Olen kehitellyt viestinnän imitaatioteoriaa. Se perustuu niin kutsuttuihin rikkaisiin ja köyhiin viestintäkanaviin. Perinteisen jaottelun mukaan rikkain viestintäkanava on kasvokkaiskeskustelu ja köyhin on kirjallinen massaviestintä.
Minä taas intän, että kasvokkaiskeskustelu ei ole viestintäkanava ollenkaan, joten se pitää jättää janan ulkopuolelle. Imitaatioteoriassani väitän, että kaikki viestintä matkii kasvokkaisviestintää. Joskus imitointi onnistuu hyvin, joskus huonosti.
Palataanpa hieman ajassa taaksepäin. Voit kelata halusi mukaan joko ihmiskunnan alkuun tai yksilön elämän alkuun.
Kaikki alkaa kahdenkeskisestä keskustelusta tai pienessä ryhmässä puhumisesta. Siihen ihmiskunta on kasvanut, ja siihen kasvaa jokainen lapsi perheessään.
Vähä vähältä tarpeemme kuitenkin kasvoivat. Heimopäällikön piti saada viesti läpi kymmenille yhteisön jäsenille yhtä aikaa. Ateenalaisen poliitikon täytyi saada viestinsä kerrottua koko kansankokoukselle, ja paikalla oli tuhansia ihmisiä. Nuoren piti saada äänensä kuuluviin perheen ulkopuolella: kaverijoukossa tai myöhemmässä historiassa koulunpenkillä.
Kasvokkaiskeskustelusta siirryttiin siis tilanteisiin, jossa yksi puhuu monelle. Samalla vuorovaikutuksen mahdollisuus pieneni.
Jossain vaiheessa viesti piti saada muuttumattomana perille pitkien matkojen taakse. Toki puhujaakin voitiin raahata mukana, mutta hän pystyi olemaan vain yhdessä paikassa kerrallaan. Järkevämpää oli kuljettaa papyruksia, pergamentteja, kirjeitä ja kirjoja, joihin puheet oli talletettu.
Kasvokkaiskeskustelu on viestinnän tehokkain muoto, mutta on tilanteita, joissa sen käyttö on mahdotonta. Silloin joudumme käyttämään imitoivia kanavia.
Lopputulema on, että jokainen viestintäkanava yrittää matkia kasvokkaisviestintää. Viestintäkanavat ovat vain kasvokkaisviestinnän korvike, ja siksi niistä puuttuu aina jotain, vaikka ne pääsevätkin lähelle.
Pisimmällä tässä imitoinnissa ovat videoneuvottelut ja keinotodellisuus, virtual reality. Niistä puuttuvat enää haju-, maku- ja tuntoaistimukset – ja niitäkin pystyy simuloimaan. Kaikki muu on jo läsnä: ilmeet, eleet, ajantasaisuus, värit, liike, äänensävy.
Imitaatioteoria selittää, miksi videot ovat niin suuressa suosiossa. Siksi, että video on lähempänä kasvokkaisviestintää kuin teksti tai valokuva. Puhuja katsoo kameraan, aivan kuin silmiin.*
Imitaatioteoria selittää, miksi televisiossa liveohjelma on kiehtovampi kuin nauhoite. Siksi, että liveohjelma on lähempänä kasvokkaisviestintää. Siinä on mukana ajantasaisuuden aspekti, joka nauhoitteesta puuttuu. Samasta syystä moni näyttelijä pitää teatteria ”oikeana” näyttämönä ja tv-kuvauksia sen korvikkeena.
Imitaatioteoria selittää, miksi tarvitsemme emojeita ja hymiöitä. Siksi, että ne tuovat viestintään ilmeitä ja tunnetiloja, jotka kasvokkaistilanteessa näkyisivät pärstävärkistämme. (Imitaatioteorian avulla olen muuten päässyt eroon hymiöinhostani. Tajusin, että teksti ei koskaan voi kertoa kaikkea, koska se on kasvokkaisviestinnän vajaa kopio.)
Mitä käytännön merkitystä viestinnän imitaatioteorialla on?
- Jos haluat saada viestisi perille isolle yleisölle, tee lyhyitä videoita. Ne ovat lähempänä kasvokkaiskeskustelua kuin tekstit.
- Jos johdat toimistohotellia tai asiantuntijayritystä, hanki tiloihisi pieni äänitysstudio videoiden tekoa varten.
- Kun luet kiinnostavan tutkimuksen, pyydä tutkija puhumaan organisaatioosi. Silloin viesti menee tehokkaammin perille.
- Aina kun puhut julkisesti, käytä mahdollisimman keskustelevaa tyyliä. Se on lähempänä kasvokkaiskeskustelua kuin ”yhdeltä monelle” -monologi.
- Kun joudut viestimään negatiivisen tai tunteita herättävän asian, pyri tekemään se kasvokkain. Sen sijaan kirjallisesti väärinymmärryksen riski on suuri.
- Aina kun piat diaesitystä, käytä havaintovälineenä itseäsi ja pidä diat vain taustalla. Jos käytössäsi on paras mahdollinen viestintätapa, kasvokkaiskontakti, älä anna imitoivien diojen mennä sen tielle.
- Kun kirjoitat meiliä, tekstaria tai somekommenttia, joudut varmistamaan, että tuotat sanallisesti ”ilmeitä” ja tunnetiloja, joita viestissä ei muuten näy. Toki voit käyttää hymiöitä ja emojeja, mutta erityisesti tarkoitan sellaisia ilmaisuja kuin kiitos, tattis, ole hyvä, sopii hyvin, hienoa, upea juttu, anteeksi, nyt en ihan tajunnut, tarkoititko että.
Viestinnän imitaatioteoria sopii tietenkin vain viestinnän tulkitsemiseen ja kehittämiseen. Taide on asia erikseen.
Seuraava askeleeni on testata viestinnän imitaatioteorian pitävyyttä. Jos siis mieleesi tulee viestintätilanne, jossa imitaatioteoria ei tunnu toimivan, pistä kommentti alle.
* Videot olisivat tulleet suosituksi jo aiemmin, mutta saatavilla oleva tekniikka ei riittänyt. Nykyään lähes jokaisen ulottuvilla on laadukas älykännykän videokamera ja jakelukanavatkin ovat kunnossa. (Jos antiikin ateenalaisilla olisi ollut videokamera ja Youtube, he olisivat käyttäneet niitä riemusta riekkuen.)
Hoo! Ideasi ei ole uusi, sillä sitä tavoitteli, omalla ihastuttavan vaikealla tyylillään jo maailman rasittavin (ja siksi rakastettava) filosofi Jaques Derrida! (rakastettava, koska kukaan ei enää lue (ja vaikka lukisikin, ei ymmärrä) Derridaa, jolloin voi ihan huoletta aina viitata häneen).
Derrida kiinnitti huomiota (mm. kirjassaan ”platonin apteekki”), juuri siihen mihin sinäkin; kirjoitettu teksti ei välitä kaikkea, vaan voivat sallia keskenään ristiriitaisia tulkintoja tekstissä. Kirjoitus ei vastaa kysymyksiin, vaan se on ”kirjailijan hauta”. Kenties Platonkin oli samaa mieltä, sillä tunnetusti hänen teoksensa ovat nimenomaan dialogi-muodossa, mikä tekee niistä viihdyttävempiä lukea kuin esimerkiksi Aristoteleen ”yhdeltä monelle” luentotyyli.
Tältä pohjalta voidaan väittää, että nykyteknologia on sulkenut ympyrän: nyt voidaan synnyttää kuvitelma, että keskustelu tapahtuu vuorovaikutuksessa kasvokkain, vaikka todellista mahdollisuutta vuorovaikutukseen ei ole (kuten ei ole lukijalla suhteessa Platonin dialogeihin, vaikka ne pystyvät sellaisen kuvan luomaan)
Aaa, ilmankos en löytänyt teorialleni vastinetta, koska en ole perehtynyt filosofiaan. Viestinnän puolelta en tätä ajatusta huomannut, mutta etsin siis väärästä paikasta. Kiitos hyvästä pointista!
mitä, eikö viestinnän kouluttajien lukemistoon kuulu viestinnän klassikkoteokset, kuten Aristoteleen Retoriikka ja Ciceron Puhujasta? Puhumattakaan kaikesta siitä, mitä viestien tulkinnasta on kirjoitettu?
Nyt lukulistalle seuraavaa lomaa varten. Voit sitten filosofien iloksi (tai kiusaksi) kirjoittaa näistä arvostelut. ”miltä antiikin viestintä näyttää nykyajan viestijästä”
Jos antiikin retoriikasta on kyse, niin silloin parempi asiantuntija on ehdottomasti Antti.
Teksti sai ajatuksen liikkeelle, mikä on aina hyvä merkki.
Ensimmäiseksi aloin miettiä, mitä tässä yhteydessä tarkoittaisimme ”viestillä”.
Osuva tarkennus! Mä ajattelen viestinnän näkökulmasta, että viesti on sanoma (merkitys, tunnetila, sisältö), jonka X haluaa välittää Y:lle. Pelkkä ajatus ei ole viesti, mutta ajatuksesta tulee viesti, kun sitä yritetään siirtää oman pään sisältä muille.
Viestinnän näkökulmasta viesti tai sanoma on yleensä spesifi. Toisin on esimerkiksi taiteessa tai kasvatuksessa, jossa halutaan usein ihminen saada yleisesti pohtimaan tai havainnoimaan tiettyä teemaa, eikä ennalta toivottua lopputulosta aina ole.
Hyvä! Sitten mietin erilaisia viestejä.
Ihmisiin (ihmisten tunteisiin > toimintaan) vaikuttamisessa kuten esimerkiksi markkinointiviestinnässä tai palloilujoukkueen penkillä kasvokkainviestintä lienee parhaimmillaan.
Jos taas välitetään viesti rakennettavan sillan lujuuslaskelmista tai tykistön tuli-iskun maalin sijainnista, suosisin merkeiksi koodattua ilmaisua.
Totta puhut: numero- ja tilastotieto välittyy tehokkaimmin kuvana, piirroksena tai merkkijonona. Niitä on pakko käyttää jo ihan käytännön syistä. McDonaldsin myyntimökkien arkkitehti ei voi käydä ohjeistamassa jokaista rakennusporukkaa suullisesti ympäri maailmaa.
Silti tässäkin on kasvokkaisviestinnällä kaksi tärkeää roolia:
1) Jonkun on täytynyt opettaa vastaanottaja tulkitsemaan koodikieltä kuten rakennuspiirroksia tai matemaattisia kaavoja. Koulutuksessa tehokkaimpia ovat ne kanavat, jotka ovat lähinnä kasvokkaisviestintää, ellei kasvokkaiskoulutus ole mahdollista.
2) Kasvokkaisviestinnällä on myös tärkeä lisäarvo piirustuksissa ja matemaattisissa kaavoissa: voiko vastaanottaja kysyä joltakulta suullisesti tarkennuksia?
Btw, tästä tuli mieleeni tärkeä tieteellisen tutkimuksen ominaisuus: väittely ja vuoropuhelu, joiden ansiosta tiede menee eteenpäin. Sekin huipentuu kasvokkain tapahtuvaan väitöstilaisuuteen.
En siis kuitenkaan tarkoita sitä, että kaiken pitäisi tapahtua kasvokkain. Se on sula mahdottomuus.
Ajattelen lähinnä niin, että viestijän kannattaa
a) valita kanavista se, joka on lähimpänä kasvokkaisviestintää
b) imitoida valitsemassaan kanavassa kasvokkaisviestintää (esim. videolla kameraan katsominen, puheessa retorinen kysymys, tekstissä sinuttelu)
c) käyttää kasvokkaisviestintää muun kanavan tukena.
Hyvä teoria, miten teoriaan istuu hieman hämärämpi viestintä eli propaganda ja huhut? Nämähän on kuitenkin lyhyellä tähtäimellä hyvinkin tehokkaita viestintäkeinoja.
Hyvä pointti! Yleensähän huhut ovat nimenomaan kasvokkaisviestintää, mikä tekee niistä tehokkaita.
Mutta toisaalta tässä teoriassa viestin sisällöllä ei ole väliä. Siis mikä tahansa kasvokkain levitetty informaatio A puree tehokkaammin vastaanottajaan kuin vaikkapa tekstarilla levitetty informaatio A.
Toki propagandassa halutaan usein tavoitella määrää eikä laatua. On siis parempi tavoittaa somessa pintapuolisesti viisi tuhatta ihmistä kuin tavoittaa kasvokkain laadukkaasti viisi ihmistä.
Bonuksena mukaan astuu psykologia: jos mikä tahansa viesti missä tahansa kanavassa tukee omaa maailmankuvaa tai ennakkokäsitystä, se on helpompi niellä kuin sellainen viesti, joka on oman intuition vastainen. Silloin viestintäkanavalla ei ole enää juuri merkitystä.
Mun mielestä ”klassisessa” propagandassa nimenomaan pyritään mahdollisimman hyvään laatuun, joka takaa vaikuttavuuden niin määrässä kuin viestin sisäistämisessä.
Toi psykologinen pointti on tavallaan valitettavan totta, ihmisen halua laumautua on hyvä ja usein myös pirun huono asia.
Mietin kuukausi takaperin tätä viestinnän historiaa puhtaasti teknologian kannalta ja päädyin lopputulokseen että seuraava teknologinen viestintä ratkaisu on avoin reaaliaikainen video sovellus. Tätä lähinnä on tällä hetkellä hangout, mutta se ei tarjoa vielä periscopen kaltaista globaalia käyttöliittymää. Konseptipöydällä on toki piirrustukset tälläiseen sovellukseen.
Joo, avoin reaaliaikainen videosovellus on mahdollisimman lähellä kasvokkaisviestintää, joten se vähentää väärinymmärryksen riskiä.
Mä en ole perehtynyt tarpeeksi propagandan historiaan, jotta osaisin kommentoida sitä enemmän. Jonkinlainen merkitys on joka tapauksessa vastaanottajan ennakkotiedolla tai -käsityksellä, koska sodanaikaiselle neuvostopropagandalle lähinnä naureskeltiin Suomessa.
Kannattaa perehtyä vaikka natsipropagandaan, sen vaikutus näkyy vieläkin.
Se muuten tehtiin pitkälti radiolla, koska televisiota ei vielä ollut käytettävissä massaviestintään. Natsitkin siis käyttivät niin rikasta kanavaa kuin mahdollista, sillä radiossa on mukana kasvokkaisviestinnän ääni ja ajantasaisuus.
Mielenkiintoinen teoria!
Rupesin pohtimaan tuota videoiden suosimista viestinnässä. Minua nimittäin välillä ärsyttää kovasti videomuodossa oleva informaatio. Videoissa on hyvien puolien (esimerkki: kun MacBook Airini akku meni rikki, havainnolliset purkuvideot pelastivat: sain akun vaihdettua omin käsin) lisäksi ainakin nykyisellään myös monia ongelmia. Näistä merkittävimmäksi koen, sen että videosta on hankala etsiä tiettyä informaationpalaa. Tämä johtuu siitä, että videon kelaaminen on tekstissä hyppimistä ja silmäilyä hitaampaa vaivalloisempaa. Lisäksi sanahakutoiminto ei pelaa. Toinen ongelma on, että videolla on tietty standardi etenemisnopeus, toisin kuin tekstiä lukiessa, jolloin lukunopeus säätyy täysin lukijan mukaan.
Näihin vaivoihin on tietysti lääkkeet: selailua helpottaa, jos videon ohessa on tekstimuodossa ainakin otsikot ja tiivistelmät videon aiheista, aikaleimojen kera.
Ehkä tulevaisuudessa tietokoneet osaavat myös automaattisesti tunnistaa videon sanat, ja sanahaku videon sisältä tulee mahdolliseksi. Tällä hetkellä se ei onnistu, ellei videon postaaja itse kirjoita auki koko kässäriä aikaleimojen kera, mikä on järjetön vaiva.
Tekstin nopeudensäätelyä vastaava hyöty keskustelussa saadaan tietysti interaktiivisuudesta. Videolla se ei ole mahdollista, ellei rupea kikkailemaan.
Hyvällä maulla varustetun videomaakarin tulisikin ottaa huomioon tällaiset asiat. Yksi pointti minkä itse juuri sanoit, on tehdä videoista lyhyitä, niin että niitä ei tarvitse juuri selailla. Toinen, mistä monet youtubettajat voisivat ottaa opikseen, on jättää videon alussa oleva länkytys mahdollisimman lyhyeksi. Itse napautan nykyään melkein refleksinomaisesti aikalinjaa jostain 40 sekunnin kohdalta ja katson, kuinka lähelle meni sitä kohtaa, mistä itse asia alkaa.
Pyry, mä olen ihan samaa mieltä: pitkä video on kauempana kasvokkaiskeskustelusta kuin lyhyt. Juttelin tästä jo Facebookin puolella, ja nyt siteeraan härskisti itseäni:
”Ari, mä itse asiassa inhoan videoita. Olen nopea lukija, ja videolla mua ärsyttää vuorovaikutuksen puute. Kasvokkain voin ilmaista puhujalle, että asia X on tuttu, mennään eteenpäin. Tekstissä taas voin loikkia itse eteenpäin. Sen sijaan videolla olen esiintyjän vanki, ja siksi minäkin kaipaan niihin kirjallisia sisältöjä tueksi. (Ja tämä on syy siihen, miksi kannatan *lyhyitä* videoita. Pitkä video on jo kaukana kahdenkeskisesta keskustelusta, koska se on liian monologimainen.)”
Välillä tulee muuten vastaan tosi mielenkiintoisia interaktiivisia blogipostauksia, jotka vievät pointin kotiin sekä tekstimuodossa, visuaalisoiden että antaen lukijan eksperimentoida interaktiivisesti. Tämä median laji onkin sellainen, mikä ei ole ollut edes mahdollista kuin vasta tällä vuosituhannella.
Tässä muutamia esimerkkejä:
http://ncase.me/polygons/ ”Parable of the Polygons – a Playable Post on the Shape of Society”
https://acko.net/blog/to-infinity-and-beyond/ ”To Infinity and Beyond – Exploring the Outer Limits”
http://worrydream.com/LadderOfAbstraction/ ”Up and Down the Ladder of Abstraction – a Systematic Approach to Interactive Visualization”
Puheen muuttaminen tekstiksi ei ole tulevaisuutta vaan nykypäivää. Kuluttajille ei vielä ole kehitetty sovelluksia mutta yritysmaailmassa esim. asiakaspalvelun prosesseja voidaan jo seurata reaaliaikaisesti ja yhdistää Big Datan kanssa kohti parempaa palvelua.
Toki esim. Google docs ymmärtää kirjoittaa puheen tekstiksi, ei olisi kovin iso hyppy että saman yhtiön youtube tekisi saman ja tarjoasi sen edelleen saman yhtiön hakupalvelussa.
Se olisi loistavaa, koska nopeaan tiedonhakuun teksti (ja sen silmäily ja sähköinen tiedonhaku) ovat ykkösiä.
Youtuben automaattitekstityksiä kun katsoo, näkee että teknologia on vielä aika lapsenkengissään. Se tarvitsee vielä virheentarkistus-/oikolukukierroksen ihmiseltä. Avuksi siitä toki on.
Myös esimerkiksi lääkäreiden nauhasaneluita muunnetaan tekstiksi toistaiseksi ihan ihmisvoimin (tiedän tämän, koska ystäväni tekee tätä työkseen), tosin ehkäpä tämä on vähitellen muuttumassa? Luulisi että koneelle on helpompi kouluttaa ammattislangipainotteinen, suppea sanasto laajan yleiskielen sijaan.
Kelpo pohdintaa. Mutta. Viestinnän olemukseen kuuluu myös nopeus. Uutismedia väheksyy itseään jos luotetaan likaa videoon. Hyvin rakennettu tekstikappale on informatiivisempi kuin minuutin videopätkä. Sen pystyy lukemaan ja omaksumaan muutamassa sekunnissa. Videolla on toki hyötynsä, mutta oivaltavaa tekstiä se ei voita. Liiallinen visuaalisuus on infantiilia, tunneilmaisu yliarvostettua.
En minäkään *tykkää* videosta, mutta sillä ei ole väliä, mistä minä tykkään.
Videolla tavoittaa massat. Siksi Axl Smith teki ”anteeksipyyntönsä” videolla, ei tekstillä.
PS. Vaikka sanot, että visuaalisuus on infantiilia ja tunneilmaisu yliarvostettua, toimit todennäköisesti päinvastoin. Aivomme on rakennettu niin, että visuaalinen tunnepitoinen viesti puree skeptisimpäänkin ekonomiin ja faktakeskeisimpään juristiin.
Erityisen mielenkiintoinen kysymys.
Varmasti visuaalinen tunnepitoinen viesti puree jollain lailla myös skeptiseen ekonomiin ja faktakeskeiseen juristiin, mutta missä määrin kummankin koulutus toimii rokotuksena puremia vastaan?
Molempien opintiellä kun lienee painotettu taitoa poimia aineistosta relevantit faktat.
Laajemmin sama koskee viestinnässä tietysti kaikkea sisältöä suhteessa muotoon.
Mika, se koulutuksen tuoma rokotus on itse asiassa tosi pinnallinen. Suhdelukuina sanoisin, että jos kouluttamaton maallikko nielee visuaaliset tunnepitoiset viestit 90-prosenttisesti, niin ekonomi ja juristi nielevät ne tilanteen mukaan 60-80-prosenttisesti.
Mehän emme edes tiedosta kaikkia saamiamme visuaalisia ja tunnepitoisia viestejä. Kun tapaamme uuden ihmisen, saatamme tuntea kiinnostusta tai vastenmielisyyttä. Yllättävän suuri osa tästä mielikuvasta muodostuu visuaalisten viestien ja tunneviestien pohjalta: Onko ihminen siisti vai epäsiisti? Miellyttäkö hänen hajunsa meitä alitajuisesti? Kurtistaako hän kulmiaan vai hymyileekö hän? Onko hän pukeutunut tilanteeseen sopivalla tavalla? Onko vaatetuksessa räikeitä värejä ja miten niihin itse suhtaudumme? Pelkkää mielikuvaa ja tunnevaikutusta – sillä niin meidät ihmiset on rakennettu.
Btw, teetän usein juristien koulutuksessa pirullisen harjoituksen, jossa on eräs kielellinen ansa. Valtaosa osallistujista lankeaa ansaan, minkä jälkeen pystyn helposti osoittamaan, että viestinnän ilmiasulla on valtava merkitys. Samaa tekee koulutuksissaan Parantaisen Jari. Hän hämää koulutettuakin yleisöä tehtävänannoillaan ja osoittaa siten tunneviestin väistämättömän vaikutuksen.
Avainsana kommentissani oli ”liiallinen”. Tietysti visuaalisuus ja tunne vaikuttavat kaikkiin, minuunkin kovasti 🙂
Videoiden ongelma on – ja nyt tarkoitan kasvokkain kohtaamisen lähimmäksi imitoitua vaihtoehtoa eli videokeskustelua – se, että niissä ei voi katsoa toisiaan silmiin, koska kamera ei sijaitse silmien tasolla. Se on turhauttavaa ja tekee koko viestintätilanteesta oudon. Ehkä jokin päivä kamera ja näyttö ovat yhtä, ja tästäkin ongelmasta päästään.
Olet tismalleen oikeassa. Se olisi jälleen kerran askel lähemmäksi kasvokkaiskeskustelun illuusiota.