Kuulin neuvon, että ihmisen pitäisi kuunnella sisäistä puhettaan. Tässä omaani eiliseltä:
Jahas, Hämeenlinnan-juna lähtee ykkösraiteelta. Menenpä sinne.
Kas, matkalla voisin valokuvata VR:n liikennenäytöt, kun kaikki junat näyttävät kulkevan ajallaan. Jaanpa tämän kuvan Instagramiin. Äh, nyt loppui kännykän akku. No, olen sitten hetken ilman kännykkää. Ovatpas nämä liukuportaat kapeat. Näissä ei mahdu ohittamaan.
Hetkinen, miksi täällä ykkösraiteella ei ole ketään? Jahas, ei tämä olekaan ykkösraide, vaan kakkosraide. Ilmankos tämä on niin hiljainen. Tuolla radan toisella puolella näyttää olevan enemmän väkeä.
Onpas hassu tilanne, kun minä olen täällä ja kaikki muut ovat tuolla. Otanpa siitä kuvan. Ai niin, mun kännykästähän akku loppui juuri.
Menenpä ykkösraiteelle. Voisin kulkiessani lukea uutiset. Ai niin, se kännykän akku oli tosiaan loppu. Minnekäs raiteelle minun pitikään mennä?
Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Päiväni on täynnä kahdenlaista veivausta: yksi eestaasheilahdus tulee mokailuista ja niiden perumisista, ja toinen eestaasheilahdus tulee kultakalan keskittymiskyvystä, jonka vuoksi teen samat asiat uudelleen.
Haa, tekstissä on asiavirhe. Junien aikataulunäytöt eivät ole VR:n, vaan Liikenneviraston.
_Tekstissä_ ei ollut virhettä — sehän dokumentoi sisäistä puhetta. Virhe oli sisäisessä puheessa — sehän onkin usein puutaheinää ja virheellisyys siinä onkin ihan oikein…
Hahaa, oivaltavasti muotoiltu! Sisäiseen puheeseeni kuuluu usein liuta asiavirheitä.