Disclaimer: tämä postaus on suunnattu pienyrittäjille, joilla on kivijalkaliike.
Näin eräässä suomalaisessa kaupungissa vaateliikkeen, jolla oli vanhanaikainen nimi. Olikohan se Trendi-Mimmi tai Fashion-Lyyli. Liikkeen ikkunassa luki iskulause ”muotia vuodesta 1978”. Näyteikkunan valikoiman perusteella tuotteet oli suunnattu konservatiivisille tädeille.
No mikä tässä on ongelmana? Eikö vaatteita saisi myydä konservatiivisille tädeille?
Saa toki, mutta kun yrittäjä jää eläkkeelle, liikkeen arvo on mitätön. Siitä ei juuri ole iloa perillisille, eikä firmalle löydy ostajaakaan, jos asiakaskunta koostuu kahdeksankymppisistä mummoista ja tuotevalikoima rajoittuu terveyssandaaleihin ja tukisukkahousuihin. Auringonlaskun bisnes.
Aivan liian usein kivijalkayrittäjän asiakaskunta koostuu hänen omasta ikäluokastaan. Se ei vielä haittaa parikymppistä kampaajaa, jonka luona käyvät parikymppiset asiakkaat. Nelikymppinen kosmetologi ei kärsi siitä, että hänellä on nelikymppisiä asiakkaita. Mutta kuusikymppisen kenkäkauppiaan pitää jo huolestua siitä, jos asiakkaat ovat kuusikymppisiä. Asiakaskunta on hiipumassa yrittäjän mukana.
Kysymys on yrityksen jälleenmyyntiarvosta, ja se jää monelta yrittäjältä huomioimatta. Liian moni yrittäjä kerää eläkkeensä vain omalla työllä – jos on maksanut muutakin kuin minimimäärän YEL-maksuja – ja silloin unohtuu pitää yllä yrityksen arvoa.
Tietenkin yrittäjä voi suhtautua työhönsä kuin palkansaaja omaansa. Silloin seuraajalla ei ole väliä, eikä työstä jää jäljelle myytävää arvoa. Kun eläkepäivät koittavat, firmasta myydään vain kalusteet ja tuotevarasto.
Itse kuitenkin haluan ajatella toisin. Se työmäärä, jonka olen tehnyt, saisi näkyä yrityksessä. Kun kuolen, lapset saavat päättää, mitä tekevät firmallani. Jos he haluavat jatkaa sen pitämistä, he tarvitsevat vankan asiakaskunnan, joka ostaa heidän palveluitaan. Jos he haluavat myydä firmani, he tarvitsevat vankan asiakaskunnan, joka nostaa yrityksen arvoa.
Jos haluat, että yritykselläsi on muutakin arvoa kuin kiinteä omaisuus, esitä itsellesi seuraava kysymys:
Ketkä ovat yritykseni asiakkaita, kun minun päälläni on metri multaa?
Asiakkaan pitäisi nimittäin olla vielä kadulla lompakko kädessä, eikä maata viereisessä haudassa.
Niin totta turiset. Juuri tätä samaa pohdiskelin perjantai-iltana kulkiessani Salon keskustassa, kuva puhukoon puolestaan: https://www.dropbox.com/s/avs5euqn96opx99/kaunoleninki.jpg?dl=0
Voi kurjuus. ”Kaunoleninki” kertoo kaiken.
Kaunoleningissä on vaihtunut omistaja ja uudet tuulet puhaltaneet jo neljä vuotta. Kannattaa astua liikkeeseen sisään eikä kirjoittaa asioista joihin ei ole perehtynyt. Suosittelen myös tutustumista Kaunoleningin kotisivuihin, facebookiin, Instagramiin sekä Apu blogiin -Kauniit naiset lavalla-todenmukaisen kuvan saamiseksi. Hyvää syksyn jatkoa!
No eihän asia ole näin yksioikoinen. Aina tulee lisää vanhuksia. Samalla logiikallahan ei voisi perustaa teinivaatteita myyviä kauppoja koska teinit kasvavat aikuiseksi. Toki on totta että uusilla teineillä (ja uusilla vanhuksilla) voi olla erilainen maku. Mutta silti.
Antti, kyllähän niitä uusia vanhuksia tulee – mutta ei ne osta samoja vaatteita kuin edelliset vanhukset.
Jos nyt vaikka vertaan mummoani ja äitiäni… Mummoni pukeutui kuusikymppisenä ihan eri tyyliin kuin kuusikymppinen äitini nyt. Jos kivijalkakauppa myy vaatteita mummoni ikäpolvelle, niin eivät ne samat vaatteet enää kaupaksi käy, kahdeksankymppinen mummonikaan tuskin ostaa enää kovin ahkerasti uusia vaatteita.
Mikko, tismalleen näin.
Kuulin juuri, että mieheni 80-vuotiaat kummivanhemmat eivät suostu käymään lounaalla palvelukodissa, koska ”se on vanhuksille”.
Ihminen haluaa tehdä pesäeroa edellisiin sukupolviin vielä vanhanakin. Vuonna 2030 vanhat mummot eivät enää käytä kukallisia kotitakkeja.
Samalla periaatteellahan ei myöskään seniorimatkoihin eikä mihinkään seniorituotteisiin kannattaisi panostaa, vaikka senioreilla huhutaan olevan sitä ostovoimaa.
No, yrityshän ei tee jälleenmyyntiarvolla varsinaisesti bisnestä vaan sillä valikoimalla ja myynnillä. Sitä, mikä menee kaupaksi, kannattaa yleensä myydä, vaikka sitten niitä senioritätien vaatteita.
Valikoimaa ja liikettä voi kyllä muodistaa, ei sen välttämättä tarvitse olla suoraan 70-luvulta. Liiketoimintaa voi laajentaa nuorempiikin asiakasryhmiin, mutta ei niiden tarvitse samoissa liiketiloissa sijaita, niin että asiakaskunnat karkoittavat toinen toisensa.
(Eri asia on sitten, että kun yrittäjä itse painaa jo seitsemättä vuosikymmentään, että mitä siinä iässä haluaa, jaksaa tai pystyy tekemään ja mihin haluaa elämässään panostaa. Voi olla, että näkemys muuttuu vuosikymmenten varrella, eikä koko yritykseen panostaminen ja ns. perse pitkällä painaminen tunnu enää lainkaan niin mielekkäältä kuin nuorempana. Jos olen seniorien kanssa keskusteluista mitään ymmärtänyt, niin toisenlaisilla asioilla tuppaa olemaan silloin enemmän merkitystä, ja elämäänsä katsoo taaksepäin myös toisin.)
Laura, edellinen postaus oli nimenomaan tarkoitettu kivijalkapuodin pitäjille.
Viimeinen kappaleesi kiteytti viestini: harva ajattelee yrityksensä jälleenmyyntiarvoa. Sitten loppupeleissä on jäljellä vain liikkeen huonekalut ja pahimmillaan huono eläke, jos on tyytynyt minimivakuutuksiin.
Siksi kannattaakin satsata myös liikkeen jälleenmyyntiarvoon. Siitä voi joko iloita itse tai antaa lasten iloita siitä.
Kysymyshän ei ole ”perse pitkällä painamisesta”, kuten ilmaisit. Ei siinä työtä tarvitse tehdä sen enempää, jos vain vaihtaa kohderyhmää. Tämän siirtymänhän voi tehdä vaiheittain, kun sen aloittaa tarpeeksi ajoissa.
”Metri multaa” lienee tarkoitettu kuvaannolliseksi ilmaukseksi. Jos kyseessä on uurnahautaus, ollaan aika lähellä, sillä päällä on 80-100 cm multaa (usein kyllä ihan hiekkaa). Arkkuhauta sen sijaan on väh. 260 cm syvyydessä. Terv. nim. Teen tätä työkseni 🙂
”Metri multaa” sisältää kivan rytmin ja alkusoinnun, mutta ilmaisu ei tosiaan kestä lähempää tarkastelua. Taitaa olla kevyet mullat, jos metriin jää. Hih.
Jaani, kyllä vain. Se on metafora. 🙂