Paras kaverini kehui minua tänään poikkeukselliseksi. Tapani mukaan en uskonut häntä, vaan aloin väittää vastaan. (Ja tämän blogin vakiolukijat tietävät, että osaan väitellä varsin sinnikkäästi ja sanavalmiisti.)
Olin jopa niin idiootti, että totesin kaverini olevan sen verran introvertti, ettei hänellä ole kunnon vertailupohjaa kehuilleen. Häpeän tätä toteamustani yhä.
Yritin analysoida itseäni ja päädyin seuraavaan lopputulokseen: minulla on loistava nicheitsetunto mutta vain semihyvä kokonaisitsetunto. Pystyn sanomaan aivan pokkana osa-alueittain, että olen erinomainen esiintyjä ja kirjoittaja. Olen myös hauska ja nokkela. Mutta jos minun pitäisi luonnehtia itseäni kokonaisuutena, totean olevani ihan hyvä tyyppi tai kiva perusihminen.
Sen vuoksi minun on vaikea vastaanottaa ylenpalttisia kehuja, jotka koskevat minua kokonaisuutena. Koen ne kiltiksi valheeksi tai läheisen ihmisen näköharhaksi. Vänkään vastaan jopa niin kauan, että loukkaan kehujaa tahtomattani.
Kokonaiskehut ovat minulle kuin heroiinipiikki. Pirun houkuttelevaa mutta pirun vaarallista. Olisi mahtavaa leijua pilven päällä ja uskoa olevansa jotenkin erityishyvä ihminen. Samalla tiedän kuitenkin vaaran.
Jos alan tosissani uskoa olevani ”poikkeuksellinen”, alan pian nähdä itseni tärkeämpänä ja parempana kuin muut. Meillä on julkisuudessa näytteitä siitä, miten käy, jos ihminen alkaa pitää itseään ylivertaisena.
Minussa on pientä narsistin vikaa. Olen tosi ylpeä taidoistani ja kirjoistani, mutta en uskalla ulottaa samaa ylpeyttä itseeni aivan kokonaisuutena. Tiedän vikani liian hyvin. Jos annan saumaa narsismilleni, päädyn ylivertaisuusharhaan.
Tätä ei saa käsittää väärin: minulla on kuitenkin positiivinen minäkuva. En pidä itseäni huonona tai huijarina enkä ole taipuvainen itseruoskintaan, mutta näen itseni aika tavallisena kivana tyyppinä. Plusmerkki on olemassa, mutta se on pienempi kuin mitä paras kaverini minulle antaisi.
Toinen ongelma kehuissa on niiden kumuloituminen. Jos joku yrittää kehua ja minä väistelen, ihminen alkaa kehua entistä enemmän. Sitten minä tunnen itseni syylliseksi siihen, että olen yrittänyt vongata lisää kehuja. (Tai mistä minä tiedän – ehkä alitajuntani pyrkii nimenomaan siihen.)
Ja jos taas kiitän kehuista ja nyökkään, tunnen itseni valehtelijaksi, koska en ole aivan samaa mieltä. Kehujen antaja on liian kiltti tai liian lähellä minua.
Siksi tämän postauksen kommentointi on suljettu. En halua joutua tilanteeseen, jossa lukijani kokee velvollisuudekseen kehua minua, enkä minä kuitenkaan usko.
Itsevastuun periaatteen mukaan menen nyt pyytämään kaveriltani anteeksi. Ja opettelen ymmärtämään tilannetta, jos joskus saan ylenpalttisia kokonaiskehuja.