Jos tietokirjasta puuttuu lähdeluettelo, se on sama kuin jos rautakaupasta puuttuisi ruuvihylly.

Lähdeluettelo on välttämätön myös ei-tieteellisissä tietokirjoissa. Väännetäänpä rautalangasta:

Miksi lähdeluettelo tarvitaan myös ei-akateemisen tietokirjan loppuun?

  1. Lähdeluettelo on osoitus siitä, että kirjailija on käyttänyt muutakin tietoa kuin omassa päässään olevaa.
  2. Lähdeluettelo kertoo lukijalle kirjan laadusta. Kokenut lukija tarkistaa siitä, tarjoaako kirja mitään uutta. Ovatko kaikki lähdekirjat lukijalle jo tuttuja? Tai ovatko lähteet silkkaa humpuukia?

Mitä jos kirjailija on alansa ainoa asiantuntija, eikä koko maailmasta löydy sopivaa lähdeviitettä?

  1. Lähdeluettelon puute paljastaa sen, että kirjailija uskoo itsekin tuohon harhaan.
  2. Toinen vaihtoehto on, että kirjailija haluaa esittää ”faktan”, jota vastaan löytyy kyllä todisteita, mutta puolesta ei ole esittää yhtään mitään.

Miksi kirjailija ei voisi antaa kirjaviitteitä pitkin leipätekstiä?

  1. Ostamista harkitseva lukija ei voi arvioida kirjan laatua, jos lähdeviitteet on piilotettu pitkin kirjaa.
  2. Raskaat sulkeissa tai alaviitteissä olevat lähdeviitteet pidentävät ja pätkivät leipätekstiä, jolloin sen lukeminen vaikeutuu. En suosittele tieteellisen kirjallisuuden viittaustekniikkaa bisneskirjoihin enkä kuluttajatietokirjoihin.

No mitä sitten pitäisi tehdä?

Käytännössä tietokirjailija voi mainita lähteensä leipätekstissä esimerkiksi näin:

Maaretta Tukiainen on todennut Egosta fantasmagoon -kirjassaan – –

Tällainen maininta on selkeämpi kuin sulkuviitteet tai alaviitteet, ja lukija voi tsekata lähdeluettelosta kustantajan ja painovuoden.

* * *

Luin tänä aamuna tietokirjan, jonka nimeä en raaski mainita.

Kirjasta puuttui lähdeluettelo kokonaan, joten ilmeisesti kirjailija oli rustannut näkemyksensä puhtaalta mutu-pohjalta. Tästä seurasi se, että osa kirjan luvuista oli surkean ohuen faktapohjan varassa.

Kirjassa oli lukuisia väitteitä, jotka olivat faktisesti vääriä. Jos kirjailija olisi lukenut edes pari lähdeteosta, hän olisi saattanut saada enemmän sisältöä tekstiinsä.

Ja mikä on ohjeeni lukijalle? Älä koskaan osta tietokirjaa, josta puuttuu lähdeluettelo. Se on kuin ostaisit talon ilman perustuksia.

13 kommenttia

  1. Miksi ihmeessä et raaski mainita? Tuo puutehan on selkeä fakta. Varsinkin tieteellisessä tekstissä, mutta myös muussa tietokirjallisuudeksi itseään nimittävässä aineistossa on peruskohteliaisuutta se, että alkuperäiselle lähteelle annetaan se kunnia, mikä sille kuuluu.

    1. En voi mainita aamulla lukemaani kirjaa siksi, että se voidaan nähdä omien kirjojeni kilpailijana. Kollegan kommentointi ei ole viisasta, joten siksi jätän sanomatta tekijän nimen.

      Ehkä joku muu tekee kyseisestä kirjasta arvostelun.

  2. Olen samaa mieltä! Kurjia ovat myös tietokirjat, jotka suomennetaan, ja joista on jätetty suomennoksesta lähdeluettelo pois.

    Yksi vaihtoehto, joka tekee tekstistä sujuvaa, on kirjoittaa soljuvasti ja merkata lähdeviitteet tekstin / koko kirjan loppuun. Näin ollen lähteistä kiinnostumaton lukija voi lukea koko kirjan huomaamalla vain, että joihinkin lähteisiin nyt viitataan. Sen sijaan ne, jotka haluavat, voivat mennä kirjan loppuun katsomaan tarkat lähdeviittaukset, mielellään myös sivut.

  3. Tykkään esim. Frank Martelan Tahdonvoiman käyttöohjekirjan tavasta laittaa viitteet juoksevalla numeroinnilla. Lukiessa viite löytyy helposti ja luetteloa on helppo selata muutoinkin. Lähdeluettelo ei ole sellainen perinteinen vaan siellä on saatettu avata väitettä hiukan laajemmin ja annetaan lähteitä.

    Lins Jonkmanin Introvertit – työpaikan hiljainen vallankumous- kirja on mielestäni raivostuttava lähteiden osalta. Kirjassa on kerrottu tärkeimmät lähteet, mutta niitä ei saa sidottua kirjaan oikein helposti. Eli luettelo on olemassa, mutta mikä kohta tekstissä viittaa mihinkin lähteeseen on epäselvää. Kirja on muuten sujuvaa ja hauskaa luettavaa.

    Ja lopuksi, ainakin minulle lähteet ovat olennainen osa tietokirjaa. Haluan tietää mistä väitteet ovat kotoisin. Vai ovatko mistään.

  4. Olen aivan samaa mieltä kirjoituksen kanssa.
    Ja lisään yhden uuden perustelun:

    Kun lukijana innostun jostain kirjan kertomasta asiasta, niin lähdeluettelosta tiedän mistä löydän lisätietoa. Näin käy minulle varsin usein. Viimeeksi tänään ”Nörtin esiintymisopas”-kirjan kanssa, jonka nettilinkit avasivat kiinnostavia uusia uria. 🙂 Monasti vielä käy niin, että kiinnostava asia on kirjan kannalta sivujuonne, jota kirjassa on kuvattu vain lyhyesti.

    PS 1. Veikko Huovinen käyttää Veitikka-kirjassaan samaa toimivaa numerointityyliä kuin Karin mainitsema Frank Martela. Veitikan lähdeluettelo onkin perusteellisuudessaan tutustumisen arvoinen. Siitä selviää hyvin, miten Huovinen uupumatta metsästi lähteitä kirjaansa sekä Suomesta että ulkomailta. 😉

    PS 2.. En tietenkään ole nörtti. En ainakaan tunnusta.

  5. Lähdeluettelo on kirjan aarreaitta. Luen paljon tietokirjoja historiasta ja sotahistoriasta ja teen ostopäätöksen uudesta kirjasta lähes lähdeluettelon perusteella. Usein lähdeluettelosta saa myös kirjavinkit seuraavaan lukemiseen. Kirjan lopussa oleva lähdeluettelo palvelee tässä kohtaa, kun teen esimerkiksi päätöstä kirjan ostamisesta, tai haen jälkikäteen jotain muuta lähdeluettelosta.
    Silloin, kun luen kirjaan niin mukavinta on, jos sivun alareunassa kerrotaan lähteet ettei tarvitse plarata takana olevaa luetteloa. Koska monessa kirjassa tarkistan lähteen melkein, jokaisen viitteen kohdalta. Näissä alareunaluetteloissa on se ongelma, että kun etsii jälkikäteen jotain lähdeluettelossa mainittua saa selata koko kirjan ennen, kuin löytää sopivan kohdan. Joten päätyisin siihen, että paras vaihtoehto on kirjan takana oleva lähdeluettelo.
    Jos tietokirjassa ei ole lähdeluetteloa en pidä sitä tietokirjana eikä sitä pitäisi sellaisena myydä. Silloin se on viihdettä, jossa joku esittelee omia mielipiteitään.

    Inkeri

  6. Onneksi ihan pian ollaan siinä tilanteessa, että tietokirja sisältää tekstissään hyperlinkit (ihanan 90-lukulainen termi!) lähteisiin aina asian tai sanan yhteydessä. On nimittäin vaikea uskoa, että tietokirjoja julkaistaisiin enää kovinkaan kauan paperimuodossa, joka on raivostuttavan epähaettava formaatti.

    Eri asia sitten on, jos lähdekäytäntöjä ei noudateta sähkökirjoissakaan.

  7. Asiallinen postaus. Lehtijutuilla on toki väljemmät vaatimukset, mutta kyllä journalistitkin voisivat vähän yrittää. Useimmiten viite on mallia ”amerikkallaisen tutkimuksen mukaan”, jolloin sen tsekkaaminen on kohtalaisen hankalaa. Armenialainen, tuvalulainen, tai yhdistynytkuningaskuntalainen eivät ole yhtään sen tarkempia.

  8. Jos tekstissä ei ole lähdeviitteitä, sanotaan kirjan lopun ”lähdeluetteloa” yleensä kirjallisuusluetteloksi nimenomaan erotukseksi viitteistetyn tekstin lähdeluettelosta. Itse olen kuitenkin useamman muun kommentoijan kanssa samaa mieltä siitä, että jos kirjoittamisessa on käytetty lähteitä, ne kannattaa merkitä myös tekstiin. Esimerkiksi mainittu yläviitteiden avulla toteutettu juoksevaan numerointiin perustuva viittaustekniikka ei juurikaan haittaa lukemista.

  9. Sanot että tietokirjassa pitää olla lähdeluettelo.
    Tarkentava kysymys Sinulle.
    Tarkoitako jokaisen viitatun kohdan numerollista lähdeluetteloa?
    Vai riittäkö kun mainitsee vain yhden kerran lähdeluettelossa kirjat joista on viitteitä ottanut?

    1. Hyvä kysymys!

      Tieteellinen tutkimus vaatii tietenkin tarkat lähdetiedot jokaiseen viitattuun kohtaan. Ne laitetaan yleensä sulkeisiin tai ala- tai loppuviitteisiin. Tämä kuitenkin tekee tekstistä tosi raskaslukuista, joten bisneskirjallisuudessa olen käyttänyt seuraavaa tapaa:

      1) Tärkeimmät lähteet mainitsen nimeltä leipätekstissä: ”Kille Kirjailija kertoo kirjassaan Kumikanojen historia, että kumikanat saapuivat Suomeen 1970-luvulla.” Lisäksi mainitsen kirjan lähdeluettelossa.

      2) Muut lähteet mainitsen vain lähdeluettelossa, mutta en itse leipätekstissä.

      Lähdeluettelon rakennan tietenkin tarkoin tiedoin: kirjan tekijä, nimi, kustantaja ja julkaisuvuosi. Verkkolähteistä laitan tekijän, nimen ja verkko-osoitteen.

  10. Riippuu mielestäni myös siitä, miten haluaa tietokirjailijana profiloitua. Katleena ei yritäkään profiloitua tutkijana. Sen sijaan itse tutkijataustaisena popularisoin tiedettä, jolloin minulla on järkevää olla tarkemmat lähdeviittaukset kuin Katleenalla. Lisäksi viittaan koko ajan tutkimuksiin ym., joten juokseva ylänumerointi tekstissä sekä viittaukset ja lähdeluettelo kirjan lopussa on minulle sopivin toimintatapa.

    1. Joo, ehdottomasti juuri näin. Popularisoivassa tieteessä lähdemerkinnät kannattaa tehdä tarkemmin kuin mun kirjoissa. Ja nimenomaan ala- tai loppuviitteet ovat parempi vaihtoehto kuin sulkeet katkomassa tekstejä.

Kerro oma kantasi Kommentointiohjeet?

Tässä blogissa saa kommentoida omalla nimellä tai minun tunnistamallani nimimerkillä. Vaadin myös kunnollisen meiliosoitteen. Minua ja mielipiteitäni saa ilman muuta kritisoida. Muistathan silti hyvät tavat. Karsin jo etukäteen kaikki alatyyliset kommentit, mainokset sekä tietenkin laittomat sisällöt. Mitä perustellummin asiasi esität, sitä varmemmin se tulee huomioiduksi.