Keksin juuri upeita sloganeita hammastahnabrändille. Miltä nämä kuulostavat?
Hammastahnaamme ei arvosteta tarpeeksi!
Miksi huulipuna myy, mutta hammastahna ei?
Anna hammastahnalle arvostus, joka sille kuuluu.
Älä dissaa hammastahnaa!
Jos sinä olisit hammastahna, sinäkin ymmärtäisit.
No eiväthän ne hyvältä kuulostaneet. Uhriutuva hammastahna ei vaikuta kovin vakuuttavalta. Tuollaisen mainostaja ei usko itseensä edes itse, vaan hän hakee hyväksyntää muilta.
Miksi siis teemme tätä ihmisinä? Miksi kerromme, että ”meidän naisten on vaikea edetä miesvaltaisella alalla” tai ”me pienyrittäjät emme saa ääntämme kuuluviin” tai ”VR unohtaa meidät hämeenlinnalaiset”?
Huomaathan, ettei kyse ole nyt siitä, ovatko nämä väitteet tosia vai eivät. Faktasisällöllä ei tässä kohtaa ole mitään merkitystä. Sen sijaan väliä on sillä, että jos esität väitteen, jossa asemoit itsesi uhriksi, pysyt uhrina.
Uhri on aina riippuvainen muiden hyväksynnästä ja muiden ratkaisuista. Hän asemoi itsensä alisteiseksi suhteessa muihin. Sen sijaan aktiivinen ihminen on itse toimija ja ratkaisija.
Olen toukokuun alussa lavalla haastateltavana eräässä henkilöbrändäystapahtumassa yhdessä Lenita Airiston kanssa. Lenita on erinomainen esimerkki ihmisestä, joka ei nöyristele eikä marttyroidu. Hän on uhriutuvan hammastahnan vastakohta. Kaiken lisäksi Lenita on puskenut itsensä läpi 1960–1980-lukujen, jolloin maailma faktisesti oli seksistisempi kuin nykyään. Siitä huolimatta en ole nähnyt häneltä yhtä ainutta uhriutuvaa lausuntoa.
* * *
Tiedän jo nyt, että muutamalla lukijalla on tällä hetkellä karvat pystyssä, pulssi katossa ja verenpaine niin korkealla, että se ylittää älykkyysosamäärän. Miten tuo mikälie-katleena kehtaa verrata ihmistä hammastahnaan? Eihän ihmisarvoinen elämä ole kaupallisuutta! Emme me ihmiset ole brändejä!
Nyt kannattaa tasata pulssi ja miettiä markkinoinnin historiaa. Käytöksemme ei nimittäin tarvitse perustua markkinointiin, sillä markkinointi perustuu ihmisten käytökseen. Mainostajat ovat huomanneet jo kauan sitten, että meihin ihmisiin vetoavat esimerkiksi sellaiset asiat kuin kauneus, turva ja läheisyys. Jos mietimme mainostajan keinoja, samalla analysoimme itseämme ihmisrotuna.
Markkinoinnista voi siis oikeasti ottaa oppia. En tietenkään tarkoita oman itsen kaunistelua paremmaksi enkä tarkoita oman itsen vääristelyä. Sen sijaan tarkoitan sitä, että uhriutuminen ei vetoa keneenkään muuhun paitsi uhrin omaan viiteryhmään. Jos uhriutuminen olisi validi viestinnällinen pelimerkki, sitä olisi käytetty mainonnassa jo vuosikymmenten ajan.
Osta nyt pliis meidän hammastahnaa, sillä me kaipaamme huomiotasi.
Yksilön elämässä pätevät samat yksinkertaiset viestinnän lait kuin organisaatioiden toiminnassa: pyydä anteeksi, auta muita, ole avoin ja ratkaise ongelmia.
Seuraavat linkit käsittelevät kahden korkeastikoulutetun Minnan työnhakua. Mitä veikkaat, miksi jälkimmäinen sai nopeammin duunia?
Ensimmäinen korkeakoulutetuista Minnoista on itsesäälin vallassa. Hän surkuttelee sitä, että työttömyydessä ”osittain kyse saattaa olla siitä, että tämä on miesvaltainen ala”. Jälkimmäinen Minna taas piti blogia ja lähetti joulukortteja potentiaalisille työnantajille. Hän sai duunia.
* * *
Jos ei saa uhriutua, niin mitä sitten pitäisi tehdä? Maailma on kuitenkin monesti epäoikeudenmukainen paikka, eikä kaikkien arki ole yhtä auvoista leijailua kuin minun elämäni ilmeisesti on.
Ratkaisuista tykkäävänä ihmisenä annan pari konkreettista neuvoa voimallisempaan viestintään:
- Muista, että viestintä on oman asenteen muuttamista. Pyri aina keskittymään vahvuuksiin ja ratkaisuihin, älä heikkouksiin ja ongelmiin. Kävele esteet kumoon tai kierrä ne olkia kohauttaen, aivan kuin niitä ei olisikaan tai niillä ei olisi väliä.
- Puutu epäkohtiin kolmantena osapuolena. Silloin et asemoidu uhriksi, vaan pelastajaksi. Esimerkiksi ruokajätti Orkla vastusti rasismia aktiivisesti – ja profiloitui samalla auttajaksi.
- Voit käyttää silloin tällöin itseironiaa, kunhan siinä ei ole marttyyrivivahdetta. Itseironia nostaa ihmisen vaivansa tai heikkoutensa yläpuolelle. Sen sijaan jos marttyroidut tai uhriudut, pysyt ikuisesti ”vahvempien” alapuolella.
- Älä syytä muita, ellei sinulla ole vedenpitäviä todisteita. (Ja silloinkin kannattaa hankkia joku muu esittämään syytökset puolestasi.) Monesti oma painottunut asenne saa hakemaan vikaa muista, vaikka itsekin voisi katsoa peiliin.
- Omista ongelmista voi puhua ammattilaisille tai läheisille. Älä kuitenkaan vuodata niitä somessa tai mediassa. Jos annat haastattelun kokemistasi raskaista ajoista, tuo mukaan toivoa ja selviytymistä.
Älä ole uhriutuva hammastahna. Ole se hammastahna, joka saa ihmisten parhaat puolet esiin.
Sä oot niin asian ytimessä! Se uhriutuminen resonoi ehkä hetken aikaa lukijoissa, mutta pidemmän päälle vain siinä ”uhrissa”. Tää oli hyvä!
Kiitos Nani! Uhriutumisessa on muuten sekin huono puoli, että pitemmän päälle siitä tulee osa identiteettiä. Silloin marttyyrius muodostuu ensisijaiseksi toimintatavaksi, eikä se enää ole tiedostava valinta.
Hyvä kirjoitus! Luin suurella mielenkiinnolla ja pidin lukemastani.
Tuota uhriutumista tapaa valitettavan usein niin yritysten kuin yhteisöjenkin viestinnässä, sekä yksityisten ihmisten omissa ulostuloissa.
Nostan kuitenkin blogistasi esiin tuon ”ensimmäisen Minnan”.
Tekikö hän itse itsestään uhrin, vai tekikö sen media, tässä tapauksessa IS?
Totuuden tietää vain Minna itse, jutun kirjoittanut toimittaja ja IS:n otsikkotoimitus.
Yleisesti: Korkeita klikkilukuja tavoitteleva media on mestari luomaan uhritarinoita ihan itse ja silloinkin kun niihin ei aiheissa ole ainesta.
Totta turajat.
Toimittajan tehtävä on rakentaa juttuja. Tuon ensimmäisen Minnan haastattelun lopussa on jopa pyyntö ottaa toimittajaan yhteyttä, jos on samanlaisia kokemuksia. Toimittaja siis haluaa rakentaa juuri sellaista todellisuutta, josta ensimmäinen Minna puhuu.
Tosi hyvä kirjoitus!
Uhriutuminen on siitä helppoa, että silloin ei tarvitse mennä itseensä ja tutkia onko vikaa omassa toiminnassa tai ylipäätään miettiä voiko asialle mitään tehdä vaikkei vika itsessä olisikaan. Uhriutuminen on vastuun ulkoistamista, ja silloin on ihan turha odottaa pääsevänsä mihinkään tehtävään missä pitäisi ottaa mitään vastuuta mistään.
Onhan se turhauttavaa jos töitä ei löydy, mutta samoista ongelmista muutkin työttömät kärsivät.
Julkinen keskustelu toki tukee uhriutumista, mutta tällä tapaahan sitä halpaa työvoimaa pidetään saatavilla.
Tuli tuosta DI ”Minnasta” mieleen, että lieneeköhän tuossa ollut alunperinkin väärät lähtökohdat, eli lähdetty kuvitelmasta missä vastuu on ollut yhteiskunnalla, jolloin 70-lukuisen ajatusmaailman mukaan koulut käymällä saadaan hyvin palkattu duuni josta jäädään eläkkeelle.
Kiva että tykkäsit!
Mun käy tosi paljon sääliksi niitä, jotka haaveilevat 35-vuotisesta virkamiesurasta ja hyvästä eläkkeestä. Taitaa olla sula mahdottomuus nykypäivänä.
Totta sinänsä ja hyvä näkökulma henkilökohtaisella tasolla. Minusta on kuitenkin hyvä muistaa, ettei hyvinvoinnissa kyse ole vain henkilökohtaisista valinnoista. Meidän kulttuurissamme korostuu nykyisin yksilöllisyys ja henkilökohtainen vastuu itsestä. Jokainen on oman onnensa seppä ja jos menee huonosti, kannattaa katsoa peiliin. Kukin kamppailee omaa kamppailuaan yksin. Voi kysyä, seuraako tästä hyvä elämä? Voisiko välillä korostaa meidän kaikkien yhteistä vastuuta kaikkien hyvinvoinnista? Ihan vaan kysyn.
Antero, tätä mun postausta ei kannata lukea väärin. Emme me onneksi yksin ole. Tukenamme ovat yhä ammattiauttajat ja läheiset.
Sen sijaan on väärin kaataa huoliaan someen ja mediaan ja levittää siellä kurjuuttaan. Sillä lailla asiat eivät ratkea, vaan uhriutuja vain sälyttää huolet ja vastuun ulkopuolisten niskoille.
Miten rekrytoida aikuisia partioon, kun johtajapulasta valittaminen ei varmaankaan ole se paras tapa? Vain käytetyin.
Hyvä kysymys! Meidän pitää näyttää, kuinka mahtava paikka partio on. Joka kerta kun partiolainen antaa haastattelun mediassa, pitää muistaa kertoa aikuispartioinnista. (Ja nyt muuten kannattaa myös mainostaa elokuun Johtajatulia. Mullakin se on blogissa kohdassa ”Tulevat puheenvuorot”.)
Mikä ihmeen aikuispartiointi? Täysin vieras käsite.
Me ollaan partiossa keksitty ihan uusi termi sille, kun aikuinen partioi. Perinteisestihän partio on nähty lasten ja nuorten harrastuksena. Usein uudet aikuiset tulevat jäseniksi sen takia, että heidän lapsensa ovat tulleet partioikään, ja äiti tai isä liittyy partioon siinä sivussa ja vahingossa.
Viime vuosina meille on kuitenkin tullut tosi paljon uusia kolme- ja nelikymppisiä jäseniä, jotka ovat kiinnostuneet partiosta ihan itsensä takia, ei pelkästään lastensa vuoksi.
Tän takia meillä on nykyään myös aikuispartiointia eli ohjelmaa aikuisille partiolaisille. Esimerkiksi elokuussa on Johtajatulet, jossa pääpainona on johtamistaidot. (Ja se on avoin kaikille, myös ei-partiolaisille. Kandee tulla mukaan.)
Olen ihmetellyt jo aiemmin ja nyt ihmettelen taas, kun äsken aiheeseen törmäsin. Seuraan erästä yrittäjyysryhmää Facebookissa. Aina silloin tällöin pienen liikkeen yrittäjä valittaa, että asiakkaat kehuvat tuotteita ja ovat kiinnostuneita ja ties mitä, mutta eivät osta mitään. Sitten yrittäjä menee faceen valittamaan asiasta, sen sijaan, että miettisi, miksei kaupassa käynyt ja tuotteita kehuva ihminen silti osta mitään. Tätä logiikkaa, tai sen puutetta, en vain millään ymmärrä.
Erinomainen esimerkki! Ei se myynti päivittelemällä parane.
Yrittäjän pitäisi kokeilla ratkaisuja: Toimisiko osamaksu? Onko mahdollista laskea hintoja? Pitääkö tehostaa markkinointia? Ja tärkein kysymys: onko yrittäjän liikeidea ylipäätään toimiva?
Onko Marjaana Toiviainen uhriutuja?
Hyvä kysymys! Mä en ole tarkkaan seurannut keissiä, mutta nopeasti poimien Toiviaisen tekniikka on vaihdellut:
– Turvapaikanhakijoiden puolesta toimiminen on taistelua, ei uhriutumista.
– Valittavansävyinen muuttoilmoitus taas on uhriutumista.
Toiviaisen viestintästrategia on siis vaihdellut, ja se on harvoin kovin kestävä ratkaisu.