Anna von Hertzen kirjoitti Hesariin kolumnin huonosta kasvomuistista: Brad Pitt, et ole yksin.
Ihanaa jakaa tämä ongelma kohtalotovereiden kanssa. Minäkään en muista kasvoja. Enkä nimiä. Saati niiden yhdistelmiä.
Anna von Hertzenin kolumnissa oli mainittu pari Ben Zyskowiczin vinkkiä siihen, mitä tehdä, kun uppo-outo ihminen tulee moikkaamaan tai halaamaan. Olen käyttänyt tismalleen samoja metodeja – ja nyt tulee pari lisää:
3) Esitä ovelia lisäkysymyksiä.
Hauska nähdä! Kuinkas kauan siitä on kun viimeksi tavattiin?
Mitä kuuluu? Mitä olet puuhaillut viime aikoina?
Vastauksista pystyy päättelemään paljon siitä, mitä kautta ihminen on tuttu.
4) Kuulostele toisen osapuolen puhetta.
Minulla on onnekseni useita lempinimiä. Jos olen keskustelukumppanille Skeitti, hän on partiokontakti. Jos olen Keitti, hän on kouluajan tuttuja. Jos olen Kattis, hän on työkontakti.
Haa, miten ovelaa.
* * *
Annathan siis armoa Brad Pittille, Ben Zyskowiczille, Anna von Hertzenille ja siinä sivussa myös minulle? Jos emme moikkaa sinua, emme ole ylimielisiä. Olemme vain naamasokeita.
PS. Minulla on niin huono kasvomuisti, että opin tunnistamaan itseni peilistä ehkä noin 23-vuotiaana. Siihen asti aina pelästyin, kun näin vieraan tytön kurkkivan talomme kehystetyistä sisäikkunoista.
Nykyäänkin jos lapseni vaihtuisi koulussa, en todennäköisesti huomaisi eroa.
Hyvin lohduttavaa – kiitos! :->
Opettajana tunnen alemmuutta siitä, etten muista oppilaiden nimiä. Koulussamme on n. 850 oppilasta, joista osa käy kurssillani kerran, osa useammin. Olen jo luopunut toivosta niiden yhden kurssin oppilaiden kanssa, en edes yritä opetella nimiä. Mutta jos en muista kolmatta kertaa kurssilleni tulevan oppilaan nimeä, nolottaa.
Pahinta on se, kun kaupungilla tulee nuoria vastaan, enkä tunnista heitä. Oppilaillahan on kuitenkin aika paljon vähemmän opettajia muistettavana, joten he voisivat tervehtiä ensin. Nyt kävelen kaupungilla idioottimaisesti hymyillen kaikille, jotka vähänkin näyttävät sopivan ikäisiltä, etten vain olisi epäkohtelias kenellekään oppilaalle.
Voi ei, ymmärrän tuskasi.
Isoäitini oli aikanaan äidinkielen opettajana arviolta 35 vuotta. Hän muisti *jokaisen* oppilaansa nimen, ja hän myös seurasi näiden myöhempiä vaiheita, jos oppilas sattui olemaan julkisuudessa.
Olen kade.
Miulla on vaikeaa muistaa nimiä varsinkin -nen ja -la päätteiset ns. yleiset sukunimet menevät sekaisin. Niin kuultuna kuin pikaisesti luettunakin. Johtuu kai lievästä lukihäiriöstä. Joskus on tullut nolattua itsensä oikein kunnolla. Ihmiset tuntuvat nimittäin olevan hyvin ”nimitietoisia” ja jotkut suorastaan loukkantuvat jos muistan nimen väärin. Silloin on vain pyydettävä anteeksi ja valiteltava omaa hölmöyttään.
Minä muistan aina kasvot, mutta olen nimien kanssa nololla tavalla onneton. Pitäisi koettaa kehittää siihen jokin muistisääntö…
Jean ja Hanna-Riikka, kiitos kommenteista!
Jeanin mainitsema nimitietoisuus on yllättävän yleistä. Aivan kuin tahaton vahinko olisi suunniteltu loukkaus. Itse en loukkaannu ollenkaan, jos joku kutsuu minua väärällä nimellä tai ei muista nimeäni. (Olen muuten taas lähiaikoina ollut joillekin ihmisille Katriina tai Matleena.)
Tämä on sukua ”vaatemuistille”, joka taas on minun heikkouteni. En pysty millään muistamaan, millaisia vaatteita esimerkiksi lapsillani on tai mistä ne ovat aikanaan meille tupsahtaneet. Ongelma tuli viimeksi esille nuorimmaisen vanhojen tanssipukua metsästettäessä – toisessa liikkeessä olin jo pudonnut kärryiltä suosikkimekon värin osalta.
Muistin valikoivuus ja ihmisen kiinnostuksen kohteen erilaisuudesta olen useasti kertonut tyttärilleni tapauksen eräistä häistä, joissa olimme anoppini kanssa. Häissä oli paljon meille molemmille tuntemattomia ihmisiä. Keskustelimme jälkikäteen eräästä rouvasta, josta minä muistin, että hänellä olivat ruskeat silmät ja tummat kulmakarvat sekä ruskeat, taipuisat hiukset, mutta anoppini taas kuvaili tarkkaan kyseisen rouvan asun kangaslaatuineen sekä hänen korunsa. Kumpikaan meistä ei muistanut toisen mainitsemia asioita tästä henkilöstä. Appiukko totesi nauraen meidän puhuvan samasta henkilöstä.
Haa, kiva tarina! On mahtanut olla appiukolla hauskaa, kun hän on kuunnellut kuvailujanne.
Lohduttavaa kuulla ettei ole yksin. Itse olen viime aikoina turvautunut ovelaan keinoon: 5-vuotias poikani ei ole perinyt äitinsä naamasokeutta, vaan kertoo auliisti kuka tuttu on kulloinkin kadulla ja torilla tulossa vastaan. Vielä kun saisi tenavan salakuljetettua repussa yritystapaamisiin ja cocktailkutsuille.
Eläköön lapsityövoima!
Kärsin samasta ongelmasta ja tämän kasvomuistiongelman alalaji on kännykän kontaktien muistamisen ongelma. Puhelimessani on lukuisia nimi-numeroyhdistelmiä, joiden merkityksestä minulla ei ole hajuakaan. Mutta niitä ei uskalla poistaakaan, jos kyseessä olisi sattumalta joku tärkeäkin kontakti.
Pahimpia ovat kiireessä puhelimeen läntänyt ilmeisen tärkeät numerot, joille ei ole ehtinyt kirjoittaa edes koko nimeä. Ja tärkeitähän ne ovat, koska niihin on uhrattu aikaa kiireen keskellä. Niinpä puhelimessani on mm ”läpi”, ”hepu” ja ”möheppu”.
Tästä johtuen olen alkanut lisätä muistini tueksi kännykontakteihin muutakin taustatietoa: yritys, titteli jne.
Muhahaa, ”möheppu”! Ihan loistava nimike.
Minulla taas kännykässä on sellaisten ihmisten numeroita, joiden kanssa asioin kerran, mutta tallennan numeron varan vuoksi. Näitä ovat muun muassa ”Ehkä Uusi Partiolainen” sekä ”Ehkä Uusi Vuokralainen” Sitten numeroita jää lillumaan kännykän muistiini, kun en muista poistaa niitä enkä tallentaa oikealla nimellä.