Olen nyt vetänyt nykyistä partioryhmääni neljä vuotta. Olen saanut katsoa, kun porukka kasvaa 7-vuotiaista sudenpennuista 11-vuotiaiksi seikkailijoiksi. Ensimmäiset kolme vuotta olimme nimeltämme Repolaisia, mutta nyt olemme olleet vuoden verran Susia.
Nimi ei ole ainoa muutos; myös viestintä on muuttunut aikalailla.
Vielä neljä vuotta sitten lähettelin vanhemmille meilejä ja tekstareita. Jos halusin osallistaa lapsia, pistin heidät kirjoittamaan viestin ylös erilliselle lapulle. Viesti tietenkin unohtui useimmiten partioreppuun – joten sen perillemeno piti joka tapauksessa varmistaa meilillä ja tekstarilla.
Vuosi sitten perustin Facebookiin Susien oman salaisen ryhmän. Jaan siellä kuvia reissuista ja sattumuksia partiokokouksista. Ryhmässä ovat jäseninä lasten vanhemmat, mutta vuoden päästä pääsen liittämään ryhmään myös susia, kunhan he täyttävät vaaditun iän.
Silloin tällöin myös whatsappailen ja mesettelen susilasten kanssa. Sain juuri viestin talvileirin toiveruuista, ja eilen vastailin kysymyksiin leirin sijaintipaikasta.
Ja nyt tulee tämän postauksen pihvi: lapsen vastuu omasta arjestaan kasvaa viestinnän myötä.
Mitä enemmän me perheen ulkopuoliset toimijat viestimme lapsille suoraan, sitä enemmän he kantavat vastuuta omista toiveistaan ja tekemisistään. Ja mitä enemmän me välitämme viestejä vain vanhempien kautta, sitä enemmän me viemme valtaa lasten omasta elämästä.
Vanhempien pitäisi olla pikemminkin meilin kopio-kentän sivustaseuraajia. Annetaan lasten olla vastaanottajia ja lähettäjiä, silloin kun on kyse heistä itsestään.
Hyviä ajatuksia ja toimintaa. Lisäksi tuo parantaa lapsen kykyä ilmaista itseään ja oppia ottamaan muita huomioon.
Joku kysyi yhdessä vanhempainillassa, että miksi kolmasluokkalaisille tulee viestit myös reppuvihon kautta eikö pelkkä Helmi riitä, koska sieltä vanhemmat näkevät asiat.
Ja opettaja vastasi, että lasten kuuluu itse huolehtia viesteistä ja tiedottamisesta. Helmi on vain tukena.
Vaikka itse esim. lapsen lääkärireissut infoan opettajalle Helmen kautta, niin meidän neiti saa myös kertoa itse aikataulun opettajalle. Se lisää viestimistaitoa sekä myöskin sitä, että joutuu huolehtimaan siitä että on oikeaan aikaan valmis.
Kait vastuu tulee siitä,, ettei aina joku muu tee kaikkea valmiiksi.
Kari…
No jopas! Kirjoittelin eilen ihan samasta asiasta. Sähköiset viestintävälineet ovat ihan kivoja ja näppäriä, mutta ne siirtävät vastuun lapselta aikuisille myös sellaisissa asioissa, mistä lapsi voisi jo itsekin vastuuta kantaa.
Minulla on sellainen näppituntuma, että partiosta lähetetyt paperiset tiedotteet (kuten leirilaput) löytävät aikaisempaa huonommin tiensä koteihin juuri siksi, että lapset eivät enää sellaisia koulusta kotiin kanna.
Puhut täyttä asiaa.
Ehkä Wilman käyttömahdollisuus pitäisi antaa nuoremmillekin koululaisille. Oma esikoiseni on kolmannella luokalla, eikä hän vielä pääse käsiksi koulun ja kodin väliseen kirjeenvaihtoon. Otan hänet usein koneelle lukemaan olan yli, mutta se ei ole sama asia.
Aina joskus tulee tavattua ihmisiä, jotka tuntuvat olevan jonkinlaisia vässykän, lampaan ja alamaisen risteytyksiä. Mikään ei oikein tunnu onnistuvan oma-aloitteisesti, eikä vastuukaan tunnu ottavan kiinni. Saattaa hyvinkin olla, ettei näitä tyyppejä ole ikinä osallistettu edes omaan elämäänsä.
Totta – kyllähän se ryhdittömyys opitaan jo lapsena.
Jos äiti pakkaa repun, isä tekee aamupalan ja mummo vahtii läksyt, niin ei siinä paljoa opita vastuun kantamista. Sama metodi jatkuu läpi koko aikuisiän, ellei vastaan tule kunnon identiteettikriisiä, joka myllyttää toiminnan uusiksi.
Jotenkin juolahti tämä mieleen:
http://www.mmakela.fi/arkisto/RJ_strippi_6.jpg
Vaikka intti nyt ei muuten ehkä olekaan paras paikka vastuun kantamisen oppimiseen.
(Onko muuten vastuun kanto yhdyssana?)
Hyviää pohdintaa. Se, että saa ja joutuu tekemään itse opettaa ottamaan vastuuta. Itseäni ovat paljon auttaneet kaikenlaiset leirikirjeet: kun partiosta tai seurakunnalta tuli leirikirje missä kerrottiin mitä on syytä pakata mukaan, pakkasin laukkuni itse. Äidin ei paljon tarvinnut auttaa, sillä listan mukaan laitoin tavarat laukkuun. Jos sitten jotain unohtui, muistin seuraavalla kerralla. Kun tällaista on opetellut 7-vuotiaasta, ei tarvinnut enää 15-vuotiaana riparille lähtiessä pohtia monetko kalsarit tarvitsee mukaan viikoksi.
Annu, pakkaaminen on tosiaan taito, joka opitaan partiossa. Yritämme aina tolkuttaa uusille jäsenille, että lapsen pitää itse pakata rinkkansa, ja vanhemmat vain katsovat päältä. Mutta kiireisessä perhearjessa moni vanhempi pakkaa lapsen tavarat, koska on hoppu, ja muksun pakkaustouhu on hidasta.