Facebookissa Laura ja Jarmo kävivät kiinnostavaa keskustelua. (Linkkasin tähän postaukseen tosin nyt Twitter-profiilit, koska FB-profiilit eivät taida olla julkisia.)
Aiheena oli naisten ja miesten palkkaerot, ja innoittajana toimi Kuukausiliitteen artikkeli palkkaeroista.
Näen kaksi ongelmaa koko palkkavertailussa ja aiheesta käydyssä julkisessa keskustelussa:
- Vertailua tehdään alojen välillä.
- Vertailua tehdään ryhmien välillä, ei yksilöiden.
- (Tosin sekin on ongelma, että vertailuissa oletetaan olevan vain kaksi sukupuolta, mutta sen teeman jätän nyt tässä postauksessa käsittelemättä.)
Näillä keinoin sukupuolten välinen palkkaero saadaan näyttämään isommalta kuin se oikeasti on ihmisten arjessa.
Siis esimerkiksi näin:
- ”Sairaanhoitaja tienaa vähemmän kuin paperimies.” (No entä sitten? Ero johtuu ammatinvalinnasta, ei sukupuolesta.)
- ”No mutta saman alan nelikymppinen naispuolinen asiantuntija tienaa vähemmän kuin nelikymppinen miespuolinen johtoryhmän jäsen.” (No entä sitten? Ero johtuu etenemishaluista, ei sukupuolesta.)
- ”Mutta 40-vuotias naissairaanhoitaja tienaa vähemmän kuin 40-vuotias miessairaanhoitaja, koska nainen on ollut äitiyslomalla. (No entä sitten? Ero johtuu työssäoloajasta, ei sukupuolesta.)
Varmasti on sukupuolten välisiä palkkaeroja. Mutta ne eivät ole niin suuria kuin luullaan. Vertailukohdaksi pitää ottaa tiukemmin rajatut, homogeeniset ryhmät, joissa toimiala, työnantaja, työkokemus ja koulutus ovat samoja. Tämä todetaan myös Kuukausiliitteen artikkelissa:
Kun verrataan samassa tehtävässä ja samassa yrityksessä toimivan naisen ja miehen palkkaa, palkkaero kutistuu kolmeen prosenttiin. Tismalleen samaa työtä tekevän naisen euro on siis jo 97 senttiä.
Tuo ei ole enää kummoinenkaan ero, eikä siinä juuri ole yhteiskunnallista kohkaamista.
Palkkaeroihin pitää puuttua vain silloin, jos eroon ei ole muuta ilmeistä syytä kuin sukupuoli. Siis silloin, jos Maija ja Matti tekevät samaa duunia samassa työssä ja heillä on sama kokemus ja sama osaaminen – ja silti Maija saa vähemmän palkkaa. Silloin Maijan pitää äkkiä mennä ihmettelemään pomolleen, mistä ero johtuu. Ja pomon antaman selityksen on oltava perskutin hyvä.
Mutta.
Olen ehdottomasti sitä mieltä, että pienipalkkaisten pitää pyrkiä paremmin palkattuihin hommiin. Mitätön palkka heijastuu mitättömänä eläkkeenä, eikä se ole kovin houkutteleva asia. Vinkkini naisille (tai kenelle tahansa pienipalkkaiselle) ovat seuraavia:
- Jaa vanhempainvapaa edes osittain puolisosi kanssa. Mitä tasaisemmin, sitä parempi.
- Kouluttaudu ja kehitä itseäsi.
- Ole tiukkana palkkaneuvotteluissa.
- Pyri eteenpäin urallasi.
- Lue Terhi Majasalmen kirja Totuus taloudestasi.
- Jos olet matalapalkka-alalla mutta voisit löytää kutsumusammattisi muualtakin, vaihda alaa.
- Jos vihaat työtäsi / pomoasi / työkavereitasi, se näkyy taatusti naamastasi. Silloin se vaikuttaa palkkaukseesi ja etenemismahdollisuuksiisi. Vaihda työpaikkaa.
- Jos työpaikallasi on ilmiselvää sukupuolista syrjintää, vaihda duunia tai ryhdy yrittäjäksi.
- Jos haluat toimia nimenomaan matalapalkka-alalla, harkitse yrittäjyyttä tai jopa muuttoa ulkomaille.
- Jos olet tyytyväinen pieneen palkkaasi ja tulevaan eläkkeeseesi, jatkat toki omalla polullasi ja viittaat märällä kintaalla koko palkkaerokeskustelulle.
Ja tietenkin minulla on myös teesejä lainsäätäjille ja työnantajille:
- Vanhempainvapaan kustannukset täytyy saada jaettua tasan molempien vanhempien työnantajille. Se on sitten perheen sisäinen asia, kuinka vapaat jaetaan.
- Työnantajien kannattaa olla palkan määrittelyssä mahdollisimman läpinäkyvä. Kriteerit pitää selittää kaikille työntekijöille, ja jokaisen täytyy saada tietää, kuinka hän voi vaikuttaa omaan palkkaansa.
- Isojen työnantajien on aktiivisesti vertailtava palkkatasa-arvoa organisaation sisällä. Vääristymät pitää tietenkin korjata.
Mutta nykyisellään naisten ja miesten välisistä ”palkkaeroista” on turha kohkata. Kannattaa kohkata sen sijaan naisten vaisuista etenemis- ja vaurastumishaluista ja ylikiinnostuksesta matalapalkka-aloihin.
Tulee mieleen kysymys, mikset ole jo politiikassa.
Hehee, mua on kyllä pyydetty silloin tällöin, mutta olen kieltäytynyt. Päätökseen on neljä syytä:
1) Vaikutan mieluummin mielipiteisiin bloggaamalla ja keskustelemalla verkossa.
2) Lapset ovat pieniä, joten politiikalle ei ole aikaa enää yrittämisen ohella.
3) Tulen puoluekoneistojen ulkopuolelta, joten verkostoni ovat muualla.
4) Jotkut poliitikot ovat asiakkaitani, joten ei aio ryhtyä heille kilpailijaksi.
Koska maksaisi liikaa kouluttaa turvamiehet suojelemaan valtionpäänaista itseltään? 😉
Eiku siis tuossa tuli viides syy. 😀
Minusta isoin ongelma on, että ammatinvalinta tehdään usein nuoruuden idealismissa: ” Ei minulle raha ole tärkeää, haluan auttaa ihmisiä”. Sitten kun matalapalkka-alan todellisuus tosissaan alkaa rassata, alanvaihto ei välttämättä ole kovinkaan helppoa.
Tuokin on totta. Alanvaihtoon on iso kynnys, kun niskassa on asuntolaina ja huollettavana liuta lapsia. Silloin opiskelu ei ole se helpoin ratkaisu.
Toki myös opinto-ohjaajata usein kysyvät oppilaalta, että mikä kiinnostaa. Parempi kysymys kuitenkin olisi, että ”Missä olet hyvä?” tai ”Mihin voit työllistyä?”
Mä en tunne nykyajan opinto-ohjausta, mutta täytyy myöntää, että nuo viimeiset kysymykset olisivat oleellisempia kuin ensimmäinen.
Mä olen tässä parhaillani etsimässä työpaikkaa ja nyt kun olen plarannut työvoimatoimistojen sivuja, siellä on ollut vaikka mitä mielenkiintoisia toimia: rikoskemisti, rehuasiantuntija, jne.
Musta olisi ollut kauhean kiva, jos opon tunneilla olisi laitettu selaamaan vaikka kuukaudeksi noita työpaikkailmoituksia, valittu sieltä mielenkiintoiset ja katsottu mitä kautta sellaiseen toimeen voi työllistyä.
Olen täysin samaa mieltä! Ja Annan kommentti, jota en voinut kommentoida (taitaa olla mahdotonta, jos kommentoija on anonyymi?/kirjautumaton), on täyttä asiaa!
Minusta on kyllä tärkeää kysyä, mikä kiinnostaa ja missä on hyvä. Jos ammatin valitsee vain siltä pohjalta, mihin voi työllistyä, ilman siis noita muita kysymyksiä, ei sellaista työtä välttämättä kauaa jaksa, koska sitä työtä kohtaan ei välttämättä olisi mitään intohimoa tai kiinnostusta. Ja joku intohimo työhön on oikeasti hyvä ja tärkeää olla. Ymmärrän kyllä pointin alanvalinnan työllistävyyden tärkeydestä ja sitäkin on tottakai hyvä miettiä, mutta jos se olisi ainoa kysymys, mitä nuorisoa koulussa neuvottaisiin miettimään, niin silloin kyllä luotaisiin minusta vähän surullista käsitystä siitä, että ihminen on työtä, ei elämää varten.
Minäkin kannatan Annan kommenttia. Pelkkä työnimikkeiden selaaminen herättäisi pohtimaan vaikka mitä.
(Sari, et pystynyt vastaamaan Annalle siksi, että blogissa on nykyisellään keskusteluketjun tasot rajattu viiteen. Asia korjaantuu alkuvuoden päivityksissä.)
Koulutus mieleiseen ammattiin ei lämmitä, ellei sillä työllisty. Sen takia työllistyminsen tulisi aina olla ensimmäisenä mielessä.
Vrt. Maslowin tarvehierarkiaan.
Raikas ja tervepäinen kirjoitus! Minua jaksaa edelleen jurppia 1 € = 0,80 € -aivopieruilu, mitä toisinaan kuulee. Ei siksi että olen mies, vaan siksi että väite on idioottimainen.
Mikäli saman työn saisi toiselta sukupuolelta 20 % alennuksella, yritykset suostuisivat palkkaamaan ylihinnoiteltua sukupuolta ainoastaan pakon edessä.
Sakari, juuri näin. Ei oikein voi verrata viisikymppisen insinöörimiehen ja kaksikymppisen sairaanhoitajanaisen palkkaeroa. Eivätkä he edes kilpaile samasta työpaikasta.
”Olen ehdottomasti sitä mieltä, että pienipalkkaisten pitää pyrkiä paremmin palkattuihin hommiin. ”
Tästä herää kysymys, että jos kaikki pienipalkkaisissa töissä olevat ihmiset päättäisivät noudattaa tätä neuvoa ja hakeutuisivat paremmin palkattuihin töihin, niin kuka sitten tekisi ne huonosti palkatut työt? Kauniissa ja kivassa maailmassa voisi tietysti ajatella, että silloin matalia palkkoja olisi pakko nostaa (puuttumatta siihen, mitä tuosta seuraisi kansantalouden yms kannalta), mutta käytännössä matalapalkkaisin töihin taitaisi päätyä maahanmuuttajia ja muuta ulkomailta haalittua työvoimaa – ja matalapalkkaongelma siirtyisi vain kantasuomalaisilta maahanmuuttajille.
Mutta parempia ja tarkempia palkkatilastoja kyllä ehdottomasti kaivattaisiin! Ei tuo pelkkä sukupuolen perustella tehtävä vertailu kerro kunnolla yhtään mitään – tai se kertoo vääränlaista tilastoa.
Johanna, nämä ovat yksilön ratkaisuja. Yksikään korkeasti palkattu ihminen (nainen tai mies) ei ole vastuussa siitä, jos muut yksilöt jäävät matalapalkka-alalle.
Rohkaisen kaikkia naisia hakeutumaan paremmin palkattuihin töihin siksi, että harva kuitenkaan tekee niin. Ei minun blogipostaukseni saa tuhansia sairaanhoitajanaisia jättämään työtään ja hakeutumaan lääkärikoulutukseen.
Jos blogipostaukseni saa yhdenkin naisen pohtimaan varallisuutensa kasvattamista, niin päämääräni on toteutunut. Ja silti jää vielä ihmisiä tekemään ne perustyöt.
Tässä asiassa on monenlaisia oikeassaolijoita:
1) Melkein missä tahansa yksittäisessä tehtävässä palkkaero on mitätön.
2) Vaativasta työstä on sopivaa maksaa enemmän kuin vähemmän vaativasta.
3) Jos toinen tekee enemmän työtä, niin on sopivaa maksaa enemmän
Ihanteellisessa yhteiskunnassa kaikki voivat ihan itse valita minne menevät töihin ja mihin kouluttautuvat. Tällaisessa yhteiskunnassa jokainen voi itse hinnoitella työnsä. Valitettavasti tällaista yhteiskuntaa ei ole.
Tosiseikka kuitenkin on, että naiset saavat keskimäärin vähemmän palkkaa kuin miehet. Siitä ei pääse mihinkään. Vika ei piile em. kohdissa 1-3, mutta jossain se piilee.
Suurin vika (tai ”vika”) naisten pienempiin ansioihin lienee se, jonka Katleenakin jo totesi: matalapalkka-alat ovat naisten aloja.
Juha, hyvä yhteenveto. Näen joitain syitä siihen, miksi niin moni nainen tyytyy matalapalkka-alaan tai miksi naiset eivät lähde miesvaltaisille aloille:
1) Yhä vieläkin yhteiskunnassamme kasvatetaan ”kilttejä tyttöjä”, jotka lapsena hoivaavat nukkeja ja aikuisena potilaita. Kaikille hoitoala ei ole kutsumus, vaan joillekin se on opittu roolimalli, joka ei ole hyväksi edes yksilölle itselleen.
2) Perheet, jotka kasvattavat ”kilttejä tyttöjä”, kasvattavat myös myöntyjiä ja vähään tyytyjiä. Vanhempien olisi tärkeää opettaa lapselle, että tämän mielipide on arvokas ja että se ansaitsee tulla kuulluksi. Lapsi pitää opettaa tekemään päätöksiä ja keskustelunavauksia. Hänen nimittäin pitää aikuisena pystyä pitämään päänsä palkkaneuvotteluissa.
3) Joissain organisaatioissa on yhä naisvastaisuutta. On olemassa työpaikkoja, joista nainen nauretaan ulos vain siksi, että hän kehtaa tulla äijäreviirille. Joissain taloissa uralla tulee lasikatto vastaan, teki mitä tahansa. Nämä organisaatiot ovat tietenkin vähenemässä, mutta yhä niitä löytyy.
4) Osa naisista – ehkä sen kiltin tytön syndrooman vuoksi – pelkää näkyväksi tulemista. Nainen miesvaltaisella alalla erottuu liikaa, joten joidenkin on helpompi upota univormuisten virkamiesten massaan. (Yhtä lailla on myös miehiä, jotka haluavat upota massaan. Sattuu vain olemaan tuuria, että se miesten harmaa massa on korkeasti palkatuilla insinöörialoilla, kun taas naisten massa on matalapalkka-aloilla.)
Mutta kaikki nämä syyni ovat tietenkin yleistyksiä. Onhan meillä lenitoja ja airasamulineja, jotka viittaavat kintaalla stereotypioille ja kulkevat omia polkujaan. Heitä saisi olla lisää.
Palkkaerot jossain tietyssä tehtävässä on tosiaan helppo asia. Sen hallitsemiseen riittää lain säätäminen ja tarpeellinen määrä valvontaa. Näin on jo tehty ja tuloksia saatu aikaan.
Toinen on se kokonaisuus, joka koostuu jo mainituista seikoista. Pienemmät palkat aloilla, joilla naisia työskentelee tai naisia syyllistävästi naisten hakeutuminen matalapalkka-alalle. Naisten pienempi työmäärä, joka johtuu ainakin lasten synnyttämisestä ja osa-aikaisuudesta. Ja ne lasikatot.
Minusta on omituinen ajatus, että asia voitaisiin ratkaista sillä, että naisia suostutellaan menemään töihhin paremmin palkattuihin töihin. Se voi toimia yksittäisen ihmisen kohdalla, mutta ei sillä rakenteita muuteta. Tämä ehdotus on sukua sille, että työttömiä aktivoimalla yritetään vähentää työttömyyttä. Ei ne työpaikat lisäänny sillä eivätkä kaikki naiset mahdu korkeasti palkattuihin töihin.
Katleena jo mainitsi pari asiaa. Eduskunnalla tosiaan on valta säätää lakeja, jotka asiaa edistävät. Eduskunnalla on myös maassamme valta markkinavoimien yli. Jos eduskunta haluaa, se voi päättää toimista, jotka parantavat palkkoja matalapalkka-aloilla. Esimerkiksi sairaanhoitajien palkat maksetaan pääosin verorahoilla. Ja kyllä se sairaanhoitajan työ on aivan oikeaa vaativaa työtä eikä hoivavietin vietävissä olemista.
Juha, mä uskon, että tulevaisuudessa voimme nostaa hoiva-alan palkkoja. Jos yhteiskunta pystyy jatkossa säästämään robotisaation ansiosta teknisistä töistä, säästetyt rahat toivottavasti laitetaan hyvinvointi- ja koulutussektorille.
Kun mainitsee naisen euron, menee puhe väistämättä politiikan´puolelle. Ei asian korjaamiseen tarvita tulevaisuutta, vaan tahtoa. Jos päätökset tehdään jatkuvan kasvun ideologialla, niin keneltäkään ei saisi ottaa pois. Jos taas hyväksyttäisiin ajatus, että talous saa myös supistua, niin radikaalejakin muutoksia voitaisiin tehdä. Yhteiskunnan pyörittämiseen tarvitaan sekä miehiä että naisia. Toistaiseksi on ajateltu, että sukupuolten välinen rahanjako keskittyy työelämään ja muu raha on näpertelyä.
Kyllä robotisaatio tulee leviämään ihan jokaiselle sektorille. Ja tehostamisen potentiaali on luonnollisesti suurin siellä, missä tehostamista ei ole joko tapahtunut yhtään, tai sitten se on otettu selkänahasta. Näinhän tilanne on juuri hyvinvointi- ja koulutusaloilla.
Hyvä lista, vastassa on tosiaan paljon tiedostamattomia asenteita. Nostaisin ehkä neloskohdan ykköseksi: nuoruus on hämmentävää aikaa, ja kun ei oikein tiedetä, mitä halutaan, on helpointa tehdä sitä mitä muutkin.
Lisäksi nostaisin listalle sen, että syrjintäkin voi olla tiedostamatonta. Esimerkiksi miesvaltaiselle alalle työllistyminen voi olla naisille ihan oikeasti vaikeaa, koska rekrytointi on aina rekrytoijan subjektiivinen valinta.
Kielinäkökulmasta on kiinnostavaa, kuinka usein yritykset hakevat palkkalistoilleen ”päteviä kavereita”. Lienee aika selvää, että tässä kontekstissa ”kaveri” tarkoittaa nimenomaan nuorehkoa mieshenkilöä. (Nainen voi ehkä olla pätevä mimmi, mutta tuskin pätevä kaveri.)
Naisilla (ja ei-niin-nuorilla miehillä) on toki myös mahdollisuus tulla valituiksi, mutta aikamoiselta takamatkalta lähtevät kisaan näiden piiloasenteiden vuoksi.
Tässä oikein malliesimerkki:
http://www.behindthejobscenes.com/2014/01/solitan-top-5-rekrytoinnin.html
Olet ihan oikeassa tuon tiedostamattoman syrjinnän kohdalla. Siksi olisikin tärkeää, että rekrytoinnin perusteet avattaisiin tosi selkeiksi. Esimerkiksi isoissa yrityksissä rekrytoijia pitää tietenkin olla monta, ja heidän pitää pystyä erittelemään ja perustelemaan toisilleen, miksi yksi hakija hylätään ja toinen hyväksytään. Tällöin piiloasenteet on helpompi huomata.
Totta turiset, ja haastatteluihin usein osallistuukin monta rekrytoijaa. Sen sijaan esikarsinta taitaa useimmiten olla lähiesimiehen tai projektipäällikön yksinäinen kahlausurakka, jossa tehdään nopeita päätöksiä mutu-menetelmällä.
Rekryprosessin voisi ihan hyvin avata tosi selkeäksi jo työpaikkailmoituksen yhteydessä. Vaikka jotenkin näin:
http://www.slideshare.net/Asianluulija/rekrytointiprosessin-viestint
Ugh. Olen puhunut.
Puhut täyttä asiaa. Kiitos kommentistasi.
Kyllä vika on siinä kolmoskohdassa. Kokoaikatyötä tekevät palkansaajamiehet ansaitsevat keskimäärin 20 % enemmän kuin naiset. Mutta samat miehet tekevät vuodessa noin 17-20 % enemmän työtunteja kuin naiset. Nämä työtunnit voidaan laskea ainakin kolmesta eri Tilastokeskuksen materiaalista vaikka Tilastokeskus ei itse sitä laskekaan.
Eli tehtyä työtuntia kohden miehet ja naiset saavat Suomessa samaa palkkaa.
Erikoistapaus 1: Yksityisen sektorin keskipalkka on noin 10 % suurempi kuin kuntasektorin, mutta yksityisen sektorin työtunnitkin ovat noin 10 % suuremmat kuin kuntasektorin.
Erikoistapaus 2: Naislääkärit ansaitsevat noin 84 % mieslääkäreiden ansioista, mutta Kääkärilehden mukaan mieslääkärit tekevät viidenneksen pidempää työviikkoa.
Suomessa on siis eroa ansiotasossa ei palkkatasossa.
Näin se taitaa pitkälti olla.
Se on sitten eri asia, pitäisikö joidenkin miesten osata höllentää tahtia – ei palkkatilastojen kaunistamiseksi, vaan oman elämänlaadun takia.
(Toki jos työ on kutsumustyö, se se stressaa niin paljoa. Itsekin teen helposti keväisin ja syksyisin 45-60-tuntista työviikkoa, mutta se ei tunnu työltä.)
Yksi asia, jota kannattaa kriittisesti tarkastella, on se, miten eri töiden vaativuuksia arvioidaan. Omassa kokemuspiirissäni näen esimerkiksi lievää taipumusta arvioida tekniikan parissa tehtävä työ vaativammaksi kuin ihmisten kanssa tehtävä työ, kun asiaa tarkastellaam toimenkuvien kautta. Mutta esimerkkejä löytyy runsaasti siitä, että kun katsotaan, miten kauan kestää, että tehtävään perehdytettävä opiskelija-kesäsijainen oppii työn ja nousee tehokkuudeltaan samalle tasolle kokeneiden kanssa, niin vaativuusero ei ole ainakaan sen suuntainen kuin mitä toimenkuvan arviointi antaa ymmärtää.
Tuo on muuten ihan totta.
Uskon, että tulevaisuudessa sellaisen työn arvo laskee, joka voidaan ulkoistaa roboteille. Tämä ei koske pelkästään mekaanista liukuhihnatyötä, vaan se tulee koskemaan myös erilaisia suunnitteluun ja laskemiseen liittyviä töitä.
Sen sijaan työ, joka vaatii ihmistä, tulee nousemaan arvoltaan.
Vielä kun tietäisimme, mitkä työt oikeasti vaativat ihmistä…
Keskustelua mm. on pidetty ihmisen työnä, mutta jo nyt koneet osaavat keskustella niin, että vastapuoli ei erota sitä ihmisestä.
Meidän sukupolvemme tulee näkemään aivan käsittämättömän muutoksen. Tähän asti olemme uskoneet ihmisen voittoon koneista.
Näkemyksemme saattaa muuttua.
Ei työn teettäminen roboteilla ole koneiden voitto, vaan ihmisen. Silloinhan koneet ovat orjia, ja ihmiset ovat nousseet vapaaherroiksi ja vapaaherrattariksi.
Totta. Tarkoitinkin metaforallani vähän muuta: moni nimittäin ajattelee, että ”ihminen on minun työssäni paras ja ainoa mahdollinen suorittaja, eikä mikään kone pysty tähän”. Ja se luulo menee pahuksenmoisesti metsään.
Aivan. Lienemme oikeassa.
Palkkavertailuissa minua häiritsee jatkuvasti koulutuksen pituudesta ja koulutustasosta puhuminen. Kenellekään ei pitäisi ikinä maksaa palkkaa sen mukaan, kuinka kauan on istunut koulussa.
R###kuvompatin hoitajalle* voitaisiin tietysti määrätä pätevyysvaatimukseksi tohtorin tutkinto, mutta ei se tee siitä työstä sen hyödyllisempää.
Samoin yliopistojen naisenemmistöt eivät ole mitenkään relevantteja palkkatilastojen kannalta. Joidenkin alojen osaajille nyt vaan on enemmän kysyntää kuin toisille.
*Pasan ja Atpon keksimä ammatti.
Tuokin kyllä pitää paikkansa. Ymmärrän tarkat koulutusvaatimukset tietyillä aloilla (lääkäri, juristi, sairaanhoitaja), mutta yllättävän monella alalla itseoppinut voi olla yhtä taitava kuin pitkään opiskellut. Eikä korkeasta koulutuksesta tarvitse maksaa mitään ekstraa, jos koulutus ei liity alaan.
Itsellänihän on yhä gradu kesken, mutta silti väitän olevani varsin pätevä viestinnän alalla. Yksikään asiakkaani ei ole koskaan pohtinut, että ”ei me makseta sulle tonneja, kun sulla ei ole maisterin papereita”.
Toisaalta, hoitajistakin suuri osa piti/pitää AMK-tutkintoa opistotutkintoon verrattuna huuhaana, jonka ainoana tarkoituksena on keinotekoinen statuksen nostaminen osaamisen kustannuksella. Sehän ei toki estä vaatimasta lisää palkkaa sillä verukkeella, että työ vaati korkeakoulututkinnon.
Näin se edunvalvonta toimii. Siis oman edun valvonta.
Mun on pakko kommentoida tähän koulutukseen ja palkkaan. Mulla on toivottavasti kuukauden päästä tohtorin paperit käsissäni, tähän on mennyt aikaa noin neljä vuotta. Jos olisin tämän ajan ollut maisterinkoulutustani vastaavassa työssä, jota todennäköisesti olisi ollut jopa tarjolla, olisin vähintään 90 000 euroa ”rikkaampi”. Mä näen, että olen investoinut koulutukseeni niin paljon sekä aikaa että näenmäistä rahaa, että tahdon sen verran kovapalkkaisen työn, jolla saan tuon investoinnin takaisin.
Tämä sama pätee mihin tahansa ammattiin: mitä aiemmin aloittaa varsinaisen työnteon, sitä enemmän ehtii kertyä palkallisia kuukausia sen sijaan, että istuu koulun penkillä.
Kuinka paljon koet tohtorintutkintosi tuovan lisäarvoa työnantajallesi?
Kiinnostaisi myös tietää, että millä alalla toimit.
Mä olen farmasisti. Apteekissa väitän, että lähes yhdentekevää, tosin olen siinä uskossa, että jos joskus tahtoo apteekkiluvan saada, on tuo tohtorinarvo iso plussa. Teollisuuden puolella ainakin työpaikkailmoitusten perusteella se on vaatimus useimpaan toimeen, varsinkin tutkimuksessa ja tuotekehityksessä.
Tsemppiä apteekkiluvan hankintaan! Siinä varmasti tohtoriudesta on hyötyä.
Entä tutkinnon tuoma taloudellinen lisäarvo?
Toisaalta se voi tulla myös välillisesti: jos tohtorin arvo auttaa apteekkiluvan saannissa, se taas edesauttaa yrittäjyyteen sekä (jos hoitaa asiat pitemmän päälle hyvin) taloudelliseen riippumattomuuteen.
Lisätään vielä tuohon edelliseen kommenttiini, että minun ammattiini on pakko olla koulutus, lakikin sen jo vaatii. Jos pääsee itse oppimalla hyvälle liksalle, niin mahtavaa!
Moni tuntuu unohtavan, että ammatinvalintaan (tai koulutusvalintaan) vaikuttaa voimakkaasti media ja sen esille nostamat alat tai sen luomat mielikuvat. Nuorena on mieluisampaa kiinnostua aloista, jotka ovat tavalla tai toisella läsnä ja näkyviä arjessa.
Mitä tulee koulutuksen merkitykseen, olen aika lailla eri mieltä kuin muutama muu täällä. Esimerkiksi akateemisen koulutuksen arvo ei ole yksissään ”tiedon määrä”, koska tiedot voi aina opiskella itse samoista kirjoista (toki luennoitsijoilla on usein myös paljon annettavaa, ja niitä kokemuksia ei kirjoista saa). Tärkein anti on taito, prosessi, jolla tietoa omaksuu, käsittelee, analysoi, jakaa ja jalostaa. (Tätä taitoa ei hetkessä omaksuta, ja siksi esimerkiksi koulutusputken jatkuva tiivistäminen ei ole hyvä asia.) Fiksu ihminen osaa soveltaa taitoa arkipäivän työssään ja sen ansiosta jatkuvan muutoksen keskellä eläminen onnistuu ilman suurempia kriisejä.
Jos vielä yhden kliseen saa nostaa esille, niin esimerkiksi viestinnän ja markkinoinnin tehtävissä julkisen sektorin palkat päihittävät usein yksityksen sektorin palkat. Muodollisen pätevyyden edellytys on monen ammattilaisen pelastus noin euromäärällisestikin. Alakohtaisista kliseistä huolimatta esimerkiksi moni sairaanhoitaja tienaa +3000 e:n kuukausipalkallaan paremmin kuin siistiä sisätyötä tekevä viestintäammattilainen yksityisellä sektorilla.
Allekirjoitan!
Ja mitä tulee ensimmäiseen kohtaan, niin mediassa soisi näkyvän enemmän harvinaisia ammatteja ja ei-julkkisammatteja. Tämä on yksi syy, miksi kannatan ammattiblogin pitämistä alalla kuin alalla: jokainen ammatti pitää tehdä näkyväksi.
Annukka nosti esiin tärkeän asian. Opiskelu muokkaa tiedon hankkimisen ja käsittelyn taitoja sekä sitä maailmankuvaa, johon myöhempi uusi tieto kiinnittyy. Ja se näkyy kyvyssä omaksua uusia asioita.
Sitä olen miettinyt, että mitä se merkitsee sen kannalta, onko eroa sillä, onko opiskellut niin sanotusti heti koulun jatkeeksi vai vasta vaikkapa kymmenen vuoden työuran jälkeen.
Olen kohta valmis opettaja, jolla on di-mies. Olen kokenut useamman vuoden tuskaa siitä, että palkkakehitykseni ei tule todennäköisesti koskaan olemaan yhtä hyvä kuin mieheni (vaikka suoraan sanottuna valmistuttuani tienaan luultavasti hetken aikaa miestäni enemmän, sillä hän työskentelee tällä hetkellä tutkijana). Ajattelen, että minulla on korkeakoulututkinto ja keskimääräistä enemmän kontakteja, taitoja ja kokemusta alaltani, ainakin kun vertaan samanikäisiin opiskelukavereihini. Jos työllistyisin yksityiselle puolelle, voisin siksi neuvotella palkastani ja tavoitella nousujohteista uraa. Nyt olen vähän ulalla urapolkuni kanssa, sillä epäilen että se pitää luonteenlaatuni takia etsiä muualta kuin perusopetuksessa puurtamisesta. Tajusin tämän urakeskeisyyteni vasta reilusti kahdenkymmenen ikävuoden jälkeen ja jos nyt valitsisin alani, saattaisin hyvinkin valita toisin.
Kiinnostava keissi! Harva meistä tuntee itseään niin hyvin nuorena, että osaisi arvata, mitä haluaa 20 vuoden päästä.
Olen eri mieltä Katleena kanssasi miesten ja naisten välisen palkkaeron todellisesta koosta ja sen syistä.
Suomessa on ensinkin poikkeuksellisen eriytyneet työmarkkinat, on ns. naisten töitä ja miesten töitä. Tämä on jo sinällään iso ongelma esimerkiksi opettajakunnassa, jossa ei ole riittävästi miehiä.
Eriytyneet työmarkkinat ovat ongelma myös siksi, että siinä missä palkan pitäisi määrätyä työn vaativuuden ja sen vaatiman koulutustason perusteella, Suomessa tilanne on, että yhtä vaativissa töissä miesvaltaisen alan palkkaus on kategorisesti reilusti korkeampi kuin naisvaltaisen alan palkkaus.
Tästä kirjoitti muistaakseni kolumnisti Suomen Kuvalehdessä (en missään tapauksessa ole varma lähteestä) ja minusta osui analyysissaaan naulan kantaan.
Mutta ammattikunnan yleispalkka on meillä jokaisella tiedossamme, kun lähdemme opiskelemaan jotain alaa. Kenellekään sairaanhoitajaopiskelijalle ei tule yllätyksenä alan palkkataso.
Kannattaa siis ehdottomasti tutustua opiskeluaikana oman alansa palkkataulukkoihin. Jos ne eivät tyydytä, voi harkita alan vaihtoa.
Kirjoitit: ” ”Sairaanhoitaja tienaa vähemmän kuin paperimies.” (No entä sitten? Ero johtuu ammatinvalinnasta, ei sukupuolesta.)” Kysymys kai kuuluu, että miksi on päätetty, että miesvaltainen tehtävä, pöllien hoitaminen, on arvokkaampaa työtä kuin naisvaltainen tehtävä, ihmisten hoitaminen? Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta miksei saisi kyseenalaistaa yhteiskuntamme arvovalintoja. Eihän niitä tarvitse ottaa annettuina.
Ilman muuta voit kyseenalaistaa arvoja, mutta nopeamman muutoksen saa omassa elämässään aikaan, kun vaihtaa alaa.
Kunnallinen sektorimme ei saa mistään lisää rahaa sairaanhoitajille. Ja tuskin toisaalta paperiala ryhtyy tinkimään palkoista (sen sijaan tehtaat lopetetaan, ja työ vuotaa Aasiaan).
Nykyinen palkkaussysteemi on seurausta ikivanhasta arvorakenteesta, jota on hidas muuttaa.
Palkanmuodostumisessa unohdetaan usein, että kyseessä ei yleensä ole läheskään aina arvoista, vaan kysynnästä ja tarjonnasta. Nykyisillä palkoilla hoitajia tuntuu löytyvän (ainakin vielä) riittävästi. Paperimiesten palkoille on riittänyt maksajia, joskin nykyään vähemmän. Arvojen pohjalta muodostuvat lähinnä presidentin ja vastaavien palkkiot.
Tietysti on huomattava sekin, että tyypillisesti tuotannon tuottavuus on kasvanut palveluita selvästi nopeammin.
Näihin vaikuttaminen on vähän kuin äänestäminen. Kukaan ei saa muutosta aikaan yksin, mutta jonkun on oltava ensimmäinen.
Olen aika varma, että hoitajakin voi hilata palkkaansa ylöspäin, jos vaan kyvyt riittävät ja on valmis näkemään vaivaa.
Hoitajia voi riittää, mutta ei palkata. Olen kuullut hoitajasiskoni tarinan. Esimies=osastonhoitaja kehuskeli, että nyt sai palkankorotuksen, kun hoitajat olivat tehneet sijaisuuksia, eikä sijasia oltu palkattu. Eli olivat jatkaneet työpäivää, jotta oli täysi miehitys työvuorossa, eikä palkattu lisää. Eli ei tämä esimies antanut koskaan paikalla olevana LUPAA kutsua sijaista paikalle, vaan vakituiset teki ne vuorot. TÄmä on totta koko Suomessa. Sijaisia ei palkata. 1 /vuoro on hoitajia vähintään vähennetty työpaikoilla=sairaaloissa yms.. Itse tiedän että esim. nyk. kotipaikkakunnassani olisi pitänyt lisätä väh 1. Itse en ole töissä tuolla enää. En myöskään yksityisellä ahneilla paskoilla. NOrmi arki-ihmiset/suurituloiset ei tiedä mitä todellinen elämä ja työnteko on.
Entä sitten kun esimerkiksi omalla alallani, graafinen suunnittelu, mies tienaa Tilastokeskuksen mukaan 500€ enemmän kuukausipalkkaa kuin nainen, (mainostoimistossa, ei freelancerina.) Tässä ei ole alojen välistä vertailua. Miksi asia on näin?
Toiseksi, miksi naisen pitää opiskella enemmän saadakseen saman arvostuksen ja palkan kuin mies?
Kolmanneksi, jos kuviteltaisiin että esim. hoitotyö olisi miesvaltainen ala, en jaksa uskoa että palkka olisi yhtä pieni kuin naisilla. Se olisi varmasti silloinen raskas, arvostettu miehen työ ja he saisivat hyvää palkkaa siitä. Mutta tämä on vain mielipide.
Vähintään näistä syistä jaksan ”kohkata” tästä palkkaerosta. Naisen on vaikeampi saada samanlaista akateemista arvostusta kuin miehen. Minä haluan samaa palkkaa kuin mies.
Joskus annoin asian olla, kun ajattelin näin saavani miesten hyväksynnän, olemmalla kohkaamatta omasta asemastani. Asia on kuiteskin epäreilu ja epäterveellistä niin naisille kuin miehillekkin monteltakin kantilta.
Vertaile alan sisällä myös työtehtäviä. (Toki jos sama yritys maksaa samasta työtehtävästä eri sukupuolille eri palkkaa, tilanne on ilman muuta väärin.)
Veikkaan kuitenkin, että syy alan sisäiseen palkkaeroon on erilaisissa työtehtävissä: miehiä on enemmän esimiehinä ja erityisasiantuntijoina.
Ja miksi sitten näin on? Ehkä keskimääräisellä naisella on vähemmän kunnianhimoa kuin keskimääräisellä miehellä? Vai käyttääkö nainen enemmän aikaa kotitöihin?
Siksi haluan buustata yksilöiden kunnianhimoa, yrittäjyyttä sekä ura- ja eläkesuunnittelua. Se ei palvele ketään, jos lahjakas yksilö alisuorittaa läpi koko elämänsä.
Jos 40 vuoden päästä oma eläke on surkea rahanrippunen, kenen on syy?
Ammattinimikkeen tai koulutuksen mukaan maksaminen on järkevää silloin, kun niitä voi käyttää laskutusperusteena. Eli aika harvoin yksityisellä.
Kunnianhimossa on omien kokemusteni mukaan aika isokin ero sukupuolten välillä. Ja halussa tuoda omia saavutuksia esiin.
Aika harvalla alalla varmaan maksetaan mitään sukupuolilisää. Miesvaltaisilla aloilla ollaan vaan yleisesti ottaen kovempia vaatimaan lisää liksaa. Ja niissä puhutaan vähemmän kutsumuksesta.