Minulle blogi on luonteva kanava ilmaista itseäni ja ajatuksiani. Saan lukijoilta valtavasti uusia ideoita, vinkkejä ja näkökulmia, joita ilman tekstini olisivat vajaampia.
Lähiaikoina olen yllätyksekseni törmännyt siihen uskomukseen, että bloggaaminen onkin pelottavaa ja bloggaaja – erityisesti kärkevä bloggaaja – on vaarallinen.
Case 1:
Postasin taannoin eräästä firmasta negatiivisesti, mutta en edes maininnut firman nimeä saati paikkakuntaa. Firman toimari loukkaantui ja pelästyi – ja soitti minulle.
Pahoittelin aiheuttamaani mielipahaa (mutta en postaustani, koska sen takana seisoin) ja tarjouduin avuksi. Lupasin firmalle ilmaisen valmennuksen, jossa kävisin läpi yrityksen sähköisen viestinnän käytännöt, neuvoisin heitä blogeihin vastaamisessa ja loisin heille sosiaalisen median seurannan apuvälineet. Lisäksi lupauduin pyytämään anteeksi firman muiltakin työntekijöiltä aiheuttamaani mielipahaa.
Mikä oli vastaus?
Voi kuule, ei meillä ole aikaa sellaiseen. Meillä on ihan kädet täynnä töitä, eikä meillä ole koulutukseen mitään mahdollisuuksia. Ei se sosiaalinen media meitä pelota, mutta se on vain niin vierasta ja turhaa. Enkä mä tule kommentoimaan sun blogiisi, joten annetaan asian nyt vaan olla.
Case 2:
Arvioin viime viikolla blogissani Sisäministeriön työryhmän raporttia. Koska olen maallikko turvallisuusasioissa, pyysin meilitse kolmea työryhmän jäsentä tulemaan blogiin keskustelemaan raportista. Pyysin heitä myös välittämään viestiäni eteenpäin muille työryhmän jäsenille. Yksikään ei vastannut, eikä yksikään tullut blogiin.
Soitin juuri eräälle työryhmän jäsenelle ja uudistin kutsuni.
Mikä oli vastaus?
No joo kyllä mulle tuli tästä kysely, että mitä tehdään, mutta en mä ole ehtinyt perehtyä asiaan. On tässä tärkeämpääkin. No en mä tiedä näistä blogeista. Eihän kaikkia ehdi lukemaan. Mä en tiedä, onko mulla aikaa tähän. Kyllä mä sen meilin näin, mutta en mä siinä blogissa käynyt.
Johtopäätökset:
Blogit ovat pelottava maailma. Bloggaajat – erityisesti kriittiset sellaiset – ovat pelottavia. Asiat on parempi vaieta kuoliaaksi. Eihän se ole mitään kansalaiskeskustelua, jos blogissa jotain höpistään. Eikä yrittäjän kannata ottaa vastaan ilmaiseksi tarjottua valmennusta, koska sitä vetää pelottava bloggaaja.
Valitettavan usein tekosyy näihin on yrityksen ajanpuute, oli sitten kyse SoMeen tai blogeihin perehtymisestä. Mielestäni ei ole kyse ajankäytöstä, vaan siitä mitä yritys pitää tärkeämpänä. Kummaksun kuitenkin itsekin tuota pelkäämistä ja välttelyä.
Rolle, olet aivan oikeassa. Ajanpuute on aina tekosyy, koska tärkeille asioille löytyy kyllä aikaa.
Ehkä pelko ja välttely syntyvät tietämättömyydestä. Ei tunneta sosiaalisen median kanavia, käytäntöjä saati käyttäjiä, ja sitten tuntematon asia muuttuu omassa päässä uhkaksi.
Tekisi mieleni soittaa seuraavaksi Sisäministeriöön ja kysyä, mikä heidän kantansa on sosiaaliseen mediaan. Väittäisin, että he nimenomaan haluavat kansalaiskeskustelua.
Ongelma sosiaalisen median suhteen (valtion) organisaatioissa on se, että osa viestintäihmisistä on kyllä innostuneita asiasta, mutta muuten erityisesti (substanssi)asiantuntijat suhtautuvat asiaan epäillen, kriittisesti ja/tai halveksuvasti. Itselleni kommentti ”ei ole aikaa” on erittäin tuttu repliikki.
Monissa organisaatioissa on saatu hyvin aloitettua sometus näiden ”edelläkävijöiden” ansiosta, mutta jotain pitäisi tehdä, että ajatus saataisiin jalkautettua ja oikeasti asiantuntijat itse olisivat siellä. Eihän siinä ole mitään järkeä, että esimerkiksi blogipostaukset laittaa nettiin joku muu kuin kirjoittaja!
Btw: pieni pilkunviilaaja sisälläni kommentoi: ministeriöiden nimet kirjoitetaan pienellä 😉
Kiitos kommentista! Olen täysin samaa mieltä siitä, että substanssiasiantuntijat ovat usein isoimpia somepelkureita. Epäily, kritiikki ja halveksunta ovat vain keinoja peittää oma epävarmuus.
BTW, pilkunviilaus on täysin sallittua tässä blogissa. En koskaan muista virastojen ja instituutioiden nimien kirjoitussääntöjä – enkä läheskään aina jaksa tarkistaa niitä. Tällä kertaa siis veikkasin väärin. 🙁
Ensimmäiseen keissiin liittyen mulla olisi toive: voisitko jotenkin pahoittaa minun ja edustamani ”yrityksen” mielen? Sitten mä voisin kertoa sulle, miten paha mieli tuli ja sen jälkeen voisit korvauksena aiheuttamastasi mielipahasta tarjota meille ilmaista valmennusta. Meillä olis kyllä aikaa koulutukseen 🙂
Olen törmännyt jonkin verran siihen, että blogeja pidetään sillä tavalla erikoisina juttuina, ettei nyt kuka tahansa voi pitää blogia, että se vaatii jotain erityistä. Ilokseni olen huomannut, että pitämieni some-koulutusten jälkeen blogikynnys on madaltunut huomattavasti. Mukavinta oli taannoin antaa ihan privaattikoulutusta yhdelle vahtimestarillemme siitä, miten blogi perustetaan. Hän oli yhtäkkiä oivaltanut että hänelläkin on sellaisia asioita ja ajatuksia, joita voisi ihan hyvin kirjoittaa blogiin!
😀 Mä myyn ilman muuta loukkauksia – ne maksavat euron kappale. Ohessa tuotenäyte: ”Firma X satsaa rahaa kehitykseen aivan liikaa/liian vähän. Lisäksi sillä on työntekijöitä liikaa/liian vähän. Kutsuisin Firma X:ää lattiatason lupaukseksi, ellei se olisi liian imartelevaa.” Tästä kokonaisuudesta asiakas voi kätevästi korvata firman nimen omallaan, yliviivata tarpeettoman ja hyödyntää loput. 😀
Mutta asiaan: upeaa, että someneuvot purevat! On tosi hienoa, että bloggaamisen kynnys madaltuu. Mitä useampi avaa suunsa, sitä moniäänisemmän ja tasa-arvoisemman yhteiskunnan saamme.
Sitä paitsi kirjoittaminen on myös terapeuttista. Se antaa meille mahdollisuuden purkaa ja analysoida asioita, jotka muuten jäisivät pureksimatta.
Ei ole aikaan sellaiseen? Vieläkö joku sanoo (ajattelee) näin?
Apua.
”Ei se sosiaalinen media meitä pelota, mutta se on vain niin vierasta ja turhaa.”
Sosiaalinen media on turhaa??
Taidan ottaa vielä toisen aamukahvin, koska aivoni eivät oikeasti kykene ymmärtämään saamaasi vastausta.
Ja missä ihmeen yrityksessä on toimitujohtaja (jos kukaan) sanomassa näin? Ajattelemassa näin?
Hurjaa. Pelottavaa. Oikeasti. Eikö siis kaikki haluakaan eteenpäin, kehittyä, menestyä, muuntua maailman mukana?
Kyllä minäkin yllätyin.
Itse en torjuisi kutsua keskustelemaan asiablogiin saati ilmaista ammattilaista, jos hänelle olisi oikea tarve. Mutta pelko on voimakas tunne.
Nyt täytyy myöntää, että minua ei pelkästään hämmästytä, vaan tietenkin myös itsetuntoani kirvelee hieman. Enkö minä kelpaakaan? Torjuiko joku minut? Yhyy. Nyyh. Menenpä survomaan itseni lattiakaivoon sauvasekoittimella.
Olen joskus ajatellut, että pitäisi purkaa osiin tuo ”ei meillä ole aikaa”, että mihin sitä aikaa ei ole, jos sitä ei ole sosiaalisen median asioihin.
Sitä ei silloin ole oman asiantuntijuuden vahvistamiseen, ehkä lisäkaupan syntymiseen, ehkä asiakaspalvelun parantamiseen, ehkä tuotekehitykseen, ehkä verkkonäkyvyyden parantamiseen jne. Kaikkeen siihen, mitä sosiaalinen media eri muodoissaan voisi yrityksessä tehostaa, ei ole aikaa. Mihin sitä aikaa sitten on? Mihin sitä pitäisi olla?
Aamen. Tuota paremmin ei voi sanoa.
Jos ei ole aikaa itsensä kehittämiseen, kansalaiskeskusteluun eikä vuorovaikutukseen, niin ei varmasti ole aikaa sosiaaliselle medialle.
Ehkä joillain on aikaa papereiden pyörittämiseen, tehottomiin mainoskampanjoihin, puuduttaviin palavereihin ja tilastojen tekemiseen.
No, voi tuohon ainakin vastata, että johtamisen ja ihmisten kanssa keskusteluun pitää olla aikaa. Johtaminen tapahtuu monella tavalla parhaimmillaan ihmisten kanssa puhuessa. Ymmärrän, että blogilla voi olla siinä monella tavalla tukeva vaikutus, mutta kyllä suuri osa siitä työstä pitää tapahtua kasvotusten. Se myös vie _paljon_ aikaa.