Olen kolmannen luokan kielioppitunnilta asti harmitellut, miksi tietyt välimerkkisäännöt ovat epäloogisia. Suomen kielessähän iso välimerkki (siis piste, kysymysmerkki tai huutomerkki) määräytyy lauserakenteen, mutta ei merkityksen mukaan.
Siis näin:
Miksi et ollut kotona?
Olisi kiva tietää, miksi et ollut kotona.
Tämä välimerkkisääntö vaurioitti sieluani syvästi jo ala-asteella. Miksi ihmeessä iso välimerkki määräytyy päälauseen mukaan, vaikka puhujan intentio on selvästi kysyä asiaa? Miksi emme voisi käyttää kysymysmerkkiä myös alemmassa esimerkkilauseessa?
Tämähän ei ole kovin usein ongelma: yleensä kielessä lauserakenne tukee merkitystä, eikä välimerkkipulmia synny. Normaalitilanteessa jos haluamme kysyä jotain, silloin kysymme:
Mikä Twitter-tunnuksesi on?
On kuitenkin rutkasti tilanteita, joissa lauseopillinen rakenne ei tue virkkeen oikeaa merkitystä. Eron huomaat seuraavasta kuvasta:
En ole ainoa, joka inhoaa nykyistä välimerkkisääntöä. Keskustelupalstoilla näkee jatkuvasti kysymysmerkkiä silloin, kun virkkeen merkitys on kysyvä, vaikka päälause ei olisikaan. Poimin seuraavat pätkät tänään sieltä täältä netin keskustelufoorumeilta:
Olis kiva tietää miksi jotkut alapeukutti viestiäni?
Lisäksi haluaisin tietää, missä puhelimessa on oma ”soita vaimolle”-nappi?
Nyt kartoittaakseni tilanteen ois kiva kuulla että meneekö yllä mainitut kaksi kättä selostuksineen jakeluun ja onko kysyttävää/kommentteja?
Niinpä teen pyhän ennustuksen. Veikkaan, että jossain vaiheessa suomen kielen oikeinkirjoitussääntö tulee muuttumaan. Näin kävi myös alkaa tehdä – alkaa tekemään -tapauksessa, jossa virallinen suositus ei koskaan lyönyt itseään kunnolla läpi.
Ennustan, että jossain vaiheessa siirrymme merkityksen mukaisiin isoihin välimerkkeihin, sillä ne antavat enemmän informaatiota virkkeen ja kirjoittajan päämäärästä.
Olisi kiva tietää, ovatko muut kielipoliisit valmiita muutokseen jo nyt?
Av-kääntäjänä teen usein myös tuon rikoksen, että laitan epäsuoran kysymyslauseen perään kysymysmerkin, koska kuuntelen puhetta ja välimerkitän usein puheen intonaation mukaan. Eli valmiusjoukoissa ollaan?
Loistavaa! Tekstityksessä on hyödyllisempää kertoa kysyjän intentio kuin noudattaa lauserakenteen mukaista loppumerkkiä.
Englanninkielisissä kuulovammaisille tarkoitetuissa elokuvien tekstityksissä näkee intonaatioon perustuvan kysymysmerkin pantuna sulkeiden sisään. Näin osoitetaan että intonaatio — tai aie — on kysyvä, vaikka lause ei kieliopillisesti kysymyslause olekaan.
Vuonna 2000 kirjoitin ylioppilaaksi. Silloin jo opetettiin, että huutomerkillä voi korvata kysymysmerkin huudahduksessa. Laudatur tuli äidinkielestä.
Jes, huudahduksessa on tuo sääntö, mutta mä olen valmis laajentamaan sääntöä. Jos kirjoittajan intentio on kysyä, silloin mun mielestä kirjoittaja voi laittaa kysymysmerkin.
Mä olen siis valmis hyväksymään myös tällaiset rakenteet:
”Oispa kiva saada karkkia?”
Tuossa tilanteessa siis lapsen toteamus on itse asiassa kysymys, jolloin siihen voisi laittaa kysymysmerkin.
Taulukkosi esimerkeistä oikeastaan vain ensimmäinen havainnollistaa pääpointtiasi eli epäsuoran ja suoran kysymyksen tapausta. Jälkimmäisissä kummankin puolen välimerkki voi olla merkityksen mukainen, riippuu ihan merkityksestä. Sitä paitsi, jos viimeinen esimerkki on päivittelyä, siihen kävisi merkityksen mukaiseksi välimerkiksi parhaiten huutomerkki.
Mutta siihenpä en ota kantaa, pitäisikö epäsuoraan kysymykseen sallia kysymysmerkki. (Mutta siihenpä en ota kantaa, pitäisikö epäsuoraan kysymykseen sallia kysymysmerkki?) En sen käytöstä pahastu, mutta minulle kelpaa hyvin nykyinen käytäntö.
Matti, nuo kaikki esimerkit olivat sellaisia, joissa kirjoittajan intentio on jotain muuta kuin lauseopillinen rakenne antaa ymmärtää. Silloin kirjoittaja tekee valinnan, jossa hän laittaa ison välimerkin näkyviin korostaakseen intentiotaan.
Jos siis viimeinen esimerkki on *kirjoittajan mielestä* päivittelyä, hän voi kirjoittaa siihen huutomerkin. Tuossa esimerkissäni viimeinen lause oli *kirjoittajan mielestä* surkea toteamus, joten hän laittoi siihen pisteen.
Iso välimerkki siis auttaa lukijaa virkkeen tulkinnassa, koska kirjoittaja voi päättää oman intentionsa ja tuoda sen halutessaan esille.
Jep, tarkoittanemme ihan samaa. Ehkä halusin sanoa, että oikeassa sarakkeessa pitäisi olla kaikki välimerkkiversiot, sillä jokainen niistä voi jossakin tilanteessa olla merkityksen mukainen. Äkkinäinen lukee tuosta taulukosta helposti niin, että kysymysmerkillinen ”Voiko tämä olla totta?” ei voisi olla myös merkityksen mukainen.
Koulut on jo käyty eikä minua enää kukaan vahdi, joten käytän aivan sujuvasti tulevaisuudessa hyväksyttävää välimerkkisääntöä.
Kannatan!
Noup! En hyväksy.
Hernerrokan ystävänä kannatan suomen kielen kirjoitussääntöjen loogistumista. Ellei sitten joku väitäv vastaan.
Hahahaa, ovela vastaveto.
Teoriasi kaatuu kuitenkin erääseen tärkeään kieliopin tavoitteeseen: lyhyyteen.
Jos alkaisimme kirjoittaa loppukahdennuksen näkyviin, teksti pitenisi turhaan, eikä kuitenkaan ymmärrettävyys kasvaisi. Sen vuoksi loppukahdennus saa pysyä piilossa.
Mutta monelta osin olen valmis höllentämään oikeinkirjoitussääntöjä. En esimerkiksi ymmärrä, miksi pitäisi kirjoittaa ”totta kai”, vaikka sanapari on jo täysin vakiintunut yhteen. Minulle kävisi hyvin kirjoitusasu ”tottakai”.
Täytyy myöntää, että kysyvän sivulauseen päättäminen pisteeseen on usein minunkin intuitioni vastaista. Monesti jopa päädyn sen takia muotoilemaan virkkeen jotenkin toisin.
Muodollisesti kysyvän virkkeen lopussahan saa jo nyt käyttää pistettä, jos virke on retorinen, ja huutomerkkiä, jos se on huudahdus:
”Kuka ei haluaisi käyskennellä puutarhassa toukokuussa.”
http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1675
”Sinäkö se olitkin!”
http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1677
Eeva, olet aivan oikeassa. Meillä on jo tästä teemasta kaksi muutakin poikkeusta, joten sitä voisi laajentaa hieman. En usko, että suomen kieli siitä murenisi, vaan päinvastoin se saisi lisää ilmaisuvoimaa.
Tällä kertaa et saanut tätä kielipoliisia joukkoihisi. 🙂 Minusta on ihan loogista ajatella niin, että kysymysmerkin käyttö lähtee päälauseesta. Ordnung muß es sein. 😉
Toisaalta kysymys on vain tottumuksesta.
On sekin loogista, että loppumerkki lähtee kirjoittajan intentiosta. Olemme tottuneet johtamaan ison välimerkin lauserakenteesta, mutta onko se järkevää?
Nach der neuen Rechtschreibung muss man muss mit ss schreiben.
Minua ei haittaa, että epäsuoraan kysymykseen ei liitetä kysymysmerkkiä, oli sävy miten ihmettelevä tahansa. Jos oikein tosissaan haluaa kysyä, silloin muotoilee suoran kysymyksen ja saa laittaa sen perään sääntöjen mukaisen kysymysmerkin.
Mutta suomessa ei ole ongelmaa apuverbistä. Koulussa tuskailemani saksan apuverbiongelmat kalpenivat myöhemmin tanskan kurssilla. Saksassa pääverbi määrää mikä on apuverbi. Samalla verbillä se on aina sama. Tanskassa ei, Verbin merkitys lauseessa määrää sen. Esimerkki. Mies ajaa Kööpenhaminasta Århusiin. Soittaa vaimolleen ja sanoo: ”Jeg er så træt. Jeg _har_ kørt hele dagen.” Mutta kun miehen ystävä soittaa, kotiin Kööpenhaminaan, vaimo vastaa: ”Han er ikke hjemme, han _er_ kørt til Århus.” Sama verbi, eri apuverbi merkityksen mukaan. – Jos tämä meni mielestänne pahasti sivuun pääasiasta, olette aivan oikeassa.
Hahahaa, sääliksi käy tanskan opiskelijoita.
Ei tule tällä kertaa kauppoja. Yksiselitteinen sääntö on parempi kuin kielentajuun perustuva malli. Minun kielentajuni myös pistää pahasti vastaan kysymysmerkin käytölle.
Mutta oma sääntöni on yksiselitteinen: pistä loppuun se välimerkki, jota tarkoitat. Ei tässä paljoa yksiselitteisemmäksi voi mennä.
Kirjoittaja voi siis halutessaan käyttää epäsuorassa kysymyksessä pistettä, mutta hän voi myös laittaa kysymysmerkin. Silloin hän korostaa kysymystä.
Mitenkäs tuo sääntö menee muissa kielissä? Ihan vaan vertailun vuoksi.
Hyvä kysymys! Harvassa kielessä muuten on ylipäätään samanlaista ”kielipaimen-viranomaista” kuin meillä. Moni kieli on levinnyt niin moneen maahan, että yhtenäistä, valtion tuottamaa kielitoimistoa ei ole.
Itse pyrin tietysti pysymään kielioppisäännöissä, mutta olen valmis mukautumaan uusiin ohjeistuksiin (, jotka todennäköisesti ovat vain helpotus omaan kirjoittamiseeni).
Omakohtainen näkemys on kuitenkin se, että kieli elää ja muuttuu koko ajan. Siksi ohjeistuksiakin on tarkastettava tietyin väliajoin.
Mä olen tismalleen samaa mieltä. Kieli, jonka ohjeistuksia ei päivitetä, on kuollut kieli.
Olisi mielenkiintoista tietää, onko Kotuksessa tätä asiaa pohdittu, ja jos niin millä vakavuudella. Ei sattumalta kukaan sieltäpäin seuraa aktiivisesti tätä blogia? 🙂
Mun käsittääkseni kotuslaiset lukevat EOT:ta, mutta vinkkaan heille vielä varan vuoksi tästä postauksesta.
Pientä rajaa nyt sen äidinkielen pahoinpitelyn kanssa! Ei missään nimessä tällaisia intentioiden arvailemiseen perustuvia uudistuksia. Ensimmäisessä esimerkissäsihän oli ihan selvää, että lausuja ei kysynyt yhtään mitään. Hän vain totesi, tai väitti, että olisi hauska tietää, mikset ollut kotona. Tietäminen olisi hauskaa. Ei siihen tarvitse vastata. Jos haluat tietää miksen ollut kotona, niin kysy!
Hahahaa, kategorinen kielto on spontaani selkärankareaktio, mutta ehdotustani kannattaa pohtia:
1) Et voi vaatia, että jokainen kysyjä käyttää vain suoraa kysymyslausetta. Kieli on kuin väripaletti, ja siinä on lukemattomia sävyjä. Joskus tilanteeseen ja kirjoittajan tyyliin sopii epäsuora ilmaisu.
2) Ehdotukseni ei perustu ”intention arvailuun”, kuten väitit. Kirjoittajahan itse valitsee välimerkkinsä, ja hän tietää kyllä intentionsa. Kyse on siis siitä, että kirjoittajalle on mahdollisuus tuoda intentionsa näkyvämmäksi, jos hän niin haluaa.
”Missä olit?”
Tämä on kysymys.
”Olisi hauska tietää, missä olit.”
Tämä on passiivisagressiiveilua tai mielensä pahoittamista. Usein molempia. Ja siihen saa laittaa kysymysmerkin halutessaan, mutta peli on jo menetetty.
Dal, epäsuoralla kysymyksellä saa vaikka mitä intentioita aikaiseksi. Tuo esimerkkisi on varmasti totta monessa tilanteessa.
Epäsuoralla kysymyslauseella voi kuitenkin ilmaista myös kohteliaisuutta. Esimerkiksi lääkäri saattaa kysyä iäkkäältä vuodepotilaalta:
”Nyt minun pitäisi saada tietää, miten suoli on toiminut?”
Epäsuora kysymyslause siis etäännyttää suoran kysymyksen tunkeilevuutta.
Nyt en ihan ymmärtänyt Katleenan pointtia. Jos haluaa kysyä, miksei sitten kysy? Virkkeet kannattaa tosiaan muotoilla intention mukaan – epäsuoralla kysymyslauseella tavoitellaan eri asioita kuin suoralla kysymyksellä.
Virkku, kieli on monimutkainen kokonaisuus, jossa on ilmaisun vapaus.
Kirjoittajalla voi olla montakin syytä käyttää epäsuoraa kysymyslausetta – osa ehkä huterampia kuin toiset. Joku voi ujostella kysymistä, toisella on tapana olla pitkäsanainen, kolmas haluaa lisätä sanamäärää saadakseen opinnäytetyönsä täyteen, ja neljäs pitää suoraa kysymistä epäkohteliaana.
Meidän tehtävänämme ei ole kertoa, mikä lauserakenne on väärä. Sen sijaan yritän viestintäbloggaajana edistää ymmärrettävää viestintää.
No varsinkin netin keskustelupalstoilla ilmaisunvapaus kukoistaa, joten sieltä en lähtisi poimimaan esimerkkejä näinkin dramaattisen (hädin tuskin toivun tästä) ehdotuksen tueksi. Eihän nettipalstoilla ole tarkoituskaan kirjoittaa normitettua yleiskieltä.
Kieliopin sääntöjen muuttamiselle on monta perustetta. Eräs niistä on jonkin kielenpiirteen yleisyys. Jos jokin uusi kielenpiirre on 1) lyhyt, 2) ymmärrettävä ja 3) kieliopillisesti perusteltavissa, silloin katsotaan, onko se myös 4) yleinen. (Eli istuuko se jo valmiiksi ”kansan kielitajuun”.)
Keskustelupalstat ovat siis tämän neloskriteerin osalta aivan oikea analysointikohde. Niiden avulla voin perustella, että suositustani käytetään jo nyt – ja lisäksi se täyttää nuo kolme muuta mainitsemaani kriteeriä.
Voi Katleena, minkä teit! Että mun piti nähdä tulla-futuuri sun tekstissäsi…
Hehee, kyllä ”tulla”-futuuri on OK silloin, jos erityisesti haluaa painottaa tulevaisuuden väistämättömyyttä. Tällainen kohtalonomaisuushan sopii erinomaisesti myös synkeisiin romaaneihin:
”Vielä sinä tulet katumaan tekoasi!”
Kiitos Katleena, opin taas tästäkin postauksestasi uusia asioita!
Vasta nyt ymmärrän, miksi tunnen vastustamatonta halua tunkea kysymysmerkkejä virkkeisiin, jollaisista olisi tullut kouluaikoina kynsille.
Ennustan, että ennustat oikein. Olisin valmis uudistukseen vaikka tältä seisomalta.
Kiitos Jari, mahtavaa kuulla lisää ammattikirjoittajien kommentteja.
Tähän mennessä olen saanut ehdotukseeni kommentteja täällä, Twitterissä ja Facebookissa. Palautteen jakauma menee näppituntumalla arvioiden jotenkin näin:
* Sääntöehdotukseni puolella olevat ammattikirjoittajat: 80 %
* Sääntöehdotusta vastustavat ammattikirjoittajat: 20 %
* Sääntöehdotukseni puolella olevat maallikot: 20 %
* Sääntöehdotusta vastustavat maallikot: 80 %
Jokainen mielipide on tärkeä ja niin edespäin, mutta uskon, että ammattikirjoittaja näkee nopeammin uuden säännön hyödyt. Maallikolla ei ehkä ole perspektiiviä analysoida asiaa. Silloin syntyy vain nopea puolustusreaktio, jossa halutaan pitää opituista säännöistä kiinni.
Niin radikaali en kuitenkaan minäkään ole, että alkaisin käyttää alkaisin tekemään -muotoa, oli virallinen suositus mikä tahansa.
Hahahaa, sinä epäradikaali!
Mä taas itse hyväksyn ”alkaa tekemään” -muutoksen, koska sillä on selkeät kielihistorialliset perusteet. En silti itse käytä sitä teksteissä, koska ”alkaa tehdä” on niin paljon tiiviimpi.
Fennistitaustaisena suomentajana, kielikouluttajana ja kielenhuoltajana en aivan ymmärrä, mikä on ongelma.
Kielenkäyttäjä valitsee, päättääkö hän noudattaa normatiivisen kielenhuollon suosituksia vai ei. Joskus se on varsin suotavaa – mitä virallisempi käyttötarkoitus, sitä suotavampaa – mutta joskus taas normien orjallinen noudattaminen pikemminkin estää viestin välittymistä.
Pilkutus on klassinen esimerkki. Vähänkään kaunokirjallista tyylilajia tavoittelevassa tekstissä norminmukaisesta pilkutuksesta on usein riesaa. Sekä kirjoittaja että lukija ovat kiinnostuneita esimerkiksi tekstin rytmityksestä, eivät niinkään lauseiden ja lauseenosien täsmällisistä suhteista toisiinsa. Kieliopillinen pilkutus ei siis ole silloin hyvä työkalu.
Entä sitten mainitsemasi pisteet, huutomerkit ja kysymysmerkit? Väittäisin, että perinteisellä ohjeella on perusteensa. Epäsuora kysymys on nimenomaan epäsuora. Jos kirjoittaja valitsee sen ilmaisutavan, hänellä lienee jokin syy pidättäytyä kysymästä. Virkkeessä korostuva funktio on jokin muu kuin kysymys. Vaikkapa tuo ”Olisi kiva tietää” -päälause on syyttelevä, kohdistaa huomion siihen, miksi epäsuorasti kysyvällä ei ole informaatiota jo hallussaan. (Tämän huomaa myös siitä, että tuollaiseen epäsuoraan kysymykseen voi vastata kahdella tavalla: vastaamalla kysymykseen tai vastaamalla hyökkäykseen. ”Niin varmaan olisi, mutta mitäs se sinulle kuuluu.” ”Ja minusta taas olisi kiva tietää, miksi minun pitäisi raportoida sinulle jokainen liikkeeni.”)
Normista poikkeamiseen voi olla syitä. Puheen jäljittely on yksi yleinen syy. Se onkin varsin hyvä syy, jos kyse on replikoinnista av-käännöksessä tai novellissa. Sen sijaan jos kirjoittaja tuo puhemaisia keinoja asiatekstiin, se herättää usein vaikutelman, että kirjoittaja ei osaa erotella puheen ja kirjoituksen keinoja. (Tai kirjoittaja ironisoi sellaisia kirjoittajia, jotka eivät osaa erotella puheen ja kirjoituksen keinoja. Punk in Finland -foorumi tästä esimerkkinä.) Tai siis vähän mä kyllä ihmettelen, että minkä takia kirjoittaja ei valitsis rekisteriään noin niinku esim sen mukaan minne se on kirjoittamassa???
Norminvastaisesta merkkivalinnasta rankaisee äikänope ja YTL:n sensori, mutta muutenhan kirjoittaja vastaa itse siitä, noudattaako suosituksia vai ei. Oma punakynäni kyllä heiluu, kun korjaan opastekstejä ja opinnäytteitä ja törmään sivulauseen mukaan välimerkitettyihin virkkeisiin. Suomentaessani voin sen sijaan harkita norminvastaisiakin ratkaisuja.
Sitten vielä yksi huomio: tehokkuus. Normista poikkeaminen tulkitaan tehokkaaksi useimmiten, kun niin tehdään säästeliäästi. Tiuhaan toistuvana se ärsyttää. Syleilkäämme siis normeja: ne antavat hyvälle kirjoittajalle oivia välineitä ja takaavat sen, että meillä punakynäsankareillakin on paikkansa maailmassa.
Kaisa, ei tässä ongelmaa olekaan.
Minä toivon, että kielenhuolto väljentää vanhaa sääntöään, jonka mukaan iso välimerkki pitää valita vain päälauseen mukaan. Oman ehdotukseni mukaan sen voisi valita vapaasti joko päälauseen mukaan tai (kuten kaunokirjallisissa teksteissä usein tehdään) intention mukaan.
Sääntö olisi looginen, ja se olisi luonteva jatkumo jo nyt voimassa olevalle huudahdussäännölle: ”Miten ihana vauva!”
Esimerkkisi:
Miksi et ollut kotona?
Olisi kiva tietää, miksi et ollut kotona.
Vertaapa näihin:
Minulle kerrottiin, miksi et ollut kotona.
Olisi kiva tietää Etiopian asukasluku.
Olisi kummallista tietää, montako asukasta on Mekassa.
Kuten ehdotin postauksessani neljä vuotta sitten, välimerkin pitäisi määrittyä kirjoittajan intention mukaan.
Nuo esimerkkisi siis saisivat sen välimerkin, jota kirjoittaja tarkoittaa. Se auttaisi vuorostaan lukijaa tulkitsemaan lauseen merkitystä.
Niinpä veikkaan, että tuo ”minulle kerrottiin, miksi et ollut kotona” ja muutkin kaksi omaa esimerkkilausettasi saisivat pisteen, koska ne ovat kirjoittajan mielestä toteamuksia.
Ihanaa, että joku muukin on miettinyt tätä samaa asiaa! Tämä askarruttaa minua niin, että olen jopa harkinnut gradun tekemistä aiheesta… Kiitos tästä vuonna 2015 tekemästäsi keskustelunavauksesta ja tiedosta, etten ole yksin ajatusteni kanssa! Olen valmis muutokseen.
Hahaa, loistavaa!