Päivittelin keskiviikkona Facebookissa vakavaa dilemmaani. Minut oli kutsuttu tapahtumaan, jossa oli vain naisia:
Eija tuli kommentoimaan seuraavasti:
Ja tästähän syntyi siis postausaihe. Jäin miettimään, mitkä satuhahmot olivat omia sankareitani lapsuudessa ja nuoruudessa.
Lista on selvä:
- He-Man, koska hän oli vahva ja reilu (vaikka tukkatyyli oli helkutin typerän näköinen).
- Punavyö, koska hän oli älykäs ja nokkela ja osasi ampua tarkasti.
- Conan Barbaari, koska hän oli synkkä ja ristiriitainen.
- Pyhimys, koska hän oli hauska ja arvaamaton.
En ollut koskaan ennen tajunnut, että pentele, nuohan ovat miehiä kaikki.
Minulle nimittäin noiden sankareiden sukupuoli oli yhdentekevä. Minun oli helppo kuvitella itseni avaruuteen jahtaamaan Skeletoria, villiin länteen ampumaan rosvoja, hyborialaiseen aikaan varastelemaan jalokiviä ja Englantiin naljailemaan Claud Eustace Tealille.
Fanittamisessani ei ollut kyse siitä, että ”vain miehet ovat ihailtavia” tai että ”voi ei, joudun tyytymään näihin kun en löydä naissankareita”. En vain ollut kiinnittänyt huomiota siihen, että sankarihahmoni olivat miehiä. (Löysin vasta myöhemmin Modesty Blaisen. Hänkin oli kyllä mahtava.)
Siksi en ymmärrä sitä, miksi tytöt tarvitsevat nimenomaan naisia roolimalleikseen tai pojat nimenomaan miehiä.
Oleellisempaa on seurata sankareiden luonnetta, tekoja ja vahvuuksia. Ihan sama, mitä sukupuolta se sankari sattuu olemaan.
Aaah just niin! Lapsuudensankareita: Hercule Poirot (hänen älynsä), Lasse J. Laine (ei-fiktiivinen, hänen lintutietämyksensä), Silkki (miespuolinen Eddingsin hahmo, hänen viekkautensa ja sarkasminsa), Daria (hänen lakonisuutensa ja sarkasminsa, myös) ja Saara-niminen mummo eräässä lastenkirjassa (hänen sydämellisyytensä ja lempeytensä). T. Naishenkilö -89.
Niin joo, ja Pikku Myy tietenkin. Pureminen on oiva itsepuolustustaito, ainakin maailmasa jossa ei ole vakavia sairauksia.
Hahaa, tässä näkyy ikäero: minä vuonna 1975 syntyneenä en katsonut 1990-luvun Muumi-piirrettyjä, joten Myy ei kuulunut omiin sankarihahmoihini. Jos olisin samaa ikäluokkaa kuin sinä, todennäköisesti olisin tykännyt Myystä.
Olet oikeassa, on surullista että sukupuolen mukaisia esimerkkejä tarvitaan. Itse taas kun olen kasvatettu stereotyyppisesti sukupuoleni edustajaksi (lue: jolle on lapsesta asti kerrottu kuinka ”tytöt ei tee näin”, ”tytöt ei osaa asiaa X”, ”tytöt ei pysty..”)Vaikka kuvittelinkin nuorena, kun sitten aloin näitä asioita kyseenalaistaa, olevani tiedostava näitten asioitten kanssa, yllättävän syvälle alitajuntaa tuolla kasvatuksella onnistuttiin saamaan kuitenkin se että naisena ei tiettyjä asioita vaan voi. Vasta elävien nimeomaisesti saman sukupuolen edustajan esimerkkien kautta minulle on aidosti valjennut se, että hitto vie, kyllähän osaan ja pystyn, vaikka olenkin nainen.
Huh, hyvä että löysit erinomaiset esikuvat.
Mä tiedostan hyvin, että mä olen tässä suhteessa poikkeava. Mulle ei lapsuudessa ollut yhtään tärkeää kenenkään sukupuoli. Mun vanhemmat eivät siis ole koskaan tietoisesti ajatelleet mitään sukupuolineutraalia kasvatusta, vaan he ovat vain kehittäneet itseään omien intressiensä suuntaan ja nähneet mahdollisuudet myös lapsissaan.
Saamani FB-kommentti liittyi kuitenkin siihen, että sillä puolusteltiin all-female-panel-ilmiötä. ”Kyllä tarvitaan naispuolisia esikuvia.” Mä ymmärrän, että jotkut tarvitsevat kotikasvatuksensa takia naispuolisia esikuvia, mutta ei niitä tarvita sataa prosenttia jossain tapahtumassa.
Kiitos Katleena selvennyksestä, tuo pointti minulta oli mennytkin vähän ohi! Totta, 100% ”sukupuolensa edustajia” on huono juttu.
Komppaan tässä nyt Katleenaa. Tuota ”naispaneelin” ajattelumallia ei uskoisi nykypäivänä enää näkevän, mutta tuo lienee sitä taantumuksellista porukkaa mille ratkaisu segregaatioon on lisää segregaatiota, seksismi ratkeaa seksismillä ja alkoholismiin ratkaisu on juoda lisää viinaa. Kaikki ei kuitenkaan ole kuin krapula, joka lähtee sillä millä on tullutkin. Tarkoitusperät lienevät olleet enemmän poliittista kuin progressiivista tarkoitusperää.
70-luvulla syntyneitä itsekin, enkä kyllä muista omassa lapsuudessani tai nuoruudessani kenenkään tehneen koskaan numeroa sarjakuvasankareiden sukupuolesta. Ryhmä-X:ää ja Aku Ankkaa tuli kyllä luettua, ja niin lukivat kaverinikin. Ryhmä-X:n porukka oli ihan kumpaakin sukupuolta ja Aku Ankassa satiiri on yleinen tyyli tehdä vitsejä stereotyypeistä (mihin eläinhahmot sopivatkin hyvin).
Jotenkin tuntuu, että nykyinen sukupuolisteteotypioiden korostaminen on ihan 2000-luvun keksintöä, mikä juontuu tuollaisista ”naispaneeleista”; nehän oikeutetaan sillä, että oletetaan jonkin ”miespaneelin” olemassaolo, minkä vastavoimana ”naispaneeli” sitten toimii.