Nuorison tilanne huolestuttaa jokaista. Kaikki ei ole kunnossa, kun yläkoululaiset puukottavat toisiaan pitkin Suomea: Helsingissä, Porissa, Ylivieskassa, Siilinjärvellä, Oulussa.
Asia pitää tietenkin korjata – mutta sen pystyy korjaamaan vasta sitten, kun juurisyy on selvitetty. Miksi nuorten tekemät ryöstöt ja puukotukset ovat moninkertaistuneet? Tämä on äärimmäisen tärkeä kysymys. Jos päättelemme syyn väärin, silloin myös yritämme korjata asian väärin.
Eri tahot esittävät juurisyiksi eri asioita:
- Persut syyttävät löysää maahanmuuttopolitiikkaa.
- Moni poliisi ja tutkija syyttää korona-ajan rajoituksia.
Nämä väitteet eivät kuitenkaan osu kohdilleen.
Jos löysä maahanmuuttopolitiikka olisi syyllinen, silloin väkivaltaa ei tapahtuisi niillä pienillä paikkakunnilla, joissa valtaosa nuorista on kantasuomalaisia. Silloin myöskään kantasuomalaiset nuoret eivät puukottaisi.
Jos korona-aika olisi syyllinen, silloin olisimme nähneet vastaavat väkivaltapiikit joka kesä, kun nuoret ovat kesälomalla, harrastukset tauolla ja nuortentilat suljettuna. (Täytyy myös muistaa, että tämän kevään nuorimmat puukottajat ovat vasta 13-vuotiaita. Kun nuorisotilat menivät kiinni keväällä 2020, nämä 13-vuotiaat olivat nelosluokalla. He eivät olleet koskaan käyneetkään nuorisotiloissa, joten sulku ei vaikuttanut mitenkään heidän elämäänsä.) Kaiken lisäksi Länsi-Uudenmaan poliisi kertoo, että rikokset lähtivät kasvuun jo ennen koronaa.
No miksi sitten nuorten tekemät ryöstöt ja puukotukset ovat moninkertaistuneet?
Minulla on tarjota kolmas syy: olemme kasvattaneet 2000-luvulla syntyneet nuoret padeilla ja älykännyköillä.
Eihän näissä laitteissa ole mitään vikaa, jos niitä käytetään lukemiseen, kommunikointiin ja opiskeluun. Silti jos älylaitteita käytetään kolmevuotiaasta asti päivittäiseen viihtymiseen ja pelaamiseen, se kehittää lapsen aivoja fataaliin suuntaan:
- Impulssikontrolli heikkenee. Lapsi on tottunut siihen, että kun kiukuttelee jonkin aikaa, tuskastunut vanhempi antaa muksulle käteen kännykän tai padin. Sitten voikin pelata, kunnes häviää pelin ja paiskaa koneen lattialle. Aikuinen ei ole reflektoimassa kiukunpuuskia tai kehittämässä itsehillinnän taitoja.
- Sosiaaliset taidot eivät kehity. Lapsi ei osaa ottaa toisia huomioon eikä pohtia toisen tunteita. Älylaitteen tunteista ei tarvitse välittää, ja pelihahmoja voi ammuskella rajattomasti. Lapsi ei opi lukemaan toisten ilmeitä saati miettimään sitä, miten omat teot vaikuttavat muihin.
- Odotuskyky heikkenee, ja kaikesta pitää saada palkinto välittömästi. Älylaitteen kanssa on kiva istua, ja aina on tarjolla uusi väläys, ääni ja pelihahmo. Kun painan tuota nappia, saan uuden lohikäärmeen. Kun painan tuota kuvaketta, saan palkinnoksi kivan melodian. Harmittomat lastenpelit on rakennettu samalla mekaniikalla kuin koukuttavat markettien pelikoneet, jotka vievät mummojen rahat.
- Lapsi oppii saamaan kaiken. Jokainen piippaus ja väläys on saatavilla. Mistään ei tarvitse kieltäytyä, koska kaiken voi saada. Kunhan vain jatkan laitteen painelua tai pelirahan kerjuuta vanhemmilta, voin saada hienomman haarniskan ja paremman maatilan. Aina löytyy uusi peli, jonka voi ladata laitteelle.
- Lapsi ei opi sietämään tylsyyttä, eikä hän osaa keksiä rakentavaa puuhaa itselleen. Aina kun on tylsää, voi tarttua älylaitteeseen. Ja jos porukassa on tylsää, voi vaikka ryöstää tai pahoinpidellä jonkun. Nuorisolauma ei ole oppinut yhteiskunnan tai yhdessä elämisen sääntöjä, joten se luo omat kadun säännöt.
Nyt nämä kännyköillä kasvatetut lapset ovat teini-iässä. Kun he näkevät toisilla hienommat lenkkarit, he vaativat niitä puukolla. Kun heillä palaa päreet, he käyttävät väkivaltaa. He kuvaavat toisen nuoren nöyryyttämistä Snapchattiin, koska se on kuin leikkisi kuvitteellisella pelihahmolla.
En ole mikään Linkola tai luddiitti, joka tuomitsee kaiken pelaamisen ja teknologian. Nauran itsekin niille 1980–1990-lukujen huolille, kun pelättiin ammuskelupelien johtavan oikeisiin väkivaltarikoksiin. Nyt silti on syytä huoleen, koska a) älylaitteet ovat jo osa identiteettiä, b) ne ovat käytössä ympäri vuorokauden, c) pelit on annettu tarhaikäisille ja d) pelien kehittäjät ovat hyödyntäneet addiktion synnyttämisen mekaniikkaa.
Me olemme kasvattaneet ikäluokan, joka ei jaksa odottaa, joka on turtunut väkivaltaan ja joka ei osaa kontrolloida tunteitaan. Nyt näemme tulokset.
Ilmiö on todellinen ja huolestuttava. mutta vahempien syyllistäminen on hyödytöntä. Tulin n. 17 v. sitten uusioperheeseen pelikoukkuun jäämässä olevan murkun isäpuoleksi. Saimme pidettyä hänet opintiellä lopulta ylioppilaaksi asti lähinnä kiristämällä nettiyhteydellä. Mutta on ihan turha kuvitella, että jos vanhemmat vain ”ovat jämäköitä” ja ottavat laitteet ja yhteyden pois, nuori lähtisi harrastamaan sosiaalisesti ja älyllisesti kehittäviä asioita. Yritetty on. Nuori hakeutui hyvin ikäviin porukoihin. Joiduin esim. kerran nuoren biologisen isän kanssa hakemaan sammuneen nuoren kirjaimellisesti katuojasta.
Mutta onneksi jotain tapahtui niihin aikoihin kun nuoresta tuli ylioppilas. Nykyisin hän on paikkansa yhteiskunnassa löytänyt tuottavaa työtä tekevä veronmaksaja. Hänellä on takanaan muunaiheuttamia koettelemuksia, joissa hän on toiminut arvostusta ansaitsevalla kypsyydellä.
Ongelma on siis todellinen, ja sen välittömät syyt olet esittänyt oikein. Mutta onko sinulla jotain realistisia ratkaisuja siihen, miten ohjataan parempaan suuntaan nuorta joka haluaa koukuttua? Minulla ei tälläkään kokemuksella ole.
Hurja tarina, mutta onneksi onnellinen loppu.
Sun kysymykseen ei valitettavasti ole helppoja vastauksia. Valtiovalta ei voi luoda kieltoja ja käskyjä, joilla se vaikuttaisi perheiden ruutuaikoihin ja kasvatusmetodeihin.
Mutta on mulla muutama idea:
1) Pelialalle ja somejäteille vahvempi itsesääntely tai jopa tiukemmat lait. Miten ne varmistavat, etteivät tuotteet ole liian addiktoivia tai miten ne kantavat vastuunsa nuorten mielenterveydestä? (Tsekkaa Jonathan Haidtin oivallinen teksti somen seurauksista: https://jonathanhaidt.substack.com/p/mental-health-liberal-girls )
2) Suuri yleisö ei tiedosta, kuinka vakavia seurauksia liiallisella ruutuajalla ja someriippuvuudella on. Kyse on aivojen fyysisestä ja mahdollisesti peruuttamattomasta muutoksesta. Tähän tarvitaan laajaa valistamista neuvolasta kouluihin ja nuorisotaloista työpaikoille.
3) Meidän pitää tehdä kansallinen päätös siitä, että koulujen luokkahuoneet ovat kännykätöntä aikaa. Kaikissa luokissa pitää olla kännykkäparkki. Tässä saatetaan tarvita lakimuutos, joka mahdollistaa kännykän takavarikoinnin koululaiselta.
4) Nuorten höntsäurheilu tarvitsee enemmän tukea. Kilpaurheilu saa pyöriä omillaan, mutta julkinen sektori voisi tukea enemmän rentoja liikuntamuotoja ja ei-kilpailullisia harrastustasoja. Tehokkainta olisi, jos säännöllinen urheiluharrastus tuottaisi nuorelle joitain pieniä palkintoja, vaikka leffalippuja tai jätskikuponkeja.
5) Voitaisiinko neuvoloissa keskittyä syvemmin kasvattamiseen? Voisiko jopa neuvolakäyntejä lisätä niin, että vielä teininäkin käytäisiin juttelemassa viranomaisen kanssa kuulumiset? (Mä olen hyvin tarkka julkisten rahojen käytöstä, mutta olen kyllä valmis sijoittamaan enemmän rikosten ja mielenterveysongelmien ennaltaehkäisyyn.)
Jonathan Haidt on minulle tärkeä järjen ääni tämän päivän maailmassa. Suosittelen kaikille lukijoillesi!
Varteenotettavia ajatuksia. Yksi asia, jossa vanhempien syyllistäminen voi olla paikallaan: Kun lapsi alkaa opetella kommunikoimaan ensin eleillä ja ilmeillä, sitten ääntelyllä ja lopuksi puheella, hän tarvitsee paljon vuorovaikutusta. Ollaan vaarallisella tiellä, jos some saa hoitavalta vanhemmalta paljon enemmän huomioita kuin lapsi saa.
Hyvin puhuttu. Ruutu ei opeta kenellekään vuorovaikutustaitoja eikä tunnetaitoja.