Pikkutyttönä ajattelin, että mummolan takana oleva Hirvivuori oli maailman korkein vuori. Sinne kun kiipesi, niin oli maailman huipulla.
Vertailukohtanani toimivat Hämeenlinnan Hätilänmäki ja Ahveniston harjut, joten kyllä Hirvivuoren täytyi olla maailman korkein vuori.
* * *
Valistusajalla elänyt ylimystön jäsen oli kaikkivoipa. Kutsutaan häntä vaikka Henrikiksi. Henrikillä oli käytössään varaava, kiertolämmitteinen kaakeliuuni nokisten avotakkojen sijaan. Hänellä oli tiede, eikä keskiajan taikauskoa. Hänellä oli kahvi ja kaakao, eikä enää pelkkää olutta. Oli ruutukaava, postilaitos ja kivisiä kerrostaloja.
Henrik uskoi ihmiskunnan olevan kehityksensä huipulla. Hän näki takanaan kaiken epähygienian, tekniikan puutteen ja tietämättömyyden. Tuntui käsittämättömältä harppaukselta istua topatuilla nojatuoleilla eikä kovilla puupenkeillä, ja oli helppo ihmetellä aiempien sukupolvien tyhmyyttä.
2000-luvun ihminen kyllä tietää, kuinka paljon Henrikin käsitys oli metsässä. Henrik ei olisi voinut kuvitellakaan autoja, kännyköitä, pilvenpiirtäjiä, nettiä tai lentokoneita. Henrik on meidän näkökulmastamme yhtä kehittymätön kuin keskiajan ihminen oli Henrikin mielestä.
* * *
Olen nyt harrastanut viikinkimiekkailua kymmenisen kuukautta. Kun katsoo taaksepäin tammikuisia räpellyksiään, sitä tuntee itsessään kaikkivoipaisuutta. Kilpikäden asento on täydellinen, iskut ovat yhtä kaunista virtausta, jalkojen asento on tasapainossa ja refleksit ovat terästyneet.
Todellisuus iskee kuitenkin silmille heti, kun vertaa itseään kokeneempiin. Oikeastihan kilpikäteni on liian kaukana vartalosta, iskujen flow takkuilee, jalat ovat liian usein suorassa linjassa ja reaktioaika on yhä hidas.
* * *
Mitä yritän kertoa näillä tarinoilla?
Kyse on kehitystarpeen arvioinnista. Jos näen kehityskaaren loppupään, osaan suhteuttaa oman sijaintini oikein. Tajuan olevani yhä kesken. Sen sijaan jos en näe itseäni isompaa vertailukohtaa, luulen vilpittömästi olevani huipulla.
Myöhemmin huomasin, että Hirvivuori ei ollutkaan maailman korkein vuori.
Hyvä muistutus itselle, pitäisi välillä katsella mistä on lähdetty. Ja jos mahdollista niin mihin ollaan menossa. Vaikka välillä on hyvä ettei tiedä mihin on menossa. Siinä vaiheessa kun on vasta vyötärön syvyydellä suossa projektin kanssa on hyvä uskotella että tää on pahinta mitä mitä tulee tapahtumaan. Kyllä tää tästä paranee. Jos tietäis että ollaan vasta alkutekijöissä vastoinkäymisten kanssa niin jäis aika moni projekti tekemättä. Niin töissä kuin vapaa-ajalla. Uskon että aika monelta löytyy näitä kokemuksia.
Hahaa, hyvä esimerkki!
Sama pätee muuten lapsen kasvatukseen: kukaan ei tekisi jälkikasvua, jos ihan tosissaan tajuaisi kaiken sen vaivan. (Mutta onneksi se vaiva tulee jaksoittain ja seassa on palkintoina upeita hetkiä, joten vaivannäkö on kestettävissä.)
Vähän sama hämärtyminen voi tapahtua vaikka erityisopettajalla – kun opettaa aina oppimisvaikeuksien kanssa painivia lapsia, ei välttämättä muista, mitä keskimääräinen kymmenvuotias osaa tai mitä kymmenvuotiaalta voi vaatia. Toisaalta pitäisi muistaa huomioida se oppilaan kehittyminenkin, vaikka vastaava kehitys olisikin keskivertolapsen kohdalla pieni asia.
Tuokin on hyvä pointti. Perspektiivi pitää osata säätää myös yksilökohtaisesti. Jos samassa perheessä on superlahjakas lapsi ja normaali lapsi, molempia pitäisi osata arvostaa heidän omalla osaamisalueellaan.
Liian usein asintuntijoilta unohtuu ajatus siitä, että he ovat vasta oppipoikia omalla alueellaan. Olen muutaman kerran suututtanut opiskeluiden aikana proffan sanomalla, että he voivat olla perusopiskelijoille jumalasta seuraa, mutta minulle pelkkiä oppipoikia omalla aihealueellaan. Eli vaikka he tietävät ja taitavat enemmän kuin minä, niin siltikin tietoon ja osaamiseen pitää suhtautua nöyrästi ja tutkia omaa osaamistaan. Ja myöskin kyseenalaistaa oma osaamisensa ja omaksuttu tieto.
Joskus aikoinaan eräs viisas mies sanoi minulle, että kun kuvittelen osaavani määrätyn lyöntitekniikan tyylisuunnan mukaisesti täydellisesti, niin silloin pitää tutkia muita tyylisuuntia. Ja katsoa mitä sieltä voisi tuoda mukaan, jotta lyönnistä tulee vieläkin täydellisempi. Kehitystä taphatuu kuulemma vain silloin kun kyseenalaistaa tiedon ja taidon oikeellisuuden.
Eli, aina kun kuvittelee osaavansa jotain niin pitää pohtia että miten voisi osata vieläkin paremmin.
Kari…
P.S. Tuonkin voi lukea: http://www.karivahtolammi.com/professorin-teehetki/
Hahaa, totta puhut. Jokainen meistä on vasta aloittelija, kun säätää perspektiivinsä kunnolla.