Olen nyt kolmisen viikkoa kirjoittanut Uutta etunimikirjaa Liisa-Marian kanssa. (Linkkaan kirjan tähän heti kun kansi on valmis.)
Tajusin vasta nyt valtavan muutoksen nimimuodissa: yhtenäiskulttuurimme on sirpaloitunut lopullisesti.
Vielä 1970-luvulla katsoimme samoja tv-ohjelmia ja kahlasimme samoja kirjoja. Lapset saivat samoja perinteisiä nimiä, ja muoti muuttui hitaasti.
Anni Polvan Tiina-kirjoja lukivat kaikki – ja niin Suomeen nimettiin 1960–1970-luvuilla lähes 18 000 Tiinaa. Lukijat rakastivat myös Aino Räsäsen Helena-kirjoja, joiden romanttinen sankari oli nimeltään Jari. Niinpä Jareja nimettiin 1960–1970-luvuilla yli 32 000.
Tällainen massailmiö ei enää koskaan toistu. Vaikka Putous ja Iina Kuustonen keräsivät television eteen valtavan yleisön, Iinaa on annettu vasta reilulle tuhannelle tytölle nimeksi 2010-luvulla. Veeti Kallio aiheutti nimeämispiikin vuosina 2000–2009 – mutta nimisaalis jäi noin 5000 Veetiin. Muusikko J. Karjalaisen supersuosittu Väinö-kappale sai kokoon vuosituhannen taitteessa noin 4000 Väinöä.
Tunnen hieman haikeutta tuota menetettyä yhtenäiskulttuuria kohtaan – ja samasta syystä ymmärrän, mistä konservatiivit ammentavat katsomuksensa. Heillä on vahva halu palata aikaan, jolloin kaikki katsoivat puoli yhdeksän uutisia. Kahvipöydässä osattiin keskustella, koska kaikki elivät saman kulttuurin piirissä. Vallitsi kaanon. Oli sopivat nimet, sopiva elämäntapa ja sopivat ammatit.
Nykyään meillä on vain kasa sirpaloituneita kulttuureita. Luontoa arvostavien kaupunkilaisten lapset ovat nimeltään Sade, Lumi ja Myrsky. Kaukokaipuuta tuntevien juurettomien lapset ovat Jade, Mario ja Julio. Romanttista nostalgiaa ihailevien muksut ovat Vilhelmiina, Adalmiina ja Petrus. Perinteitä arvostavan suomenkielisen perheen lapset ovat Juhani, Maija ja Liisa. Yksilöllisyyttä ja erottumista korostavan perheen jälkikasvu on Tuuma, Teos ja Tila. Maahanmuuttajaperheen perilliset ovat Arida, Mysha ja Said. Nettimaailmassa elävän globalisaatiosukupolven lapset ovat Neo, Siri ja Linus.
Ja kun vanha kansa menee käymään lastensa luona, he eivät enää tunnista, mistä puhutaan. Mikä manga? Mikä Twitter? Mikä HLBTI-ihminen? Mikä 3D-tulostus? Mikä esineiden internet? Mikä ammatti muka on ”yhteisömanageri”? Mikä ihmeen nimi on olevinaan Rihanna?
Tämän vuoksi konservatiivit ovat sitä mieltä, että meidän kaikkien pitäisi olla kristinuskoisia valkoihoisia heteroita.
Sitä uskaltaisi mennä nimipäiväkahville Pirkon luokse ja jutella puoli yhdeksän uutisista. Olisi yhtenäiskulttuurin keskellä, olisi turvassa.
Mutta hei, onhan meillä Vain Elämää, Putous ja Tanssii tähtien kanssa! Yhtenäiskulttuuria! Elämyksiä! Tunteita! Jakamista!
P.S. Inhosin lapsena Tiina-kirjoja, koska se Juha oli ihan tyhmä poika.
Koskahan muuten nimetään Suomen ensimmäinen Putous-vauva? Ja onko se tyttö vai poika?
Piristävää kärjistystä. Erityisesti tämä nauratti: ”Tämän vuoksi konservatiivit ovat sitä mieltä, että meidän kaikkien pitäisi olla kristinuskoisia valkoihoisia heteroita.”
Kirjoitat konservatiiveista kuin tuntisit heidät. Keitä he ovat?
t. konservatiivi
Harri, hyvä kysymys. Tässä tekstissä ei ole mitään tieteellistä määritelmää. Yritin löytää jonkin käsitteen ihmistyypille, jota esiintyy muun muassa perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien kannattajissa (toivottavasti vähemmistönä).
Tämä kyseinen ihmistyyppi ajattelee, että ”ennen oli kaikki paremmin, ja siksi ajan rattaita pitää pyörittää taaksepäin, koska kaikkien pitää suhtautua maailmaan niin kuin minä suhtaudun”.
Tietenkään kaikki konservatiivit, perussuomalaiset tai kristillisdemokraatit eivät ole tällaisia, mutta tunnistat varmaan ihmistyypin? Tätä sakkia on olemassa aika paljonkin.
En keksinyt heille mitään selkeää nimitystä, joten käytin konservatiivi-luonnehdintaa.
Mainitsemasi kaltaisia ihmisiä varmasti löytyy. Tuollaisille ihmisille on vaikea löytää nimitystä. Ahdasmieliseltähän tuo vaikuttaa. Ehkä heitä voisi sanoa suvaitsemattomiksi?
Tuota suvaitsemattomuuttahan on nykyään paljon ilmassa.
Toisaalta suvaitsemattomuus on liian epämääräinen käsite. Tämä kuvaamani ajatusmaailma on nimenomaan takertumista vanhaan. Mutta Tomas Luoma esitti äsken kommentissaan hyvän kuvauksen: Mielensäpahoittaja.
Mielensäpahoittajahan on Tuomas Kyrön hahmo, joka haikailee menneen perään ja paheksuu kaikkia uutuuksia.
Tämä asennehan tiivistyy sanonnassa ”ennen nostalgiakin oli parempaa”.
Entäpä puritaani? Muutokset ovat pahasta, eikä mitään poikkeavaa hyväksytä. Suutari pysyköön puhdasoppisesti lestissään.
Tiinan sanonta on loistava!
Jonna, toisaalta puritaaninen ihminen voi olla hyvinkin moderni. Esimerkiksi joku nykyarkkitehti voi olla tarkka rakennustensa minimalismista ja puhdasviivaisuudesta, ja samalla hän sotii perinteitä vastaan.
Minun tulkintani mukaan varsinkaan arvokonservatismi ei tarkoita halua määrätä muiden elämästä, vaan arvoja joiden mukaan itse elää ja haluaa elää. Perinteiden arvostamista ja vastaavia.
Etunimistä puhuttaessa voisi ajatella juurikin, että konservatiivi nimeää lapsensa Pirkoksi, mutta hyväksyy jonkun muun lapsen nimeksi minkä vaan, ellei sillä tahallisesti loukata.
Juu, eivät kaikki yritä saada muita kääntymään omien arvojensa mukaisiksi. Mutta on olemassa se sakki, joka ihan vilpittömästi yrittää saada Suomea ”valkoihoiseksi kristinuskoiseksi heterovaltioksi”.
Tämä sakki käyttää sellaista retoriikkaa, kuin ”tämä ei kuulu Suomeen” ja ”Suomi on kristitty valtio”. He toivovat saavansa yhtenäiskulttuurin takaisin, jotta turvallisuudentunne palaisi.
Silti yhtenäiskulttuurin maailma on meiltä lopullisesti kadonnut. Osa meistä hyväksyy sen luonnollisena tai jopa positiivisena muutoksena – mutta osalle se on valtava henkinen murros ja identiteetin murtumisen paikka.
Hauskaa ja ironista tässä on se, ettei sitä haikailtua yhtenäisyyskulttuuria koskaan edes tainnut olla. Vaikken ollut paikalla uskallan väittää, että myös sillä myyttisellä 70-luvulla (tai 60-luvulla, tai 50, vastaajasta riippuen) päiviteltiin nykymenoa ja haikailtiin niitä hyviä aikoija, jolloin kaikki oli niinkuin pitäisi olla.
Valaisevia esimerkkejä löytää kun selaa vanhojen lehtien mielipideosastoja, missä paheksutaan nykymenoa. Nykymenon paheksunta on ajaton ilmiö.
Joo, tietenkään *absoluuttista* yhtenäiskulttuuria ei ole ollut. Mutta etunimistömme paljastaa, että kulttuuri on ollut aiemmin rutkasti homogeenisempi kuin nykyään.
Mitä enemmän meillä on kansainvälisiä kontakteja, sitä pienempiin kulttuurisiin osiin jakaudumme. Eihän 1960-luvulla kukaan ollut kuullut kahvakuulasta, pelotasta, curlingista tai viikinkimiekkailusta – koska ei ollut kontakteja joilta kuulla sitä.
Tämä turvasi yhtenäiskulttuurin: mitä vähemmän vaihtoehtoja (nimissä, harrastuksissa, ammateissa, tuotemerkeissä), sitä useampi valitsi samaa.
Joo, sellaisia tyyppejä on, joskin vähän. Mietin vaan, että ääriajattelevia höyrypäitä harvemmin pidetään validina argumenttina. Tarkoittaa se sitten homoliittojen rinnastamista eläimiin sekaantumiseen tai demarien vertaamista Staliniin. Tarkoittaa siis, että demareiden joukossa on melko varmasti joku stalinisti, mutta ei koko ryhmää kuulu sillä perusteella tuomita.
Muutoksen vastustaminen kun ei tarkoita sen pelkäämistä. Sama toki pätee kaikkeen vastustamiseen. Tuskin sinäkään yhdyssana virheitä (sic) pelkäät?
Yhtenäiskulttuuri valtion sisällä saattaa ollakin kadonnut, mutta samaan aikaan ihmiset tuntuvat hakeutuvan erilaisiin ryhmiin, joissa yhtenäiskulttuuri on vahvasti läsnä. Kts. aikaisempi tyylipostaus. Eli yhtenäiskulttuureja on, mutta ne ovat pienempiä.
Jarmo, vedit juuri yhteen tekstini pointin: ihmiset hakeutuvat erilaisiin ryhmiin ja alakulttuureihin. Kulttuuri siis käsitteenä elää ja voi hyvin, mutta sen osallisena ei enää ole koko kansa, vaan pienempi yhteisö.
Kyseessä voi olla vaikkapa Helsingin kaupunkikulttuurin vaalijat, netissä toimiva aktiivinen käsityöyhteisö, uuden urheilulajin harrastusjärjestö tai etninen ryhmä. Mutta sellaista yhtenäiskulttuuria ei enää ole, joka yhdistäisi nämä kaikki.
(Sama ilmiö näkyy muuten viestintätutkimusten tuloksissa: Leif Åberg, Elisa Juholin ja Lilly Korpiola puhuvat julkisuuksien kentistä. Ei siis ole enää yhtenäistä massajulkisuutta, joka tavoittaisi jokaisen suomalaisen. Sen sijaan on eriytyneitä julkisuuksien kenttiä, joista yhdellä tavoittaa it-alan ihmiset, toisella poliitikot ja kolmannella 80-vuotiaat. Mutta yhtä julkisuutta ei enää ole.)
Olikohan kirjallisuus oikeasti ainoa muoti-ilmiöiden lähde 40-50 vuotta sitten? Entä televisio? Esimerkiksi Minna ja Johanna ovat sen ajan muotinimiä enkä heti keksi, mistä kirjasta ne olisivat nousseet. Sanna-kirjoja kuitenkin oli. samoin Ronjan suosio lienee Astrid Lindgrenin syytä.
Nimi voi myös assosioitua johonkin epämiellyttävään tai naisten kohdalla epänaiselliseen julkkikseen ja viedä nimen suosion koko senhetkiseltä sukupolvelta.
Ilman muuta muitakin muoti-ilmiöiden lähteitä oli. Nuo olivat vain nopeasti mieleen tulleet esimerkit.
En edes ole selvittänyt, mistä tulivat suurten ikäluokkien hittinimet Pirjo, Leena ja Tapio. Nekin lisääntyivät enemmän kuin mitä väestöpohjan kasvu olisi edellyttänyt. Takana on saattanut olla laulaja, kirjan hahmo, urheilutähti tai näyttelijä. (Tapio Rautavaara tulee nyt ensimmäisenä mieleen.)
Tällaista ei enää tule vastaan. Väitän, että vastaavia massahullaantumisia ei synny, koska nykyarvoihin kuuluu yksilöllisyys ja koska yhtenäiskulttuuri on sirpaloitunut. Vaikka joku ihailisi Cheekiä koko sydämensä pohjasta, hän ei silti välttämättä nimeä poikaansa Jareksi – koska hän pelkää, että kaikki muutkin tekevät niin.
Tuli semmoinen olo, että oletkohan lähiaikoina katsonut tai lukenut Mielensäpahoittajan?
Hyvä vertaus! Mielensäpahoittajan toive yhtenäiskulttuurista on juuri tuo kuvaamani.
Se, että on valkoihoinen kristitty hetero ei liene valkoihoisen kristityn heteron syy tai raskauttava asianhaara, eihän? Ikäänkuin pitäisi erikseen todistaa, ettei ole persu tai koodee. Ahdasmielisyys, tyhmyys ja ennakkoluuloisuus on riippumaton ihonväristä, seksuaalisesta suuntautumisesta ja uskonnosta.
Jansku, en tiedä, kenelle kysymyksesi oli suunnattu. Kukaan ei kai ole väittänyt, että olisi väärin olla kristitty valkoihoinen hetero?
Ja lienee kaikille itsestään selvää, että ahdasmielisyys, tyhmyys ja ennakkoluulot eivät riipu ulkoisista seikoista, uskonnosta tai seksuaalisesta suuntautumisesta.
Postaukseni pointti oli siinä, että
a) yhtenäiskulttuurin aika on ohi
ja että
b) jotkut haikailevat sitä takaisin.
Tuosta Tiina ja Jari -esimerkistäsi tuli mieleen, että eivätkös Anni -kirjat olleet suunnattu noin 10-12 -vuotiaille tytöille? Eikö silloin olisi loogisempaa, että niiden aiheuttama piikki näkyisi vasta noin kymmenen vuoden päässä, kun lukijasukupolven lapset alkavat syntyä?
Sen lisäksi en ehkä usko massailmiöiden kuolemaan. Ensimmäiset suomalaisten artistien stadionkeikatkin olivat vasta tänä vuonna, joten eikö voisi esittää, että Cheek on Suomen historian suurin massailmiö? Ehkäpä massailmiöt eivät vaan enää säteile samalla tavalla nimiin?
Niin, luulen että Anni Polva on poiminut Tiina-nimen ympäristöstä. Itse sain oman Tiinani isoäidiltäni, joka oli Eeva Tiina (s. 1894). Tokihan Tiina-kirjojen olemassaolo voi vaikuttaa muihinkin kuin lukijoihin, sarja oli kuitenkin ensimmäisiä suomenkielisiä tyttökirjojen pitkiä sarjoja.
Tiina ehtikin jo vastata Pietarille. 🙂 Anni Polvan Tiina-kirjat oli valtava ilmiö: äidit lukivat niitä lapsilleen ja lapset puhuivat niistä äideilleen. Sen vuoksi kirjasarja sai tuhannet vanhemmat nimeämään lapsensa Tiinaksi pian sarjan alkuvuosina. Tämä on todettu nimistöntutkimuksen kirjallisuudessa – eli se ei ole oma keksintöni.
Mitä tulee massailmiöiden kuolemaan, niin eivät ne ehkä poistu, mutta ne arkipäiväistyvät. Vaikka väki olisi aivan liekeissä Cheekin stadionkeikalla, niin ei siitä saa elämää suurempaa kokemusta, jonka mukaan nimetään lapsia. Sen vuoksi meille ei enää tule uutta Tiinaa tai uutta Jaria.
En siis usko, että Jare-nimi lyö läpi samoin kuin Jari aikanaan: piikki voi nousta muutamaan tuhanteen, mutta tuskin edes kymppitonni rikkoontuu. (Samalla tämä on testi, jolla voimme mitata, pitääkö havaintoni paikkansa.)
Tarkennettakoon sen verran, että todellisen yhtenäiskulttuurin valtakaudella, eli lähes koko 70-luvun TV-uutiset alkoivat klo 21.00 ja tulivat molemmilta YLE:n kanavilta. Sitä ennen ne alkoivat 21.15 ja vuodesta 1978 alkaen 20.30. Välillä yritettiin siirtää aloitusaika klo 20.00:een, mutta katsojat äänestivät jaloillaan sen takaisin vanhaan aikaan puoli ysiksi.
Meille kotiin hankittiin televisio syksyllä 1963. Siitä katsottiin virityskuvatkin. Kovimpaan tv-kuumeeseen kelpasi jopa lumisade, joka näkyi ruudussa, kun lähetystä ei ollut. Varhaisin muistoni TV-uutisista oli Kennedyn ampuminen 22.11. 1963. Joten osaan sanoa, missä olin, kun kuulin Kennedyn ampumisesta. Kotisohvalla.
Kennedy ammuttiin 12.30 paikallista aikaa, jolloin kello oli Suomessa 20.30. Kun uutiset alkoivat silloin 21.15, niin toimituksella oli sen aikaiseen tekniikkaan suhteutettuna juuri sopivasti aikaa, että Heikki Kahila pääsi kertomaan tämän shokkiuutisen lähetyksessä heti ensimmäisenä. Eipä siinä lähetyksessä tainut muuta aihetta ollakaan. Lähetyksen lopussa kerrottiin epävirallisena tietona Kennedyn menehtyneen.