Lentoturvallisuutta parhaimmillaan, osa II

Tämä postaus on osa pitkää tarinaa, joka alkoi edellisessä postauksessa ja jatkuu myöhemmässä. Teksti toimii kyllä yksinäänkin.

Lensin siis aikanaan Helsingistä Savonlinnaan European Executive Expressin iltakoneella. Homma ei sujunut kovin hyvin.

Lentokone osoittautui hieman asuntovaunua isommaksi kapseliksi, jolla oli siivet. Kaikki muutkin matkustajat katsoivat vekotinta hieman epätietoisina, ja joukosta alkoi jo kuulua sarkastisia kommentteja.

Lentokoneen ”ruuma” oli ahdas koppi koneen peräosassa. Koppi oli pienempi kuin oman autoni tavaratila, joten en enää ihmetellyt kymmenen kilon matkatavararajoitusta. Sen sijaan ihmettelin, miten kyytiin uskallettiin ottaa yli 45-kiloisia matkustajia.

Koko 19-paikkainen kone oli täynnä, joten istuin viimeiseen penkkiin. Radiosta alkoi kuulua epäselvä, rätisevä selostus englanniksi, jossa nähtävästi kerrottiin reitistä. Suomen- tai ruotsinkielistä selostusta ei tullut koskaan. Turvaohjeita ei tullut millään kielellä.

Katselin ympärilleni ja huomasin, että käytävän toisella puolella oli pajukori, jossa oli kertakäyttömukeja, sokereita ja lusikoita. Lattialla oli Prisman muovikassi, ja siinä lekotteli varsin litteitä sämpylöitä. Kun vielä vähän kurotin kaulaani, totesin penkin alla piileskelevän kaksi termospulloa. Koska matkustamohenkilökuntaa ei ollut, ymmärsin, että koneessa on itsepalvelu.

Kysyin muilta matkustajilta, saisiko olla sämpylöitä, ja laitoin muovikassin kiertämään. Tarjosin muille myös teetä ja kahvia, mutta useimmat kieltäytyivät tahdikkaasti. Tämä oli varsin viisas päätös, sillä termospullot osoittautuivat rikkinäisiksi. Lopulta saimme pumpattua kolme kupillista kuumaa vettä kertakäyttömukeihin. Oli itse asiassa hyvä, ettei vettä tullut enempää, koska teepussejakin oli vain kolme.

Tässä vaiheessa matkustajien tunteet vaihtelivat jo epätoivon ja hysteerisen huvittuneisuuden välimailla. Nousimme ilmaan, ja radiosta kuului englanninsekaista rätinää. Jäimme ihmettelemään, miksi pilotti ei vain raottanut väliverhoa ja huikannut ohjeitaan olkansa yli. Koska kone oli pienempi kuin keskivertoperheen olohuone, tavallinen puheääni olisi kuulunut vallan mainiosti. Lopulta kuitenkin saavuimme Savonlinnaan vartin myöhässä.

Seuraavan aamun paikallislehti Itä-Savo kertoi, että EEE valittiin aikanaan reitillä operoivaksi yhtiöksi kilpailutuksen perusteella. EEE:llä oli maksuvaikeuksia (ja nähtävästi myös kieli- ja palveluvaikeuksia), mutta ne eivät olleet estäneet Mikkelin kaupunkia ja liikenneministeriötä valitsemasta halvinta mahdollista vaihtoehtoa. EEE menikin konkurssiin heti seuraavana vuonna.

Paluumatkallani Helsinkiin EEE:n tarjoilu ja kielitaito olivat juuri sitä laatua, johon olin jo tottunut. Tällä kertaa saimme tosin nähdä turvaohjeet: meille näytettiin lentokentällä englanninkielinen video, mutta mitään ohjeita ei tullut suomeksi tai ruotsiksi. Paluulento oli puoli tuntia myöhässä. Kun vihdoin saavuimme Helsinkiin, pilotti avasi oven, astui ulos ja meni mietteliään näköisenä pyörittämään potkureita.

Tarinan opetus: Kun kilpailutat, olet myös vastuussa alihankkijan laadusta ja turvallisuudesta. Halvin ei aina ole paras ratkaisu.


Juttu jatkuu myöhemmässä postauksessa.

Yleinen

Kerro oma kantasi

Lentoturvallisuutta parhaimmillaan, osa I

Marraskuussa 2004 sattui varsin omituinen lentoreissu. Jaan postauksen kolmeen osaan, koska juttu on niin pitkä, ja jo kolmasosastakin saa hyvät naurut.

Oli siis synkkä alkutalvi, ja olin matkalla Helsingistä Savonlinnaan EEE:llä eli European Executive Expressillä. Päädyin varsin harvinaislaatuiseen lähtöselvitykseen. Jonoa ei ollut, joten pääsin laukkuni kera suoraan virkailijalle. Hän oli lyhyt keski-ikäinen mies – kutsuttakoon häntä vaikka Osmoksi.

Laitoin laukkuni hihnalle, ja Osmo totesi laukun olevan liian painava. Tai oikeastaan hän totesi laukun olevan ”prliian prlainawa”. (En ole koskaan kuullut asiakaspalveljalla sellaista puhevikaa. En saanut kunnolla selvää, joten luulin aluksi olevani piilokamerassa.)

Totesin laukun olevan ihan saman painoinen kuin yleensäkin ja kysyin, onko koneessa jokin erityisrajoitus. Kuulin, että EEE:llä suurin sallittu tavaramäärä oli kymmenen kiloa. Päivittelin, miksei tällaisesta poikkeuksellisesta rajoituksesta kerrota matkustajille jo silloin, kun he tilaavat lippua.

Osmo valisti minua, että lippuuni merkitty kirjainkoodi ”SEQ. NO. ALLOW PCS CK.WT. UNCK.WT 10K” tarkoitti kymmenen kilon matkatavararajoitusta. Valitettavasti ongelmanratkaisukykyni ei ollut yltänyt tämän kirjainarvoituksen selvittämiseen. En itse asiassa ollut edes huomannut koko merkintää lipun alalaidassa.

Osmo yritti soittaa koneen pakkaajille ja kysyä, olisiko koneessa tilaa. ”Prlieni hetki mvä soitan prlakkaajille ja tarlkistan.”

Samalla Osmo avautui minulle, että on ollut paha kiire, ja hänkin tekee jo kahdettatoista tuntia töitä. ”Missähän se speurlaava vuorlo viiprlyy?”

Osmo soitti jonnekin ja alkoi selvittää laukkuni tulevaa kohtaloa. Hän vaihtoi samalla kännykkää korvalta toiselle, mutta luuri lipesi ja lensi kaaressa matkatavarahihnan yli. Osmo kiipesi nelinkontin puhelimensa perässä. Hän makasi rähmällään hihnan päällä ja kurkotti maahan. Kun hän sai puhelimen käteensä, hän jatkoi puhelua persaus pystyssä. ”Pjuu anteeks tää pruhelin vähän prlensi.”

Sain ilokseni katsella Osmon takataskuja ja siroa peruutusta hihnan yli takaisin, kun hän samalla selvitti asiaa puhelimessa.

Lopulta kävi ilmi, ettei koneessa ollut erityistä pakkaajaa. Lisäksi Osmo kertoi, että koneessa ei myöskään ole matkustamohenkilökuntaa. Kysyin onko koneessa pilottia, mutta Osmo ei huomannut ironiaa. Hän vakuutti koneessa olevan lentäjän.

Osmo ehdotti minua selvittämään asiaa portilla, mutta en suostunut. En voinut jättää seuraavan päivän valmennusmateriaaleja hihnalle ja arvuutella, mahtuvatko ne koneeseen.

Osmo tuskastui, hikoili ja hätäili yhä enemmän ja soitti taas apua. Lopulta paikalle tuli napakka noin 30-vuotias nainen, joka siirsi Osmon ystävällisesti mutta jämäkästi sivuun, ja hoiti asiani kuntoon muutamassa minuutissa parilla puhelulla.

Tarinan opetus: Joskus voi olla parempi työskennellä liian vähällä väellä, kuin palkata kuka tahansa Osmo, jolla ei ole mitään tajua asiakaspalvelusta. Lopulta nimittäin tarvitaan aina ammattilainen paikkaamaan amatöörien puuhastelua.

Saman reissun tapahtumat jatkuvat kahdessa myöhemmässä postauksessa: osa II ja osa III.

Yleinen

Kerro oma kantasi

Kuinka verkkosukkahousut repeävät

Muutama vuosi takaperin olin lähdössä pitämään erään pankkiryhmän pilottivalmennusta. Valmennus oli tärkeä, koska pilotin perusteella asiakas päättäisi, ostaako hän samaa valmennusta koko henkilöstölleen ympäri maata. Jos pilottivalmennus sujuisi hyvin, edessä olisi puuhaa vähintään kahdeksi vuodeksi ison asiakkaan kanssa.

Samana päivänä valmennuksen jälkeen piti olla toisen asiakkaan iltatilaisuus, ja mietin ankarasti, mikä asu sopisi sekä valmennukseen että iltatilaisuuteen. Päädyin tummanruskeisiin verkkosukkahousuihin, beessiin polvimittaiseen kynämekkoon ja ruskeansävyiseen klassiseen villapooloon. (Lukijoille tiedoksi, että tämä tulee olemaan olennainen tieto.)

Asua valitessa meni kuitenkin hieman liian pitkään, joten myöhästyin junasta. Asuin tuohon aikaan aseman vieressä mutta pk-seudun ulkopuolella, joten seuraava juna tulisi vasta tunnin päästä.

Pikaisten laskelmien jälkeen totesin, että en ehdi enää seuraavalla junalla ajoissa valmennukseen, joten juoksin asemalle ja otin taksin Helsinkiin.

Kun loikkasin taksiin, mieleeni kirkastui kaksi asiaa:

1) Koska paikallistaksi ei tunne Helsinkiä (enkä minäkään) eikä kulje yhtä kovaa kuin juna (minä kyllä kuljen), olisi sillä hilkulla, ehdinkö ajoissa valmennukseen.

2) Hypätessäni taksiin korkokenkäni raapaisi verkkosukkahousuja, joihin tuli Iso Ammottava Reikä pohkeeseen.

No, ei muuta kuin turvavyö kiinni ja motarille. Kun olimme moottoritiellä, aloin tutkia verkkosukkahousujen vahinkoa. Reikää ei voinut peittää millään, enkä välttämättä ehtisi käydä perillä vessassa vaihtamassa sukkiksia, joten päätin riisua verkkosukkahousut taksissa.

Operaatio paljastui kuitenkin mahdottomaksi, koska ylläni oli se kapea kynähame sekä joustamaton pitkä nahkatakki. Lisäksi sukkahousujen vyötärönauha kohosi jonnekin solisluitten tienoille, eikä sitä olisi istuma-asennossa saanut laskettua alas.

Niinpä päätin repiä verkkosukkahousut reisistä poikki taksissa. Se oli virhe.

Ensin luulin, että kaikki sujuu hyvin. Ryhdyin raatelemaan sukkiksia omin pikku kätösin. Verkkosukkahousut repeävät muuten äärimmäisen rumasti: katkennut lanka menee pienelle ruskealle kiharalle, eikä repeämispinta ole lainkaan tasainen. Lopulta urakka oli valmis, ja jätin hameen alle käytännölliset verkkosukkahoususortsit. (Taksikuski katseli kauhuissaan taustapeilistä, sillä hän todennäköisesti pelkäsi sukkahousukuristajaa.)

Laskin hameen alas ja sulloin sukkisten teräosat käsilaukkuuni. Tässä vaiheessa olin siinä uskossa, että pahin on ohi.

Koska tämä tapahtui 2000-luvun alussa ennen gps-paikantimia, harhailimme matkalla hieman. Aikataulu meni silti juuri nappiin:
– Kello oli kahta vaille tasan, kun ehdimme koulutuskeskuksen pihaan.
– Kello oli minuuttia vaille, kun laukkasin aulaan.
– Kello oli tasan, kun astuin hillitysti kynnyksen yli koulutustilaan.

Samalla tajusin, että hameessani on takana halkio ja että revitty, ruskea verkkosukkakihara vilkkuu siitä.

Ilmapiiri koulutustilassa oli varsin viileä. Kaikki istua tönöttivät u:n muotoisessa pöydässä aivan hiljaa, ja tilan takaosassa istui rivissä kolmehenkinen pilottiraati analysoimassa, miten päivä menisi. Porukka oli odottanut minua jo jonkin aikaa, ja varmasti he olivat jo pohtineet, ettei valmentaja tulekaan ajoissa.

Urani meni filminauhana silmien edessä. Viileä ilmapiiri, viime tinkaan tuleminen ja ruskean karstan vilkkuminen hameen alta eivät ole parhaita mahdollisia lähtökohtia päivälle.

Mietin puoli sekuntia ja totesin, ettei auta muu kuin näyttää kortit. Esittelin itseni, totesin olevani juuri ajoissa ja kerroin tilanteeni. Porukka nauroi vedet silmissä, kun näytin takaani pilkottavan kiharan. Vakuutin, että se ei ole orgaanista eikä minulla ole hygieniaongelmaa.

Ilmapiiri korjaantui, päivä sujui hyvin, ja asiakkaasta tuli pitkäaikainen asiakas. Teemme vieläkin saman organisaation kanssa kehitys- ja konsultointiyhteistyötä.

Tarinan opetus: peli ei ole menetetty, vaikka luulet niin.

 

4 kommenttia