Tärkeämpää kuin jakkupuku konsultilla

Joskus naseva kielenkäyttö tai osuva vertaus peittää alleen sen, että viestin sisältö onkin varsin heppoinen.

Luin juuri Sakari Suomalan blogin Kauppalehdessä (26.1. Oppiminen kannattaa). Tekstissä pyöriteltiin erilaisia vertauksia ja kielikuvia seuraavalla tavalla:

”On kuitenkin hulluutta kuvitella selviävämme niistä [vaikeuksista] pois samoilla keinoilla millä niihin on jouduttu. Tässä on oppimiselle kosolti tilaa, jos ei muuten niin ainakin pientä ”henkistä hölkkää” ajatellen asioita hivenen laajemmin eikä pelkästään nyrkit savessa puurtaen. Kannan tässä korteni tähän lamakeskusteluun, joka tuntuu olevan in siellä ja täällä.”

Minulla alkoi kiehua (ja se on luettavissa myös kommentista, jonka jätin SS:n kolumniin). Miten on mahdollista, että Kauppalehden blogissa pyöritellään tällaisia asioita ylätasolla, ilman mitään konkretiaa?

Ja miten se ihminen kehtaa väittää kantavansa kortensa lamakeskusteluun?

Koko teksti oli yhtä kielikuvaa ja abstraktia vellontaa. Olen ennenkin huomannut saman ilmiön: kakku on päältä korea, mutta silkkoa sisältä. Väitän, että kyseinen kolumni ei auta yhtäkään yrittäjää työssään.

1) Mikä on tärkeintä tekstissä? Sisältö.
2) Mikä on toiseksi tärkeintä? Ilmaisuvoimainen, elävä kieli sekä sopiva mitta.

Molemmat tarvitaan. Jälkimmäisellä ei yksinään rakenneta hyvää, herättelevää tekstiä.

Tarinan opetus: Jos kirjoitat mielipidetekstiä, tarkista, onko tekstissäsi sisältöä. Katso sitten, oletko ilmaissut asiasti selvästi mutta mielenkiintoisesti. Vasta sitten sinulla on oikeus julkaista teksti.

PS. Käyn tämän jälkeen muuttamassa blogini henkilötietoihin oman nimeni. Nyt kun kritisoin ensimmäistä kertaa jotakuta henkilöä nimeltä, voisi olla aika luopua anonymiteetistä.

Olenpa tänään oppivaisella tuulella.

Kerro oma kantasi

Orthexin amme: huono tuote ja silti sitä on valmistettu yli 30 vuotta

Kävin eräässä suosikkikaupassani, Etolassa. (Tästä mainoksesta ei ole maksettu minulle mitään.) Siellä silmiini osui Orthexin lasten muovinen kylpyamme, samanlainen jossa olen itse polskinut 1970-luvun lopulla. Tosin 1970-luvulla vanna oli tummanruskea, mutta nyt se oli saanut ylleen pastellisävyt.

Amme on kamala. Muistan vieläkin, että siinä piti kylpeä varovasti, koska reunat olivat niin loivat, että istuva lapsi saattoi yhtäkkiä livetä pinnan alle. Lisäksi äitini ei pystynyt nostamaan täynnä olevaa vannaa, koska amme oli niin leveä, että kädet eivät ylttäneet sen päihin.

Muistan myös, kuinka vaikea vannaa oli käsitellä, koska sitä piti nostaa kivuliaasti terävän reunan alta. Vettä oli hankala kaataa pois, koska pohjassa ei ollut kunnon kulmaa, jonka varassa astian olisi voinut vivuta kumolleen. Niinpä kun vettä yritti kaataa pois, vanna vain liukui eteenpäin ympäri kylpyhuonetta.

Vaikka ammetta oli vaikea tyhjentää kaatamalla, se kuitenkin kaatui helposti, kun siitä yritti kiivetä pois. Jännä paradoksi. Ehkä tämän lapsuudenkokemuksen vuoksi ryhdyin konsultiksi.

Mutta asiaan: samaa kylpyammetta siis valmistetaan vieläkin. Miten ihmeessä me suomalaiset ostamme huonoa tuotetta vuodesta toiseen? Johtuuko se siitä, että kyseisen tuotteen saa Erittäin Halvalla, koska myös sen valmistus on pahuksen halpaa? Vai johtuuko se siitä, että muistamme tutun muodon lapsuudestamme, ja ostamme vaistomaisesti jälkikasvullemme samanlaisen?

Ja sitten petymme kun lykimme kipein kämmenin vannaa pesuhuoneen nurkasta toiseen ja yritämme kaataa siitä vettä pois.

Luulisi, että tuon muoviprässin tai -muotin kustannukset on jo kuolletettu, joten Orthex voisi ehkä hankkia uuden. Suosittelen siihen seuraavia parannuksia:

– kädelle ergonomiset kahvat
– pystympi istuntakulma
– pohjalle liukueste, jotta lapsi ei huku vannaan (Olen nimittäin havainnut, että monet vanhemmat haluavat pitää lapsensa elossa. En tiedä miksi.)


Vannan kuva on pöllitty Orthexin sivuilta.

Käsi ylös: kuinka moni on kylpenyt tuollaisessa?

16 kommenttia

Yllätys fläppitaulussa

Erään kerran olin valmentamassa Jyväskylän Scandicissa, ja päivä oli jo pitkällä. Olimme siirtymässä uuteen aiheeseen.

Käänsin puhtaan sivun fläppitaulusta puolihuolimattomasti ja pidin katseeni koko ajan osallistujissa: ”Nyt tulee jotakin Todella Mielenkiintoista – -”

Puheeni keskeytyi, kun huomasin, että kaikki osallistujat tuijottivat minua epäuskoisesti. Katsoin heitä ihmeissäni, ja he katsoivat takaisin.

Tarkastin, onko housujeni vetoketju kiinni ja ovatko sukkahousut ehjät. Kaikki oli kunnossa.

Lopulta tajusin katsoa sivulleni, fläppitauluun, josta luulin kääntäneeni esille puhtaan sivun.

Fläppilehtiöön oli tuherrettu mustalla tussilla kuusikymmentäsenttinen, pystyssä oleva tuhma kuva.
Katsoin taulua yhtä epäuskoisena kuin osallistujatkin.

Pian päässä alkoi raksuttaa, ja keksin selityksen: joku hotellin vieraista (rohkenen epäillä noin 11-vuotiasta poikaa) oli käynyt aamulla tyhjässä seminaaritilassa, raottanut fläppilehtiötä ja piirtänyt papereiden väliin hengentuotteensa.

Siellä ansa odotti pahaa aavistamatonta konsulttia, ja kun päivä eteni fläppi fläpiltä, miina lähestyi. Lopulta se pamahti, mutta kenties paremmassa paikassa kuin piirtäjä osasi toivoakaan.

Oma aloituslauseeni oli nimittäin juuri sellainen, että se sattui sopimaan yhteen kuvan kanssa. Niinpä osallistujat luulivat, että olin suunnitellut tämän ”humoristisen yllätyksen” ihan itse. He raukat eivät tienneet, pitäisikö nauraa kohteliaisuudesta, loukkaantua vai vain ihmetellä konsultin kummaa huumorintajua.

Onneksi osallistujat ymmärsivät, että olin yhtä yllättynyt kuin hekin. Muuten olisi voinut yhteistyö loppua sen asiakkaan kanssa.

Ajatelkaa, jos valmennuksen tilaaja-maksaja olisi tullut sisään juuri silloin, kun ihmettelimme kuvaa. Hän olisi nähnyt 16 mykistynyttä naista tuijottamassa fallosta minun johdollani.

Sitä olisi voinut olla vaikea selittää.

2 kommenttia