Nuorempana halusin olla tarkoituksellisesti erilainen kuin muut. Lukiossa saatoin kulkea mökkiverhoista tehdyissä housuissa, riemunkirjavissa kirpputorivaatteissa, nurinpäin käännetyissä farkuissa – tai parhaimmillaan kauluspaidassa ja sukkahousuissa ilman varsinaista alaosaa. Se oli hauskaa se.
Tuohon aikaan loukkaannuin verisesti, jos joku kutsui minua tavalliseksi. Se oli pahin solvaus, jonka saatoin keksiä.
Samalla asetin itseni ylimielisyyden jalustalle. Suurin osa ihmisistä oli mielestäni aivotonta massaa, joilla ei ollut kykyä omaehtoiseen tai erottuvaan toimintaan.
Oi sitä suuren illuusion aikaa. Olisi melko hienoa uskoa aikuisenakin omaan erinomaisuuteensa yhtä vilpittömästi ja syyntakeettomasti.
Tänään huomasin konkreettisesti, että olen päässyt keskiluokkaisuuskammostani eroon. Twitterissä nimittäin Jussi Kari – hauska juristi ja suuri kuuttifani – ystävällisesti muistutti: onhan minulla mies, kaksi lasta, yritys, talo, koira ja auto. Ne jos mitkä ovat keskiluokkaisuuden tunnusmerkit.*
Vielä muutama vuosi sitten olisin ottanut nokkiini tuosta tavislistauksesta, mutta nyt vain nauratti.
Pidän kyllä yhä erilaisuutta itseisarvona. Jos teemme kaiken samalla lailla kuin ennen, mikään ei kehity. Enää minun ei kuitenkaan tarvitse alleviivata erikoisuuttani varta vasten mietityin lisäefektein. Jokainenhan meistä on joka tapauksessa erilainen kuin toiset – ja toisaalta me kaikki olemme hämmästyttävän samankaltaisia.
* Tunnustan vielä lisää konservatiivisia piirteitäni: luen mielelläni sisustuslehtiä, uskon pitkiin parisuhteisiin, pidän helpoista ja viihteellisistä elokuvista ja paheksun syvästi tupakanpolttoa.
Huh, onneksi itse olen edelleen pseudokulturelli, asun uniikissa asunnossa ja pidän blogia, jolla on hyvin rajattu lukijakunta. Keskiluokkainen olen tietenkin, mutta en ikipäivinä keskiverto.
Aah, hyvä kuulla, että muillakin on keskivertoisuuskammo. Jos kukaan ei ole erilainen, maailma ei kehity eikä mikään muutu.
Terveiset lukijaltasi toiselta mantereelta! Sekoilen kommentoinnin kanssa. Haluaisin tulla kertomaan, että sinulle on Pokaali-tunnustus blogissani, mutta häröilen OpenID-jutuissa. Tuleekohan tämä läpi?
Kiitokset! Kävin jo kommentoimassa blogiisi, mutta en ole varma, tuliko kommentti läpi. Olen nimittäin junassa, ja yhteys pätkii.
Ensin kommenttini näkyi tuplana, ja sitten se katosi kokonaan. Laitathan viestiä, jos se jäi tulematta?
Jotenkin ensimmäiset kolme kappaletta kuulostivat ihan omilta ajatuksiltani yläaste- ja lukioajoilta… 😀 Joskaan itse en koskaan pitänyt kauluspaitaa sukkahousujen kanssa; se ei ole vieläkään miehille sallittua (naisille kylläkin, nykyäänhän se on jopa – tavallista!).
Melkein väittäisin, että keskiluokkaisuus- ja tavallisuuskammo on jopa kasvanut nuorison ja eritoten nuorten aikuisten keskuudessa. Kun määräaikaisia työsuhteita on tullut lisää vakituisten kustannuksella, ja kun nämä määräaikaiset työsuhteet ovat eritoten nuorille tulevia, ”silppuuntumisesta” alkaa tulla hyväksyttävämpää. Se sitten näkyy kaiken aloilleen asettumisen halveksuntana.
Ja nimenomaan halveksuntana, ei oikein uskalla ääneen rivarinpätkiä tai perhesunnitelmia mainitakaan – ns. oikeaa nuoren miehen elämää on reissailla ympäri maailmaa ja keräillä naisia joka satamasta kuin pokémoneja. Naisilla toki sama, tästä voimme syyttää Sinkkuelämää-sarjaa.
Joka tapauksessa – useimmiten se tavallisuuden pelko sitten kuitenkin väistyy ennen pitkää samaa rataa kun itsetunto kehittyy. Enää ei tarvitse mainostaa muille omaa erityisyyttään, kun oma identiteetti on täysin kehittynyt (koska kukapa voisi olla samanlainen). Vaikka ei tietenkään kaikesta erilaisuudesta täydy luopua, on se sitten kuutit tai takkutukka. 😀
(Ja kiitokset maininnasta!)
Jussi, miten sinä aina löydät oikeat sanat? Paitsi että olet hauska, olet myös vertaistuki ja piiskaaja samassa paketissa.
Meillä on siis samanlaisia kokemuksia. Mulla tosin kapinavaiheessa miesten keräily jäi flirtin tasolle, mutta muuten tuli kierrettyä kaiken maailman salakapakat, joissa piti kisata sähköiskujen ottamisessa. Ja samaan aikaan valmensin yrityksissä liituraidassa. 😀
Kapinahenki tietenkin näkyy mulla yhä takkutukkana, inttämisenä ja kirkkaan värisinä vaatteina, mutta osaan hyväksyä myös keskiluokkaisuuteni.
Itsekin täytän kaikki keskiluokkaisuuden kriteerit (paitsi minulla on vaimo ja meillä ei ole koiraa). Ennen ajattelin, että olisi tullut tylsäksi keskiluokkaiseksi paljon myöhemmin ja olisin ollut Jussin mainitsema merten kauhu. Toisin kävi ja ei haittaa pätkääkään.
Kukapa haluaisi olla väritön, hajuton ja mauton osa keskivertoista, tylsää harmaata massaa? Ennen asia piti hoitaa työntämällä hakaneuloja ihon läpi, mutta nykyään riittää, että itse tietää olevansa erityinen omalla tavallaan. Sen sijaan, että koko ajan alleviivaa olemassa oloaan, persoonaa voi esitellä hienovaraisemmin (tatuoinneista en luovu, rokki soi autossa aina liian kovalla, innostuessa korotan reilusti ääntä, en ole diplomaattinen jos ei tilanne edellytä sitä jne). Silti voin olla ammattimainen, sivistynyt ja käyttää pukua töissä.
Jee, lisää vertaistukea!
Sitä paitsi miksi edes pitäisi alleviivata omaa erikoisuuttaan hakaneulalla huulessa tai nurinpäin olevilla farkuilla? Jos ihminen on persoonallinen, muut kyllä huomaavat sen ilman korostamista. Jos muut eivät huomaa mitään erikoista, niin silloinhan korostaminen on turhaa ja päälleliimattua.
Näin muuten Kouvolassa Sirkus Finlandian katsomossa kaksi erikoista tavallista teinityttöä: Toinen oli pinkki: pinkki tukka, musta tyllihame, pinkkiraitaiset polvisukat ja pinkki takki. Toinen oli turkoosi: turkoosi tukka, musta tyllihame, turkoosiraitaiset polvisukat ja turkoosi takki.
He olivat kyllä erilaisia verrattuna muihin mutta toisaalta samanlaisia suhteessa toisiinsa. Jotkut eivät osaa erottua omana itsenään, vaan he tarvitsevat siihen kaverin. Siis vertaistuen.
Joo, tämä on hyvä huomio. Yläaste-/lukioikäisenä sitä tahtoo olla erilainen kuin ”massa”, mutta ihan täysin erilainen ei kuitenkaan tahdo olla. Oma viiteryhmä pitää kuitenkin olla!
Tästä on se hauska efekti, että suhteessa muuhun Suomeen Helsingissä on huomattavasti enemmän Erikoisesti Pukeutuvia. Pikkukaupungeissa sen sijaan se joukosta erottuva erottuu sieltä ihan oikeasti. Helsingissä taas voi joko kadota ihmisvilinään tai sitten yksinkertaisesti saada/hankkia vertaistukea (Torkkelin ja Kallion lukiot ovat tässä kuulemma hyviä).
Hei vaan ja kiitos blogista. Jäin koukkuun loistavaan kielenkäyttöösi ja lueskelin huvikseni, kunnes huomasin että huomioistasi on minulle omassa työssäni (minulla on pieni palvelualan yritys) myös kosolti hyötyä.
En edes viitsi mainita mitä minulla oli nuorena päällä (no ehkä on pakko mainita eräs itse säkkikankaasta ilman kaavoja tehty takki, jonka selkään kirjoitettiin mustalla tussilla kissankokoisin kirjainmin ”IHRA”), mutta nyt 30-vuotiaana tunnen itseni hyvin keskiluokkaiseksi, varhaiskeski-ikäiseksi, melko keskimääräiseksi ihmiseksi. Nähtävästi muut kanssani samassa elämäntilanteessa olevat eivät tunne samoin, sillä olen joutunut kummallisiin konflikteihin aiheen tiimoilta. Eräältä asiakkaalta jouduin lähes pyytämään anteeksi kun olin maininnut erään laitteen olevan ”tällaisten tavallisten keskiluokkaisten ihmisten” saatavilla. Myös puolisoni loukkaantui verisesti kun mainitsin jotain keskiluokkaisuudestamme.
Keskiluokkaisuus kai määritellään epätarkasti ja monesta eri lähtökohdasta. Jonkun mielestä kyse on lähinnä identeteetistä, jonkun mielestä tietyn kokoisista vuosituloista, rakkaan puolisoni mielestä kyseessä on jonkinlainen totaalinen arvotyhjiö. Minulle keskiluokkaisuus tarkoittaa mukavaa ja rauhallista tilannetta, jossa minulla on mahdollisuus tehdä elämässäni valintoja melko vapaasti.
Aaah! Tupakanpoltto, mikä valtava nautinto! Paha vaan, että se on niin epäterveellistä.