Marraskuussa 2004 sattui varsin omituinen lentoreissu. Jaan postauksen kolmeen osaan, koska juttu on niin pitkä, ja jo kolmasosastakin saa hyvät naurut.
Oli siis synkkä alkutalvi, ja olin matkalla Helsingistä Savonlinnaan EEE:llä eli European Executive Expressillä. Päädyin varsin harvinaislaatuiseen lähtöselvitykseen. Jonoa ei ollut, joten pääsin laukkuni kera suoraan virkailijalle. Hän oli lyhyt keski-ikäinen mies – kutsuttakoon häntä vaikka Osmoksi.
Laitoin laukkuni hihnalle, ja Osmo totesi laukun olevan liian painava. Tai oikeastaan hän totesi laukun olevan ”prliian prlainawa”. (En ole koskaan kuullut asiakaspalveljalla sellaista puhevikaa. En saanut kunnolla selvää, joten luulin aluksi olevani piilokamerassa.)
Totesin laukun olevan ihan saman painoinen kuin yleensäkin ja kysyin, onko koneessa jokin erityisrajoitus. Kuulin, että EEE:llä suurin sallittu tavaramäärä oli kymmenen kiloa. Päivittelin, miksei tällaisesta poikkeuksellisesta rajoituksesta kerrota matkustajille jo silloin, kun he tilaavat lippua.
Osmo valisti minua, että lippuuni merkitty kirjainkoodi ”SEQ. NO. ALLOW PCS CK.WT. UNCK.WT 10K” tarkoitti kymmenen kilon matkatavararajoitusta. Valitettavasti ongelmanratkaisukykyni ei ollut yltänyt tämän kirjainarvoituksen selvittämiseen. En itse asiassa ollut edes huomannut koko merkintää lipun alalaidassa.
Osmo yritti soittaa koneen pakkaajille ja kysyä, olisiko koneessa tilaa. ”Prlieni hetki mvä soitan prlakkaajille ja tarlkistan.”
Samalla Osmo avautui minulle, että on ollut paha kiire, ja hänkin tekee jo kahdettatoista tuntia töitä. ”Missähän se speurlaava vuorlo viiprlyy?”
Osmo soitti jonnekin ja alkoi selvittää laukkuni tulevaa kohtaloa. Hän vaihtoi samalla kännykkää korvalta toiselle, mutta luuri lipesi ja lensi kaaressa matkatavarahihnan yli. Osmo kiipesi nelinkontin puhelimensa perässä. Hän makasi rähmällään hihnan päällä ja kurkotti maahan. Kun hän sai puhelimen käteensä, hän jatkoi puhelua persaus pystyssä. ”Pjuu anteeks tää pruhelin vähän prlensi.”
Sain ilokseni katsella Osmon takataskuja ja siroa peruutusta hihnan yli takaisin, kun hän samalla selvitti asiaa puhelimessa.
Lopulta kävi ilmi, ettei koneessa ollut erityistä pakkaajaa. Lisäksi Osmo kertoi, että koneessa ei myöskään ole matkustamohenkilökuntaa. Kysyin onko koneessa pilottia, mutta Osmo ei huomannut ironiaa. Hän vakuutti koneessa olevan lentäjän.
Osmo ehdotti minua selvittämään asiaa portilla, mutta en suostunut. En voinut jättää seuraavan päivän valmennusmateriaaleja hihnalle ja arvuutella, mahtuvatko ne koneeseen.
Osmo tuskastui, hikoili ja hätäili yhä enemmän ja soitti taas apua. Lopulta paikalle tuli napakka noin 30-vuotias nainen, joka siirsi Osmon ystävällisesti mutta jämäkästi sivuun, ja hoiti asiani kuntoon muutamassa minuutissa parilla puhelulla.
Tarinan opetus: Joskus voi olla parempi työskennellä liian vähällä väellä, kuin palkata kuka tahansa Osmo, jolla ei ole mitään tajua asiakaspalvelusta. Lopulta nimittäin tarvitaan aina ammattilainen paikkaamaan amatöörien puuhastelua.
Saman reissun tapahtumat jatkuvat kahdessa myöhemmässä postauksessa: osa II ja osa III.