Pitkäjänteisyys ei ole vahvin lajini

Blogin kirjoittaminen on loistava harrastus siksi, että sitä voi tehdä pienissä pätkissä, silloin kun siltä tuntuu.

Minulta jäävät lähes kaikki pitkäjänteisyyttä vaativat asiat kesken.

Myynti on hauskaa, valmennuksen suunnittelu on hauskaa ja valmentaminen on hauskaa. Mutta annas olla kun tulee jälkihoidon vuoro: pitäisi soittaa asiakkaalle, pitäisi suunnitella jatkoa, pitäisi koota valmennuspalautteet. Kyllä nekin minulta luontuvat, mutta pitkän vetkuttelun ja itseni soimaamisen jälkeen.

Liian usein käykin niin, että asiakas saa patistaa minua. Hävettää: kyllä myyjän pitäisi ensisijaisesti olla yhteydessä asiakkaaseen.

Voitteko kuvitella, että WSOY tilasi minulta ja kollegaltani tietokirjan vuonna 2001? Kirjaa ei ole vieläkään tehty, koska olemme niin kiireisiä – ja minä lisäksi lyhytjänteinen. Monella on unelmana olla kirjailija, mutta kun meille tulee tällainen mahdollisuus, heitämme sen kankkulan kaivoon.

Voi saasta. Nyt on kyllä itseruoskinnan paikka.

(Olen ollut kirjoittamassa useitakin tietokirjoja, mutta niillä on aina ollut päämäärätietoinen ja pitkäjänteinen päätoimittaja – kiitos Pirjo ja muut – jonka ansiosta projekti on pysynyt aikataulussa.)

Tarvitsen itselleni henkilökohtaisen rassari-assarin, sellaisen Justiinan, joka ystävällisesti mutta päättäväisesti muistuttaa, että nyt on kuules Katleena tämän homman aika. Kirjoitapa nyt luvun verran tekstiä siihen kirjaasi. Otapa luuri käteesi ja soita asiakkaalle. Hän rassaisi hermojani niin kauan, että hoidan luvatun asian.

Sitten minä iloisena kirjoittaisin, koska se on hauskaa, ja soittaisin, koska asiakkaiden kanssa keskustelu on hauskaa. Vaikka pitkäjänteisyys ja suunnitelmallisuus ei olekaan.