Loppuvuodesta olen joutunut opettelemaan rutkasti uutta. Metodina on ollut klassinen yrityksen ja erehdyksen kombo. Kantapäät ovat niin turvoksissa, että toivottavasti jotain on jäänyt aivoihinkin.
Ensinnäkin olen joutunut opinnäytetyön myötä opettelemaan tieteellisen kirjoittamisen aivan alkeista asti. Olihan minulla toki pohjana se surullisenkuuluisa pikagradu, jonka raapaisin kasaan koronan aikana. Gradun arvosanaksi tuli rimaa hipoen approbatur, eli sen sutaisun pohjalta en oppinut tieteellisestä kirjoittamisesta yhtään mitään. Niinpä tänä vuonna on pitänyt opetella kaikki alusta asti.
Ei minä-muotoa. Ei metaforia. Ei opinnäytetöitä lähteiksi. Ei aineistoesimerkkejä pohdinta-osioon. Ei mitään omia teorioita. Perustele joka lause. Perustele joka termi. Ota selvää, mikä halvattu on ”taistelutilan ulottuvuus” tai ”vahvistava takaisinkytkentä”. Kirjoita lisää teoriaa. Laajenna analyysiä. Johdata lukija kokonaisuuden läpi.
Toinen oppimisen paikka on ollut kaunokirjallinen teksti. Olen kyllä vuosien mittaan rustaillut huvikseni pikkujuttuja pöytälaatikkoon, mutta nyt minulta on tilattu ihan oikea nuortenromaani. Tässäkin olen joutunut opettelemaan kokonaan uuden tavan tuottaa tekstiä. Omat lapseni ovat olleet koelukijoina, ja kommentit ovat olleet viiltäviä.
Äiti, ei kukaan käytä tollaista sanaa. Mikä muka on toi Suomi24? Ei kenelläkään oo tollaista lempinimeä. Toi tapahtumasarja on epäuskottava. Noilla on liian iso ikäero. Sä oot unohtanut kuvailla ton tapahtumapaikan. Nyt sulta putos kohtauksesta pois se yks tyyppi. Ei kukaan tee noin.
Kolmas kantapään turvottaja on ollut apurahojen hakeminen. Olen nimittäin monta kertaa saarnannut blogissa, että en hae apurahoja. Olen pitänyt apurahoja keinotekoisena bisneksen tekohengittämisenä. Kirjojenhan pitäisi olla kannattavia ihan vain itsenään.
Mielipiteeni muuttui ensimmäisenä koronavuonna, kun kalenterista katosi kasa jo sovittuja valmennuksia. Liikevaihdosta suli pois useampi kymppitonni, joten yhtäkkiä apurahat alkoivat kiinnostaa. Hain apurahoja Journalismin kuolemaan, ja niitä tuli Taikelta, Wihurilta ja Suomen tietokirjailijoilta.
Tänään tuli tieto, että Suomen tietokirjailijat ry on myöntänyt apurahan myös seuraavaan tietokirjaani. Opuksen työnimi on Elefantin aika – Kuinka tunteet voittivat meidät? Jatkossakin aion hakea apurahoja, sillä edessä on tieteellisen artikkelin kirjoittaminen opinnäytetyön pohjalta.
***
Olen siis opetellut kaksi uutta kirjoittamisen muotoa ja bonuksena myynyt periaatteeni. Seuraavaksi värjään todennäköisesti hiukseni violetiksi ja haen Viidakon tähtösiin tai Temppareihin.