Mandatum Life tilasi minulta esseen raivosta. Suostuin tietenkin, mutta varoitin tilaajaa, että tarvitsen paljon ohjausta. Luen nimittäin esseitä rutkasti, mutta en ole koskaan kirjoittanut yhtäkään. (Tässä ei saa sekoittaa samannimisiä tekstilajeja: journalistinen ja tietokirjallinen essee on eri asia kuin tenttivastaus-esseet ja ylioppilaskirjoitusten esseet, joista olen sentään aikanani selvinnyt.)
Sääliksi kävi Terho Puustista ja Marika Javanaista, jotka ohjasivat kirjallista harhailuani. Ensimmäinen versio oli täyttä kuraa, ja sen tiesin itsekin. Toiset ja kolmannet versiot olivat jo siedettäviä, mutta en silti ole lopputulokseen täysin tyytyväinen. En löytänyt itsestäni kirjoitustyyliä, joka sopisi esseeseen. Myöskään esseen rakenne ei toimi niin hyvin kuin haluaisin.
Jos uskallat, lue raivo-esseeni Mandatum Lifestä. Se sopii mainiosti junamatkalle ja toivottavasti ylittää vessalukemiston tason.
Näin jälkikäteen puntaroiden isoin ongelma essee-yritelmässäni on se, ettei siitä tunnu löytyvän minun tavaramerkkejäni. Minua ilmeisesti pyydettiin mukaan juuri tyylin takia, mutta en silti uskaltanut tuoda esseeseen omaa otettani. Ajattelen tyylini istuvan paremmin napakkaan blogipostaukseen, tiivistävään somekeskusteluun tai käytännön tietokirjaan.
Janne luki tietenkin esseeni etukäteen. Hän ilmoitti saman tien, ettei teksti kuulosta minulta. En silti osannut kirjoittaa toisinkaan. Jotenkin tuntui, ettei minun tyylini oikein istu aikakauslehden kiiltävien kansien väliin. Olo oli kuin haalareilla hienostoravintolassa: olemassaolo on oikeutettua, mutta tämä ei ole minun juttuni. Niinpä yritin tuottaa jonkinlaista universaalia esseetyyliä.
Ketkä sitten osaavat kirjoittaa esseitä? Helkutin taitavia ovat esimerkiksi ulkomaantoimittaja Heikki Aittokoski, filosofi Tuomas Nevanlinna ja kirjailija Sofi Oksanen. Mitä enemmän luen heidän tuotoksiaan, sitä korkeammalle rima nousee.
(Noh, ei tämä ole eka kerta, kun kokeilen itselleni vierasta tekstilajia. Juhlapuhe on ollut toinen vaikea opeteltava.)
Seuraavan essee-yritelmän aika on huhtikuussa, jolloin olen luvannut kirjoittaa erääseen yhteiskunnalliseen kirjaprojektiin. Tätä tahtia kun kerrytän kokemustani, kirjoitan loistavia esseitä vuonna 2036.
Eläpä höpäjä. Luin loppuun, ei voi olla huono siis. En lue ”vain siedettäviä” loppuun, vaikka ne ois kirjoittanut Katleena. Asia välittyy, silmä syttyy, pää nyökkii lukijalla. Essee pessee, hyvä se oli.
Lämmin kiitos lohdullisesta kehusta! Olen ehkä vähän turhan itsekriittinen, mutta olisin toivonut pystyväni parempaan.