Iltalehti jakoi kiinnostavan uutisen: rikoksesta epäilty ei ollut tyytyväinen rumaan pidätyskuvaansa, vaan lähetti tilalle paremman. Ilmiö ei ole edes ainutkertainen, sillä sama on tapahtunut myös toisen epäillyn kohdalla.
Tässä tiivistyy nykyinen viestintäkulttuuri. ”Sillä ei ole väliä mitä olen tehnyt, mutta sillä on väliä miltä näytän.” Joskus muinoin olisi ollut äärimmäisen noloa olla pidätettynä tai syyllistyä rikokseen. Nykyään nolointa ikinä on epämieluisa kasvokuva, joka lähtee leviämään.
Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole moralisoida maailman menoa, sillä se ei juuri lisäarvoa anna. Tarkoitukseni on osoittaa esimerkein, millaisessa viestintäkulttuurissa nykyään elämme.
Olemme siirtyneet tietoyhteiskunnasta mediayhteiskuntaan jo muutama vuosi sitten. Ilmiössä on sekä hyviä että huonoja puolia, mutta nyt ei ole kyse muutoksen arvottamisesta.
Nyt on kyse siitä, osaako viestijä toimia mediayhteiskunnassa.
Moni pohdiskeli eilen Särkänniemi-kohusta, että ”eikö ole oleellisempaa, että delfiinit ovat nyt turvassa?” Vastaus voi tuntua vinksahtaneelta, mutta se on tosikuvaus nykypäivästä: delfiinien hyvinvointi on toissijaista sen rinnalla, miltä tilanne näytti.
Tästä ilmiöstä ei tarvitse pitää, mutta se pitää ymmärtää.
Elämme nykyään maailmassa, jossa oleellista on se, miltä asiat näyttävät. Jos eläinkuljetuksia tehdään salassa ja pimeässä, se näyttää pahalta, ja tuloksena on mediakohu. Sen sijaan jos Särkänniemi olisi viestinyt keskustelevammin ja läpinäkyvämmin, olisimme nähneet paljon vähemmän kohu-uutisointia.
Sama ilmiö näkyy kaikessa, vaikkapa tapahtumajärjestämisessä. Kun seminaarinjärjestäjä organisoi tapahtumaansa, hänen on saatava puhujista hyvälaatuiset kuvat, joita kehtaa käyttää markkinoinnissa. Jos puhujakuva on rakeinen videokaappaus, potentiaalinen asiakas ei edes huomaa lukea kuvan alta, että kyseessä on maailmanluokan tutkija. Päällimmäinen vaikutelma on amatööriys.
Vastaavasti jos yrityksen nettisivut ovat jatkuvasti ”under construction”, emme luota siihen, vaikka firma olisi oikeasti laadultaan huippupaja.
Mitkä sitten ovat ohjeeni mediayhteiskunnassa selviämiseen?
- Yhteiskunnan muutoksesta ei tarvitse tykätä, mutta se pitää tiedostaa.
- Kaikki viestintä pitää aina tehdä nykytilan ehdoilla. Paraikaa nykytilana on mediayhteiskunta, kymmenen vuoden päästä jotain muuta.
- Jos haluat muuttaa yhteiskuntaa, tee se nykytilan viestinnän keinoin. Muu ei tällä hetkellä toimi.
Ymmärrän hyvin, että tämä sotii älykkään ihmisen ajattelua vastaan. Eikö muka tosiasioilla ole mitään väliä? Missä on järjenkäyttö? Eikö oleellisinta ydintä tunnisteta? Itsekin esitin näitä kysymyksiä muutama vuosi sitten, mutta tajusin teutaroivani tutkainta vastaan.
Sittemmin olen pyrkinyt ratkaisemaan tämän dilemman niin, että huomioin toiminnassani molemmat – sekä sisällön että viestinnäntarpeen. Oheinen hyväntekeväisyysesimerkki avaa asiaa:
Nykymaailmassa kannattaa olla taho B: sillä on sekä toiminta että viestintä linjassa keskenään.
Summa summarum: seminaarijärjestäjän pitää löytää esiintymään ihminen, joka on huippuasiantuntija ja jolla on ammattikuvaajan ottama kuva itsestään.
Mediayhteiskunnan vaatimus.
Minä luulen, että kohu laantuu, jos/kun huomataan, että delfiinit voivat uudessa kotipaikassaan hyvin. Tutut hoitajat kulkivat samoissa kuljetuslaatikoissa ja ovat perilläkin mukana auttamassa sopeutumaan. Monia alkaa jossain kohtaa jo nolottaakin oma riehaantuminen.
En ole muuten oikein ymmärtänyt, miksi delfiinien altaiden pitäisi olla katettuja. Eikös ne elä avomerellä?
Suuri yleisö lauhtuu aina. Viha ei näissä keisseissä kestä kovin pitkään.
Kattamiseen en osaa ottaa kantaa, kun en ole asiantuntija. Oisko kyse siitä, että valtameren syvyys riittää varjoisuuteen, mutta matalassa altaassa tarvitaan katteita?
Minulle tulee tuosta hyväntekeväisyysesimerkistä mieleen tämä Vuorosaarnan teksti:
”1 ”Varokaa tuomasta hurskaita tekojanne ihmisten katseltavaksi, muuten ette saa palkkaa taivaalliselta Isältänne.
2 ”Kun siis autat köyhiä, älä toitota siitä niin kuin tekopyhät tekevät synagogissa ja kujilla, jotta ihmiset kiittelisivät heitä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. 3 Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea tekee, 4 jotta hyvä tekosi pysyisi salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.”
Eli ajattelen, että firma on lahjoittanut hyväntekeväisyyteen saadakseen hyvää mainosta eikä siksi, että kokee lahjoituksen kohteen tärkeäksi. Joskus muinoin tätä sanottiin mainonnaksi.
Raamatun aikaan ei eletty mediayhteiskunnassa, joten vinkit olivat toiset.
Olen jo käsitellyt lahjoitusten julkistusta blogissa aiemmin: https://eioototta.fi/yritys-tee-hyvantekevaisyydestasi-iso-numero/
Tiivistelmä kiireisille: hyväntekeväisyydestä pitää viestiä siksi, että se on hyväntekeväisyysjärjestöjen oma toive. Näin lahjoitukset ja järjestöt pysyvät ihmisten mielissä ja hyväntekeväisyys säilyy agendalla. Jos lahjoitukset tehdään salassa, asia unohtuu ihmisten mielissä, ja vähitellen lahjoitukset vähenevät.
Näin se varmasti on. Silti minulle tulee aina vähän vaivautunut olo, jos hyvistä töistä aletaan tehdä numeroa. Kai se on tätä luterilaisuutta.
Vuorisaarnan ajatus on tosiaan iskostettu meihin tosi vahvasti, vaikka nykyään se hidastaa hyväntekeväisyyden tekemistä. Onneksi nykyään on näyttävät Nenäpäivät ja Lastenklinikan kummien tempaukset, jotta oppisimme, että julkinen hyvän tekeminen on hauskaa ja tehokasta.