinen tapa ilmaista oma mielipide. Toki voi puntaroida, että jos viisikymmentä muuta ovat jo tehneet sen, niin onko omasta kommentista enää hyötyä? Lisäksi jos moni muu on jo sanonut samasta asiasta, mutta nälvien ja ilkkuen, silloin asiallistakin palautetta on vaikeampi kestää.

Me emme voi vaikuttaa toisten antaman palautteen määrään, mutta omaan määrään voimme. Tässä blogissa eräs anonyymi kirjoitti minulle kahden vuorokauden aikana 21 kommenttia samasta teemasta. Näistä puolet oli tullut yhden aikaan yöllä. Onneksi hänen sävynsä oli etupäässä asiallinen, mutta kaikki nettikirjoittelijat eivät pysty samaan.

Jos yksi ihminen kirjoittaa kymmeniä viestejä pitkin nettiä, se vääristää tilannetta. Näyttää siltä, kuin asialla olisi valtava väkijoukko, vaikka kyseessä on vain yksittäinen yksilö. Siksi pidän itse omat julkituloni määrällisesti vähäisenä, vaikka toki vastaan saamiini kysymyksiin ja palautteisiin.

No mitä helkuttia tälle voi tehdä? Milloin trendaus muuttuu lynkkaukseksi?

Trendit ovat kuin aalto. Yksittäinen vesipisara ei voi tietää eikä tiedostaa, minkä kokoinen aalto on ja milloin sen iskuvoima on kasvanut kohtuuttomaksi.

(Sama pätee muuten viattomiinkin trendeihin kuten etunimiin. Aikuiset ajattelevat antavansa vauvalle erikoisen nimen, mutta kun samaa nimeä on ajatellut moni vanhempi samaan aikaan, yhtäkkiä tuloksena on superyleinen muotinimi. Kukaan ei ole tajunnut olevansa vesipisara keskellä isoa aaltoa.)

Aallon tuhovoima riippuu tietty siitä, mihin se osuu. Presidentinlinnan kiviseinä kestää aika helkutin paljon, mutta tavallisen ihmisen lautamökki murskaantuu. Yleensä julkisuuden henkilön sietokyky on lähempänä tiiltä kuin tikkutaloa, mutta sitä ei yleensä voi päätellä ulkopuolelta.

Onneksi me yksittäiset vesipisarat voimme tehdä yhden asian: voimme tiedostaa oman toiminnan ja tarkkailla muiden toimintaa. Jos aalto on liian suuri, siitä kannattaa lähteä pois. Toisaalta jos aalto on liian pieni, sen kyydissä on ihan hyvä jatkaa.

Olen tehnyt itselleni tsekkilistan, jonka mukaan yritän edetä.

  1. Määrä. Tsekkaan ensin, onko joku muu jo sanonut sen, mitä halusin sanoa. Jos kaikki näkökulmat on jo tuotu esille julkisessa keskustelussa, en yleensä reagoi mitenkään. Tavaraa on nimittäin jo liikaa. Saatan kyllä käydä peukuttamassa tai tykkäämässä niistä perusteluista, joita kannatan. En koskaan käy sanomassa samasta asiasta monta kertaa ja eri paikoissa, koska se antaa väärän vaikutelman kommentoijien määrästä. Yleensä teen yhden blogipostauksen tai yhden FB-päivityksen.
  2. Tavoite. Yritän välttää kiukuspäissäni kirjoittamista. Siitä ei koskaan tule mitään hyvää, varsinkin koska osaan olla pirullisen teräväsanainen vihaisena. Tavoitteen pitää olla sisällöllinen, ei tunneperäinen.
  3. Keinot. En koskaan mene kommentoimaan sellaiseen tviittiin, FB-postaukseen tai blogipostaukseen, jossa käydään aggressiivista keskustelua. Enhän mene baarissakaan sellaiseen pöytään, jossa öyhötetään kännissä. (Poikkeuksena saattaa olla julkisuuden henkilön status, josta pitää oikaista jokin faktavirhe.) Lisäksi moderoin aika tarkasti oman blogini ja FB-seinäni. Jos sinne päästää yhdenkin raivopään ääneen, hän houkuttelee muita samanlaisia luokseen, ja silloin kivat tyypit kaikkoavat. Yritän samalla pitää oman viestintäni rakentavana, vaikka se usein onkin helkutin vaikeaa.

Tästä upeasta listastani huolimatta minulta pääsee tällaisia tilityksiä. Janne-parka joutui selittelemään kiukkuani.

 

PS. Lue Katri Mannisen erinomainen postaus kiusaamisesta ja kasvattamisesta.

4 kommenttia

Mitä eroa on kritiikillä ja kiusaamisella?

Disclaimer. Tämä postaus käsittelee montaa tuttuani:

  • Ylen toimittajaa Sanna Ukkolaa. Vaikka emme ole samassa työpaikassa, tapaamme toisiamme säännöllisesti työn merkeissä. Emme ole yksityiselämän ystäviä: emme ole koskaan vierailleet toistemme kodeissa emmekä vietä vapaa-aikaamme yhdessä. Olemme käyneet yhdessä lounaalla ja joskus suorien tv-lähetysten jälkeen siiderillä yhdessä muun ohjelmatiimin tai studiovieraiden kanssa.
  • päivystävää anarkistia Suvi Auvista, joka hänkin on tuttuni. Suvi houkutteli minut viime vuonna mukaan vegaanitammikuuhun, ja onneksi houkutteli: vegaanihaaste oli erinomainen kokemus.
  • Metropolian opettajaa Vesa Linja-ahoa, jonka olen tavannut moneen otteeseen. Vesa puhui kerran kirjani julkkareissa, ja olemme yhdessä Skepsiksen jäseniä.

* * *

Jos tämänviikkoinen keissi on sinulle vieras, lue taustaksi seuraavat postaukset:

  1. Suvin epäilys siitä, että Sanna yrittää hankkia potkuja jollekulle yhden poikkipuolisen tviitin takia.
  2. Sannan vastine, jossa hän kertoo, ettei ole yrittänyt hankkia potkuja ja että häirintä on ollut pitkäaikaista.
  3. Suvin jatkopostaus, jossa hän kertoo erään poliisin kannan ja toteaa, ettei kyseessä ole pitkään jatkunut häirintä.

No mikä ihme on minun panokseni tähän asiaan? Esitän neljä taustoittavaa näkökulmaa, jotka ovat jääneet keississä huomiotta tai joita ei ole koottu yhteen.

1) Yksilö on tärkein vähemmistö

Suvi on sitä mieltä, että jos kerran Sanna on käyttänyt sulkapäähinettä ja siten saanut jotkut ihmiset loukkaantumaan, niin silloin Sannasta saa julkaista kiusaamistviittejä:

Hannulan twiitti on ehkä ilkeä, muttei läheskään niin pahantahtoinen kuin Ukkolan alkuperäinen tempaus sulkapäähineen ja blackfacen kanssa.

Suvi siis arvottaa teot pahantahtoisuudella, jonka määrän hän arvioi itse. Minä taas en ryhdy arvioimaan kenenkään pahantahtoisuutta, koska psykologinen osaamiseni ei riitä siihen. En kyllä usko, että kenelläkään muullakaan riittää.

Sen sijaan arvioin molempien tekojen kohderyhmää. Oma väitteeni on, että ideologian tai ilmiön kritisointi on aina sallitumpaa kuin yksilön kiusaaminen. Vertauskohta löytyy esimerkiksi koulumaailmasta. On täysin eri asia, jos joku huutaa välitunnilla ”kaikki keinujonossa seisovat ovat tyhmiä” kuin että ”3A-luokan Konsta on tyhmä”. Kohdistettu syytös on aina ilkeämpää kuin kollektiivinen teko. Yksilö on aina isoin vähemmistö.

Meidän pitää voida keskustella ilmiöistä ilmiöinä, ilman henkilöönmenevää kiusaamista. Se, että jokin kokonainen ihmisryhmä loukkaantuu tai ehkä loukkaantuu, ei voi olla syy vaitiololle.

Jos joku käyttää sulkapäähinettä television suorassa lähetyksessä, tekoa saa ilman muuta kritisoida. Sen sijaan henkilöönmenevä kiusaaminen on jo lapsellista.

Twitter-kysely: "Seuraavaan Pressiklubiin Sanna Ukkolan päähineeksi sopisi a) aasinhattu b) Persujen lippis c) KKK-huppu d) Pullollinen Erikeeperiä."

2) Suvi ei löytänyt todisteita Sannaan kohdistuneesta jatkuvasta kiusaamisesta – koska hän etsi väärillä asiasanoilla.

Kyllä sitä henkilöönmenevää häirintää on ollut. Ohessa muutama kuvakaappaus.

Twitter-äänestys: "Seuraavien Miss Helsinki -kuvien teemaksi ehdotan oikein hyvällä maulla a) Locksit b) Blackface c) Epikantus d) Sanna Ukkola." Twitter-kysely: "Eduskunnassa puhetta johtaa a) perustuslakimies b) Herra Puheenjohtajamies c) Sannaukkolamies d) Palomies." Kommentti uutiseen: "Miten Sanna Ukkola nyt erottaa ministeriöt toisistaan?" Kommentti uutiseen: "Ei sellaista tasa-arvotekoa ettei Sanna Ukkola sitä vastustaisi."

Nämä ovat näytteitä vain kuukauden ajalta. En jaksanut penkoa kauemmas, koska onhan tämä jo varsin päämäärätietoista toimintaa.

3) Sanna ei ole yrittänyt saada kenellekään potkuja, vaan hän on yrittänyt vain saada häirinnän loppumaan.

Tämän vahvistaa myös haastateltu oppilaitoksen rehtori ja häiriköijän esimies Nyt-liitteen haastattelussa. Kyse ei ole ollut potkuihin kehottamisesta, vaan kyse on ollut häiritsevän toiminnan katkaisemisesta.

4) Valta-asetelmat kääntyvät joukkovoimalla – ja se pitää tunnistaa.

Nettikyselyn tekijä puolustaa Nyt-liitteen jutussa tekoaan sillä, että isompaansa saa kiusata.

Olihan se totta kai ilkeää huumoria, mutta ilmeistä satiiria. Jos valta-asetelmia tarkastelee, niin hän (Ukkola) löi alaspäin ja minä löin ylöspäin.

Tämä on tietenkin selkeä fakta. Julkisuuden kirjoittamattomien lakien mukaan pieni saa loukata isoa, mutta iso ei pientä. Tähänkin löytyy metafora koulumaailmasta: jos ekaluokkalainen lyö kuudesluokkalaista, se ei ole ollenkaan sama asia kuin jos kuudesluokkalainen lyö ekaluokkalaista.

Mutta asetelma muuttuu, jos tilalle tulee joukkovoima. Kun tarpeeksi monta pientä hyökkää ”ison” kimppuun, niin yhtäkkiä tilanne on toisenlainen: kyse onkin joukkolynkkauksesta. Sitä on nyt nähtävillä esimerkiksi Vesan tviitissä:

"Saa jakaa: 1000 euroa sille joka saa Ukkolan vastuuseen tästä tempustaan (summa voidaan tarvittaessa jakaa usean henkilön kesken).

Nyt tilanne on jo täysin päinvastainen. Meillä on koolla kymmenien korkeasti koulutettujen porukka, joka haukkuu ja uhkailee yksittäistä toimittajaa.

* * *

Sanna taatusti tiesi, että sulkapäähineestä nousee kohu. Niinpä se on ihan OK, että jokainen kertoo mielipiteensä Pressiklubista ja siellä käydystä keskustelusta.

Sen sijaan se ei ole OK, että yksi ihminen maalitetaan näin voimakkaasti ja että joukkovoimat valjastetaan yksittäisen toimittajan kimppuun.