Tätä pitää vähän jumpata

Tätä pitää vähän jumpata.
Kipu kasvattaa.
Elämä on.
Haudassa vasta levätään.
Pojat on poikia.
Tätä listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkälle.

Tällaisten lausahdusten voima on sama, kuin jos siteeraisi Raamattua. Ne ovat niin yleisiä totuuksia – ja joitain niistä viljelen itsekin – että kukaan ei aseta väittämiä kyseenalaiseksi.

Niissä on kuitenkin kaksi ongelmaa:

a) Useimmissa näissä lauseissa suhtautuminen puheenaiheeseen on varsin ulkokohtainen ja epäempaattinen. On helppo sanoa, että ”elämä on”, kun on taskut täynnä tuohta.

b) Näitten väittämien avulla ei löydy ratkaisuja, koska ne tyytyvät toteamaan ja hyväksymään tilanteen – ja usein myös ironisoimaan sitä.

Kriisitilanteessa voi heittää itselleen tai toisille, että kipu kasvattaa tai haudassa levätään, ja samalla voi ulkoistaa itsensä tilanteesta. Näitten avulla ei kuitenkaan löydy aitoa ratkaisua.

Asiakaspalvelupäällikön on helppo sanoa tiimilleen, että näitä uusia puhelunuotituksia nyt sitten jumpataan, kun itse ei tarvitse jumpata. Villien poikien vanhemmat toteavat, että pojat on poikia, ja sillä tavalla he välttyvät pohtimasta oman toimintansa merkitystä lasten käytökseen.

Tällaisia kun pulauttelee suustaan, niin on kuin lakia lainaisi.

Tarinan opetus: Kun olet päästämässä tällaisen suustasi, mieti toisenkin kerran.

4 kommenttia

Kun Katleena on hyvin pieni

Tiedätkö tunteen, kun jokin tärkeä asia onnistuu juuri sinun ansiostasi – ja kaiken kukkuraksi menestystäsi on todistamassa iso porukka? Oletko keksinyt Sen Oikean Ratkaisun johonkin ongelmaan, joka on vaivannut yhteisöä – ja kaikki hurraavat sinulle? Onko esiintymisesi sujunut niin täydellisesti, että osallistujat ovat liekeissä?

Silloin minussa astuu esiin valheellinen pienuus, joka uskoo olevansa suurista suurin. Esitän vaatimatonta ja nöyrää, mutta tosiasiassa paistattelen kehuissa ja kaipaan niitä lisää. Suorastaan mehustun siitä ajatuksesta, että olen tärkeä ja arvokas.

Samaan aikaan kun esitän pientä ja ajattelen olevani suuri ja tärkeä, jokin osa tajuntaani ymmärtää, kuinka pienenpieni itse asiassa olenkaan. Se omatuntoni osa on kuitenkin niin hiljainen, että en pysty lopettamaan paistatteluani ja tekovaatimattomuuttani kesken kaiken.

Mikä saa minut luulemaan, että onnistunut esiintyminen tai tärkeä oivallus tekee minusta onnistuneen ja tärkeän? Ja toisinpäin: miksi en voisi olla onnistunut ja tärkeä ilman suorituksia ja hurraahuutoja?

Ei ole mitään niin pientä kuin ihminen, joka kuvittelee olevansa suuri ja vain esittää pientä.

2 kommenttia

Ihminen paljaana: Samuli Putro

Katsoin juuri loistavan haastattelun Kakkosen Musiikki-TV:stä. Heta Hyttinen jututti Samuli Putroa, joka on julkaissut soololevynsä Elämä on juhla.

Olipa huikea kokonaisuus: ei turhia ”miltä tuntuu” -kysymyksiä, ikipirteää pintahuttua tai läpinäkyvää levyn promoamista. Sen sijaan Heta Hyttinen oli intensiivisesti tilanteessa läsnä, ja hän sai Samuli Putrosta uusia asioita esille. On toimittajan ammattitaitoa, että hän tukee haastateltavaa tämän tunnetiloissa ja jättää oman persoonansa taustalle.

Toimittajan ja muusikon kemiat pelasivat yhteen. Täytyy vain kadehtia Heta Hyttisen hyvää otetta ja Samuli Putron kykyä luodata itseään. Putro on yhtä aikaa avoin ja sulkeutunut, ilmeikäs ja ilmeetön, ja Hyttinen oli tilanteessa täysin luonteva.

Heta Hyttinen loi luottamuksen ilmapiirin, jossa julkinen eläin voi olla yksityinen ihminen.

Kiitos siitä.

Kerro oma kantasi