Otsikko ”Tuunaa lapsesi” on pelottava. Aivan kuin lapsi olisi auto tai koriste, joka pitäisi puunata nätiksi, kiiltäväksi ja omaan elämään sopivaksi.
Olen kuitenkin samaa mieltä otsikon kehotuksen kanssa – joskaan en puhu ulkonäöstä, vaan valmiuksista kohdata työelämä ja toiset ihmiset. En myöskään puhu siitä, että lasten pitäisi sopia minun elämääni, vaan siitä että heidän pitää istua omaan elämäänsä ja tehdä siitä näköisensä.
En halua opettaa lapsiani siihen, että olisi olemassa selkeitä ammatteja ja varmoja työpaikkoja. ”Haluatkos sinä isona rekkakuskiksi?” – aivan kuin ihmiset ohjaisivat autoja vielä viidentoista vuoden päästä. ”Tuleeko sinustakin isona kirjailija?” – aivan kuin paperikirjoja olisi tulevaisuudessa ja aivan kuin kuka tahansa ei voisi julkaista mitä tahansa. ”Virkamiesura on varma valinta!” – aivan kuin 2020-luvun julkishallinnolla olisi mahdollisuus pitää yhtä monta työntekijää kuin nykyään.
Uskon, että tulevaisuudessa ura ja ammatti pitää löytää ja tehdä itse. Sen vuoksi meillä kotona on aina käynnissä luontoystävällinen yrittäjyyskasvatus. Se tarkoittaa tätä:
- Rohkaistaan lasta opettelemaan uusia asioita ja kehutaan jokaisesta saavutuksesta. (Tällä viikolla on kehuttu muun muassa tomaatin syönnistä, hyvästä koetuloksesta, pluslaskuista ja oma-aloitteisesta siivoamisesta.)
- Kannustetaan lasta löytämään oma lahjakkuutensa ja kehittymään siinä.
- Rohkaistaan kertomaan oma mielipide ja kannustetaan omaan ajatteluun.
- Käydään erilaisissa tapahtumissa, joissa lapset tutustuvat uusiin ihmisiin.
- Pohditaan yhdessä, miten vuorovaikutus toimii ja miltä toisesta ihmisestä saattaa mikäkin asia tuntua.
- Lajitellaan jätteet, säästetään energiaa ja mietitään, mitä ostetaan.
- Annetaan lapsen pitää salasanasuojattua blogia, jossa hän voi kirjoittaa elämästään ja harjoitella nettikeskustelua perheen kanssa.
- Annetaan töistä pieniä palkkioita, opetellaan tekemään laskuja, kuitteja ja tarjouksia, kerrotaan veroista ja yhteiskuntavastuusta lasten tasolla.
- Harrastetaan tietenkin partiota, joka kasvattaa aktiiviseen kansalaisuuteen ja vastuunkantoon.
- Tehdään lasten ehdoilla opetusvideoita vaikkapa asiakaspalvelusta.
Ja ennen kuin mammapalstojen äitiyskiihkoilijoita ryntää tänne paheksumaan, niin kerrottakoon, että kaikki tämä tapahtuu lasten ehdoilla. Pakottamalla muksu ei opi yhtään mitään. (Paitsi minä opin inhoamaan hiihtoa, koska siihen pakotettiin lapsena.)
En ota kantaa lasteni tulevaisuuden toimialaan. Se voi yhtä hyvin olla taidetta, tekniikkaa, hoivaa, kieltä, finansseja, luontoa, politiikkaa tai jotain muuta. Toimialalla ei ole väliä, mutta yrittäjyysasenteella on.
Käytännössä arjen oppimistilanteet lähtevät aina liikkeelle muksun kysymyksestä. Kun kuusivuotias kysyi, ovatko tulli ja poliisi kilpailijoita, päädyimme käymään läpi julkishallinnon työnjakoa. Kun kahdeksanvuotias kysyi, rakennetaanko Hämeenlinnan uutta kauppakeskusta verovaroilla, kävimme läpi julkisen ja yksityisen rahoituksen.
Olen ylpeä tyttäristäni. Toivon, että he pystyvät elämään hyväntuulisen elämän sopusoinnussa itsensä, muiden, ympäristön ja yhteiskunnan kanssa. Toivon, että he valitsevat omannäköisensä elämän, parisuhteineen tai ilman sitä, omalla toimialallaan tai vaikka useammalla. Toivon, että he nauttivat sekä työstä että vapaa-ajasta – jos niiden eroa enää on tunnistettavissa 2020-luvulla.
On virhe uskotella lapsille, että tavallisia ammatteja on olemassa vielä kymmenen vuoden päästä. Sen sijaan kannattaa kasvattaa heidät luovuuteen, joustavuuteen, vastuuseen, sosiaalisuuteen ja viestintätaitoihin. Niiden avulla löytyy se ammattikin.
* * *
Lisää lukemista:
- Toimittaja-yrittäjä Reetta Rädyn ansiokas kuvausyrittäjyyden muutoksesta Taivas ja helvetti -blogissa: Pitäisikö pienen firman tähdätä isoksi?
- Martta Niemisen ja Juha-Pekka Raesteen artikkeli Hesarissa: Automatisaatio uhkaa viedä joka kolmannen työpaikan
- Oma vanha postaukseni Työsuhde.nyt-tapahtuman blogissa: Kenen vika se on, jos toimin kuolevalla alalla?
- Edit 15.1.2014 klo 11.40. Tässä vielä yksi artikkeli. Anna Ruohonen kirjoittaa Mikko Nurmisen loistavasta tempauksesta: Lapseni, alkaisitko yrittäjäksi?
Tämä on todella mielenkiintoinen aihe, ja toivoisin että koulussa käsiteltäisiin enemmän elämänhallinnallsia juttuja! Koska ei kaikki vanhemmat ole yhtä valveutuneita ja käy näitä juttuja lasten kanssa 🙁 eikä hienoillakaan taidoilla tee mitään, jos ihmissuhdetaidot eivät ole kunnossa. Ja sitten taas ihminen, jolla on hyvät ihmissuhdetaidot, pärjää vaikka tietotaso olisi vähän heikompikin.
Kiitos Saskia! Minäkin uskon, että jos ihmisellä on kykyä itsereflektointiin ja ymmärrystä myös toisia kohtaan, hän pääsee pitkälle. Näitä pitäisi puida kotona, koulussa ja harrastuksissa – kätevästi muun puuhaamisen lomassa.
Tällä ”menetelmällä” kasvattettuja nuoria olisi varmasti ilo opettaa. Valitettavasti koulun opetussuunnitelma on nykymuodossaan niin täynnä, ettei elämänhallinnallisten juttujen käsittelemiseen piisaa riittävästi aikaa. Olisi ihan mahtavaa, jos opettajana pystyisi antamaan oppilaille taitoja ja ajatuksia nimenomaan elämää varten. Sitä tavoittelen, vaikkei se tässä vaatimusten viidakossa helppoa ole.
Anna-Kaisa, tsemppiä! Opettajan homma ei ole ihan se kaikkein helpoin.
Hyvä kirjoitus! Muusta olen aika lailla samaa mieltä, paitsi pikku töiden palkkionmaksuista: tavallisista perheen arkeen kuuluvista kotitöistä ei ainakaan meillä makseta, koska ne nyt vaan ovat osa elämää ja arkea, ja niihin tulee koko perheen osallistua. Eri juttu sitten, kun sovitaan vaikkapa teinin kanssa että tänä perjantaina hän hoitaa itsekseen koko viikkosiivouksen ja saa siitä sitten vähän ekstraa.
Tuli muuten mieleen, että monessakohan kodissa opetus on juuri päinvastaista Kortesuon perheen idylliin verrattuna: opetuksen keskeinen sisältö kun saattaa olla, että kaikki duuni on p***aduunia eikä mitään kannata yrittää, koska verottaja vie aina kaiken ja vielä vähän ylikin.
Heikki, hyvä tarkennus: ei meilläkään makseta palkkioita oman huoneen siivouksesta tai keittiöhommien tekemisestä.
Sen sijaan tarjous-lasku-kuitti-episodi on tehty, kun isovanhemmat tilaavat mokkapaloja tarjottavaksi vierailleen. (Esikoinen olisi halunnut maksaa summasta verot, mutta kerroin, että niitä ei tarvitse maksaa, jos vuositulot ovat tarpeeksi pienet.)
Btw, mitä tulee idylli-sanaan, niin kyllähän minäkin osaan olla ihan tarpeeksi huono äiti. Tiuskin, kun minut keskeytetään; en kannusta tarpeeksi liikuntaharrastuksiin; en muista lasten kaikkien kavereiden nimiä.
Kuten arvaat, tuo lopussa kuvaamasi asenne on minulle myrkkyä. Jos lapsille vain haukutaan ”isokenkäisiä”, nimetään p*skaduuneja ja syytetään yhteiskuntaa, tuloksena on muksuja, jotka eivät kanna minkäänlaista vastuuta elämästään.
Tutkitusti (samperi, ei ole nyt lähdeviitettä, olen tosi epäuskottava) ongelmallisimpia ovat ne lapset, joiden vanhemmat ovat syrjäytettyjä tai jotka ovat esimerkiksi kolmannessa polvessa toimeentulotuen saajia. Ei ole helppoa ponnistaa ylipäätään työelämään, jos ei ole koskaan ollut mallia tavallisesta työssä käyvästä aikuisesta tai jos vanhemmilla ei oman kokemuksensa perusteella ole luottoa työnteon kannattavuuteen. Näkisin, että ongelma on enemmän yhteiskunnallinen kuin tiettyjen perheiden vika. Surullista se on silti, jollain tapaa eniten näköalatonta, kun ihminen ei tunnista eikä pysty hyödyntämään potentiaaliaan.
Ajattelin jo, että kirjoitat vanhemmista, kenellä on projektina kasvattaa täydellinen lapsi.
Näen itse tuon tuunaamisen loppujen lopuksi ihan normaalina kasvattamisena, jota on viilattu sopimaan paremmin nykyaikaan. Ammatteihin ja muutokseen liittyvät asiat ovat vahvasti ajassa, mutta muu olisi voinut olla peruskauraa jo omassa lapsuudessani. Monia niistä kyllä tehtiinkin jollain tavalla, esimerkiksi jätteitähän on lajiteltu jo vaikka kuinka kauan. Taas hyvä osoitus siitä, ettei läheskään aina täydy keksiä jotain täysin uutta, vaan vanhojakin juttuja jalostamalla voi saada todella hyviä juttuja.
Jarmo, minunkin mielestäni tämä on aika perinteistä kasvatusta nykypäivän höystein.
Mutta moni vanhempi toistaa itse kokemiaan kasvatusoppeja muistamatta, että maailma on muuttunut. Vaikka vanhemmat ja isovanhemmat olivat virkamiehiä, lapsesta ei sellaista välttämättä kannata kasvattaa.
Viimeinen lause on muuten harvinaisen totta! Jokainenhan tietysti kasvattaa lapsensa omista lähtökohdistaan ja vanhemmista otetaan helposti mallia, mutta päätöksen pitäisi olla silti viime kädessä oma.
t:virkamiesvanhempien yrittäjäpoika.
Nuoret tuntuvat oivaltaneen muutoksen itse: valtaosa heistä pitää tärkeänä seurata intohimoaan sen sijaan että suunnittelisivat jotain ”uraputkea” (sitaateissa sen takia, että koko sana on jo niin auttamattoman vanhanaikainen, jopa huvittava). ”Ammatinvalinnan” sijaan pitäisi kouluissa opettaa omien vahvuuksien löytämistä ja kehittämistä, toki myös työmarkkinataitoja.
Nuorten kohdalla saatetaan olla jo pahasti myöhässä, jollei tervehenkistä asennetta opeteta jo taaperosta. Introverttejä täytyy kannustaa, kehua ja aktivoida, tulevia järjestöjyriä taas hieman hillitä ja em. lisäksi opettaa empatiaa, itsehillintää ja sovittelutaitoja.
Jumpe, olipa hyvä kirjoitus (on ne hyviä muutenkin)! Yllättäen asia on meilläkin kotona pinnalla, ja samaan suuntaan vedetään meilläkin. Nakkulat tosin eivät vielä tajua maailman menosta ihan kauheasti, mutta pienenä ne on kasvatustoimet aloitettava. 🙂
Kiitos Janne!
Juu, aikaisin on aloitettava. Siemen pitää kylvää, ennen kuin muksuista tulee murrosikäisiä angstissaan pyöriviä otuksia, jotka vastustavat kaikkea sanomaasi.
Sain muinoin haukut vanhimman lapsen mielestä opettajalta, ettei meillä kotona olla tarpeeksi luontomyönteisiä (emme olleet minkään luontoliiton jäseniä). Selittäessäni lapselle, että kotitoimet: roskien lajittelu, kompostointi, polkupyörällä käynti kaupassa ja töissä, puutarhatuotteiden viljely omalla tontilla sekä taloudellinen sähkön käyttö ja oman tontin puiden poltto ovat luontomyönteisyyttä, lapsi hämmästyi tavattomasti: näitä asioita kun opettaja ei ollut edes kysynyt, vaikka asumme pienessä maalaistaajamassa. Keskustelussa totesimme, ettei ole olemassa yhtä totuutta, vaan asiaan vaikuttaa aina monta tekijää , minkä takia on tärkeä esittää kysymyksiä, vaikkei aina niihin saisikaan vastauksia.
Tämän jälkeen tuli tavaksi käydä lävitse vähintään kerran viikossa lasta askarruttavat ns. yleisasiat: mikä aikuisten juttu oli jäänyt epäselväksi, miksi meidän perheessä tehdään juuri näin, mikä kuuluu viranomaiselle/kauppiaalle/pankille ja mikä kuuluu tavalliselle perheelle. Näiden kysymysten läpikäynti yleensä siunaantui myöhemmällä iällä ahaa-elämyksinä sekä ihmettelynä, mikseivät toiset lapset/nuoret ole asioista tietoisia.
Meillä myös on aina joutunut tekemään kotitöitä ja käymään kaupassa, johtuen molempien vanhempien yrittäjätaustasta. Olemme siinä mielessä huonoja yrittäjiävanhempia, että kukaan lapsista ei suin surminkaan halua yrittäjäksi – kaikki ovat todenneet, että pitkät työajat eivät korvaa työn omaehtoista vapautta sekä yrittäjien suuret tuloheilahtelut eivät ole tavoittelemisen arvoisia.
Mutta hyviä kansalaisia on kahdesta vanhemmasta tullut ja samaa odotan myös nuorimmalta.
”Sen sijaan kannattaa tuunata heidät luovuuteen, joustavuuteen, vastuuseen, sosiaalisuuteen ja viestintätaitoihin. Niiden avulla löytyy se ammattikin.”