Kotisohvalta oli hauska seurata MM-kisojen katsomon väkeä. Ihmisten ilmeistä näkyi, kuinka he ensin olivat tietämättömiä kameroiden katseesta. Sitten he näkivät omat kasvonsa ruudulla, joten he alkoivat vilkuttaa screenille.
Tuloksena oli se, että kotisohvalle ei näkynyt ihmisten suoria katseita kameraan eikä aitoja ilmeitä pelin seuraamisesta vaan sivuprofiileita, joissa he vilkuttavat omalle kuvalleen.
Ja näinhän sitä tulee tehtyä itsekin. Tarkistan omaa peilikuvaani näyteikkunan heijastuksesta, vaikka voisin hymyillä ihmiselle, joka tulee vastaan. Tarkistan oman kolumnini lehdessä, vaikka voisin lukea jonkun toisen kirjoittaman kolumnin. Tarkistan tanssisalin peilistä, menevätkö käteni oikein, vaikka katseen pitäisi seurata liikkeen suuntaa.
Minä tiedän jo, miltä näytän, mitä kirjoitin ja miten tanssin. Silti vahtaan itseäni, kun voisin seurata muita tai keskittyä varsinaiseen tekemiseen.
Ja mitä muut näkevät minussa? He näkevät ihmisen katsomassa omaa peilikuvaansa, lukemassa omaa kolumniaan ja vilkuttamassa omalle kuvalleen screenillä.
Hei!
Olen aivan samaa mieltä kanssasi. Pitäisi muistaa elää, tarttua hetkeen ja keskittyä olennaiseen eikä aina siihen oman peilikuvan tuijotteluun.
Blogisi on erittäin mielenkiintoinen ja olisimme kiinnostuneita yhteistyöstä kanssasi. Voisitko ottaa minuun yhteyttä, niin kerron tarkemmin, millaisesta yhteistyöstä on kyse.
Terveisin,
Heli
heli.halva@goviral.com
Kiitos kommentista ja tervetuloa blogiini!
Meilaan sinulle vielä erikseen yhteistyöasioista. Varoitan tosin jo nyt, että aikani on kortilla, joten en ikävä kyllä ehdi ryhtyä aivan jokaiseen hankkeeseen, joita minulle ehdotetaan.
Palataan siis asiaan meilissä. 🙂