Virallinen Twitterin #FFfi-suositusten elvytysyritys

Silloin kun maailma oli nuori, Twitter uusi ja minä viaton, ihmiset tapasivat viettää Twitterissä Follow Fridayta.

Follow Fridayn tunniste oli #FF, ja sillä vinkattiin omille seuraajille lisää kiinnostavia seurattavia.

Vähitellen kuitenkin Twitterin käyttäjämäärät kasvoivat ja suosituksia alkoi tulvia. Niinpä suomalaiset tviittaajat ryhtyivät käyttämään #FFfi-tunnistetta, jolla erotettiin nimenomaan suomenkieliset suositeltavat muun maailman vyörystä.

Myöhemmin koko homma kärsi inflaation. Syitä oli kolme:

  1. Osa tviittaajista lähetti viikoittain tismalleen samat suositukset omille seuraajilleen. Olin itsekin tässä vyörytyksessä tägättävänä, ja sääliksi kävi suosittelijoiden seuraajia. Kukaan ei jaksa sitä, että joku suosittelee katleenoita seuraajilleen viikoittain.
  2. Osa suositustviiteistä oli vain massiivisia käyttäjätunnuslasteja ilman perusteluja. Kukaan tolkullinen ei ryhdy seuraamaan käyttäjätilejä sokkona, vaan suositukselle tarvitaan syyt.
  3. Joskus #FFfi-hashtag ei ollut oikeastaan enää suositus seuraajille, vaan se oli kehu suositeltavalle. Silloin kehut saattoivat mennä kaverin selän rapsutukseksi, eikä se enää palvellut seuraajia. Tähän tunnustan syyllistyneeni itsekin.

Niinpä Follow Friday kuoli suomenkielisessä tviittiskenessä parisen vuotta sitten. Suosituksia tulee enää harvakseltaan.

Toisaalta olisi kiva löytää lisää mielenkiintoisia seurattavia. Niinpä ehdotan suositusperinteen elvytystä. Se pitää kuitenkin tehdä fiksusti:

  • Käytä #FFfi-tunnistetta, jotta tviittisi ei huku kansainväliseen viestimassaan.
  • Suosittele vain yhtä tai kahta käyttäjää kerrallaan ja perustele suosituksesi.
  • Älä suosittele viikosta toiseen samoja tyyppejä. Nosta mieluummin esille uusi löytösi tai mielenkiintoinen aihepiiri.
  • Suosituksella palvelet ensisijaisesti seuraajiasi. Jos haluat kehua kaveria, silloin voit toki kehua kaveria, mutta seuraussuositus pitää olla suunnattu lähtökohtaisesti muille kuin siihen tägätyille.
  • Suosituksia ei ole pakko lähettää joka perjantai. Tviittaa niitä vain silloin, kun sinulla on tarjota uusia löytöjä tai tuntemattomia helmiä.
  • Kurkkaa perjantaisin Twitteristä #FFfi-hashtag ja katso, löydätkö kiinnostavia suosituksia.

Ja kas, näiden vinkkien avulla Twitteristä tuli taas ihkumpi ja keijupölyisempi paikka elää.

4 kommenttia

Kaksi eväsleipää

Juttelin kaverini kanssa lapsuudesta. Tajusin siinä yhteydessä kaksi kullanarvoista evästä, jotka olen saanut kotoani.

1) Kateus on turhaa

Meillä kotona vanhemmat eivät kadehtineet muita. En koskaan kuullut ikävänsävyistä ”miksi tuollakin tyypillä on tuollainen” -ihmettelyä. Niinpä en ole itsekään oppinut kadehtimaan.

Kun ensimmäisen kerran törmäsin naapurikateuden käsitteeseen jossain kirjassa, en tiennyt mistä oli kyse. Minulle oli aivan käsittämätön ajatus, että joku vahtaisi naapurin pihaa, taloa tai autoja ja tuntisi niistä katkeruutta. Meidän perheessämme kukaan ei edes tiennyt, montako autoa naapureilla oli ja mitä merkkiä ne mahtoivat edustaa.

2) Kaikki kropat ovat hyviä

Vanhempani eivät koskaan seisseet peilin edessä ja surkutelleet vartaloitaan. Niinpä minä ja siskonikaan emme oppineet sitä. En koskaan tajunnut, etten muka voisi kelvata maailmalle.

Yllätyin, kun joku ilmoitti yläasteella, että minulla oli kuulemma ”iso perse”. Toki se kiukutti, mutta samaan aikaan tajusin, että moittijassa oli jotain vialla, ei minussa. Ei ole normaalia, että tuntee tarvetta arvostella ääneen toisen kroppaa.

* * *

Näitä eväsleipiä olen tarjoillut myös lapsilleni. En ole koskaan heidän kuullensa kadehtinut toisten parempia mahdollisuuksia tai hienompaa omaisuutta. En myöskään ole surkutellut omaa habitustani saati arvostellut muita. Olen halunnut rakentaa lapsilleni terveen itsetunnon, johon ei kuulu toisten kadehtiminen tai oman ruumiin kritisointi.

Tietenkin olen etuoikeutettu: kasvoin ydinperheessä, joka tajusi tehdä minulle helkutin hyvät eväät.

Parasta silti on, että jokainen meistä voi tehdä samat eväsleivät koska tahansa. Jos et pysty tekemään niitä vielä itsellesi, tee ne toisille.

 

4 kommenttia

Pressiklubin insertti: kun kannat vastuun, et koskaan kanna häpeää

Minua pyydettiin viime viikolla tekemään minuutin insertti Pressiklubiin. Sen aiheena oli mokat ja niistä viestintä.

Niinpä tiivistin inserttiin oman mottoni: Kun kannat vastuun, et koskaan kanna häpeää. (Videolinkki vie Areenaan.)

Joku kommentoi Twitterissä olevansa eri mieltä. Hänen mielestään rikoksen tekijän kuuluu kantaa myös häpeä.

Asian voi toki halutessaan ajatella niinkin. Silloin tosin tulemme helposti tilanteeseen, jossa syyllinen yrittää salata mokan tai rikoksen, koska häpeä on kestämätön.

Tosiasiassahan kuitenkin isompi häpeä tulee siitä, kun on yrittänyt piilotella mokaa tai rikosta. Sitten kun syyllinen jää lopulta kiinni, hän yrittää pahimmillaan syyttää muita, rationalisoida tekoaan, keksiä selityksiä tai leikkiä marttyyriä. Se vasta onkin häpeällistä.

Meillä on paljon esimerkkejä siitä, kuinka tunnustus vieräyttää valtavan kiven pois harteilta. Jokainen meistä muistaa lapsuudestaan, että kolttosen tunnustaminen oli lopulta vapauttavaa. Sama pätee jopa murhaajiin. He saattavat tehdä tunnustuksia vuosikymmenten päästä – koska se helpottaa.

* * *

Vastuun kantamisen tapoja on monia. Omalle pienelle mokalle voit nauraa, koska se osoittaa, että tunnistat tilanteen. Samalla ikään kuin otat sen omaksesi etkä ole sen uhri. Isommat taas tunnustat heti, koska silloin on helpompi saada anteeksi. Jos olet aiheuttanut haittaa muille, hyvität tilanteen ja korjaat vahingot. Jos kyseessä on rikos, astut selkä suorana oikeuteen ja kärsit sanktiot.

Kun kannat vastuun, et koskaan kanna häpeää.

2 kommenttia