Eräs nuori – sanotaan häntä vaikka Karoksi – piti kovasti partiosta, mutta hän lopetti sen yhtäkkiä 12-vuotiaana.
Karon lopettamiselle oli syy. Hän oli saanut omalta johtajaltaan epäoikeudenmukaisen rangaistuksen: ryhmässä oli joku törttöillyt, joten kaikki saivat kollektiivisen jäähyn. Karo ei itse ollut tehnyt mitään väärää, mutta joku muu oli.
Epäoikeudenmukaisuuden tunne oli täysin oikeutettu. Se oli niin vahva, että Karo jätti kivan harrastuksen. (Kyseinen johtaja oli tosiaan toiminut typerästi, ja hänkin sittemmin jäi pois partiosta.)
Olen itsekin vanhempana miettinyt rangaistusten oikeudenmukaisuutta.
- Miten löytää lapsensa vääriin tekoihin oikeanlainen ja oikeansuuruinen rangaistus?
- Ja toisekseen: auttaako rangaistus ollenkaan? Mitä jos mieluummin palkitsisi muksuaan onnistumisista?
Sherlockmaisin havaintoni on, että rangaistusta ei koskaan pitäisi määritellä vihaisena. Silloin syyllistyy ylilyönteihin, joissa ei järjellä ole enää mitään sijaa. Olen yrittänyt väittää vihaisena, että koska toisella muksulla oli paljon läksyjen unohduksia, hän ei pääse perheen kanssa lomamatkalle. Typerää ja infantiilia käytöstä.
Tajusin senkin, että rangaistusta ei ainakaan voi antaa vain rangaistuksen takia. Toinen lapsi oli unohtanut lukea biologian kokeeseen. Hän oivalsi asian koepäivän aamuna. Sovimme, että katsotaan ensin se koenumero ja jutellaan sitten vasta seurauksista. Lapsi sai kokeesta kiitettävän, joten ei ollut mitään syytä rankaista periaatteen vuoksi. Kehuin sitä, että muksu on ollut tunnilla tarkkaavainen ja oppinut asioita myös läksyistä.
Juttelin tällä viikolla erään vanhemman kanssa, joka aikoi rangaista lastaan kiroilusta. Rangaistuksena olisi kännykän ottaminen pois, kunnes lapsi täyttäisi 18 vuotta. Siis kolmen vuoden rangaistus kiroilusta. Yritin korrektisti ehdottaa muitakin vaihtoehtoja, mutta eihän minulla ole oikeutta pistää lusikkaani toisten lohisoppaan, joten en voinut jäädä väittelemään asiasta.
Epäoikeudenmukaisuuden tunne on yksi vahvimmin ihmisiä riitauttavista tunteista. Jos haluan nähdä lapsiani vielä senkin jälkeen, kun he täyttävät 18, minun pitää pyrkiä mieluummin palkitsemaan kuin rankaisemaan – ja rangaistuksissakin etsiä kohtuullisuutta.
Veikkaan, että Karo ei koskaan laita omaa lastaan partioon. Ja se on meidän vikamme.
Hyvä kirjoitus! Lapset on yllättävän fiksuja. Meillä saatetaan nelivuotiaan kanssa jutella siitä, että tuliko nyt tehtyä ihan viisaasti ja onko hän omasta mielestään ansainnut uhatun rangaistuksen, kun parista alustavasta varoituksesta ei ole uskonut. Usein jopa yhteisymmärryksessä ollaan, että nyt se suosikkipeli on vaikkapa jäähyllä muutaman päivän, ja vaikka nyt harmittaakin, ensi kerralla sitten varmaan menee paremmin. Yritän aina miettiä, onko jokin asia rangaistuksen arvoinen, etenkin, jos kyseessä on todellakin vahinko tai selkeä ajattelemattomuus, eikä niinkään tahallinen piittaamattomuus. Joskus vaan keskustellaan jokin asia päiväjärjestyksestä. Olen huomannut että jos on ”kiire”, tulee itsellä helpommin livautettua typerä uhkaus tai rangaistus. Kannustaa ja kehua yritän muistaa aina, kun menee hyvin.
Olin itse sellainen seulapäälapsi, joka ihan rehellisesti saattoi unohtaa läksyt tai unohtua haaveilemaan tunnilla. Ja muistan senkin, että pulpetin vieressä seisominen tunnilla tai miinuksen saaminen vihkoon rangaistuksena harmitti ja hävetti ihan hulluna, kun en ollut tahallaan rangaistavia asioita tehnyt. Sitten minusta tulikin neurootikko, joka saattoi esimerkiksi tarkistaa repusta monta kertaa kesken koulumatkan, että onhan kirjat/jumppakamppeet/avaimet mukana. Nyt aikuisena olen onneksi taas oppinut, että ei se unohtelu ole niin katastrofi ja asiat useimmiten kyllä järjestyy.
Kiitos Salla! Hyviä esimerkkejä sulla.
Mä tunnistan itsessäni ja molemmissa muksuissa klassisen ”hajamielinen professori” -ilmiön. Siksi en viitsi kohtuuttomasti rankaista unohtelusta, kunhan lapsi muistaa tärkeimmät asiat ja korjaa unohduksensa.
Minulle oli lapsena kotona järjettömyyteen asti tiukat säännöt. Hyvä esimerkki on kotiintuloaikani, joka oli vielä yläasteen puolella klo 19.00. Voi vain kuvitella, miten vaikea teinin on lähteä ajoissa kotiin, kun kaikki muut jäävät edelleen puistoon, koska muiden kotiintuloajat olivat tunnin tai kaksi myöhemmin tai joustavampia. Kotiintuloajan tiukkuus näkyi siinä, että klo 19.00 isäni seisoi oven takana, ja joka minuutista, jonka myöhästyin, sain kotiarestia, jonka määrä vaihteli. Päivänkin kotiaresti minuutin myöhästymisestä on mielestäni jo yliöyönti, puhumattakaan viikon arestista. Kavereihini verrattuna olin siis moninkertaisesti enemmän kotiarestissa. Ylitiukan kurin epäreiluutta korosti se, etteivät säännöt olleet samat nuoremmalle sisarukselleni. Hänen ei tarvinut jäädä kotiarestiin, mikä ei ainakaan pääasiassa johtunut siitä, että hän olisi ollut sen kiltimpi lapsi.
Tulinko armeijakurin jälkeen paremmaksi ihmiseksi? En, olen edelleen myöhässä, minkä lisäksi muistelen pienellä katkeruudella kasvatustani. Parempi vanhempi minusta saattaa tulla, koska en halua tehdä samoja virheitä luin omat vanhempani.
Tytytiitti, omakohtainen ja erinomainen esimerkki. Kohtuuttomat rangaistukset aiheuttavat vain epäoikeudenmukaisuuden tunteen.
Vaikka rangaistuksen takana olisi vanhemman huoli (lapseni ei muuten ole turvassa, lapseni ei pärjää aikuisena, lapseni ei opi asioita), niin se ei oikeuta epäreilua rangaistusta millään lailla.
Itse 4 lapsen isänä olen ”yrittänyt” olla sortumasta sellaisiin pedagogisiin kurinpidollisiin toimiin joita 1) en pysty toteuttamaan, 2) en pysty valvomaan ja 3) joka ei vastaa rikosta. Ei siis kannata uhkailla ydinsodalla mikäli ei ole varautunut kolmanteen maailmansotaan.
Siksipä meillä taidetaankin elää kuin pellossa.
Hahaa, hyvä tiivistelmä!
Koemenestyksen perusteella päätettävä rangaistus/rankaisemattomuus on mielenkiintoinen asia. Rangaistaisiinko siinä sitten asiasta, joka tehtiin/jätettiin tekemättä ennen koetta, jos tulos vaikuttaa rangaistavuuteen? Helpostihan tuosta nyt seuraa se, että oppii olemaan lukematta jatkossakin, kun kerran pärjäsi ilman ja sai kehut päälle. Jossain kohtaa menestys loppuu, opiskelusta ei saa enää otetta ja syrjäytysmispolku on sateen liukastama alamäki.
Aina toisinaan tulee jääkiekon parissa esille samankaltainen pohdinta, kun törkeästä väärästä taklauksesta saa 2 min tai ei mitään, jos vastustaja ei loukkaannu, mutta pelikieltoja/sakkoja/yms. loukkaantumisen mukaan. Rangaistaanko silloin teosta vai sen seurauksista? Tokihan tuo johtaa siihen, että pikkuhipaisun jälkeen kieritään kaukaloa ympäri kokovartalomurtumaa esittäen ja tilataan paarikyyti pukuhuoneeseen kahville, vastustajalta kun ajettu pari pelaajaa suihkuun palataan hymyssäsuin kentälle.
Joo, kyllä tässä joutuu tasapainoilemaan. Kyseinen kokeisiin lukematon lapsi on kuitenkin sen verran kunnianhimoinen, että alamäen riski on tosi pieni.
Mä olen ajatellut niin, että kokeisiin ei lueta lukemisen vuoksi, vaan kokeisiin luetaan hyvien tulosten vuoksi (jotka taas kertovat oppimisesta jne). Enemmän väliä on siis päämäärällä eikä niinkään keinoilla – kunhan ollaan eettisen toiminnan puolella eikä esim. luntata. Siksi palkitsen päämäärän saavuttamisesta, enkä rankaise siitä, että se tehdään eri tavoin kuin olin ajatellut.
Meillä tämä päättelyketju on johtanut siihen, että kummankaan lapsen ei tarvitse enää nykyään lukea matematiikan kokeisiin. Molemmille matikka on helppoa, joten läksyjen teko riittää. Ja toki jos koenumerot putoavat, niin sitten katsomme käytännön uusiksi.
Sen sijaan jos kyseessä on fyysinen satuttaminen kuten lyönti tai taklaus, silloin rangaistuksen määrittelyssä ei voi mitata vain seurauksia vaan myös riskejä ja vahingoittamistarkoitusta.
Ajatukseni tuossa olikin juuri, että kun kokeisiin ei lueta lukemisen vuoksi, niin olisiko se lukeminen tai lukemattomuus mikään rankaisuasia ylipäätään. Ei kait? Osaaminen riippuu paljolti kiinnostuksesta, eikä kiinnostusta ole kovin helppo herätellä rangaistuksen uhalla. Onko tässä tapauksessa havaittavissa kasvattajan käyneen läpi oppimiskokemuksen? 🙂
Kunnianhimoinen oppilas tuskin unohtaa lukea, jos osaamisessa on epävarmuutta. Tässä tapauksessa unohtaminen kertookin siis ehkä siitä, että luottamus omaan osaamiseen oli niin suuri, että tuleva koe ei aiheuttanut stressireaktiona asioiden opettelemisen tarvetta.
Sivuesimerkin tapauksesta voisi todeta, että hyvin sanottu. Joutaisi tuotakin asian kanssa painivat vähän enemmän miettiä ja toimintaa muokata.
Joo, tähän meillä on päädytty: kokeisiin lukemattomuus ei ole rangaistavaa, paitsi silloin jos on jättänyt treenaamatta JA homma on mennyt täysin alle oman tason. Rangaistuksena on keittiön imurointi, joka on kuulemma epäinhimillistä kärsimystä ja vaurioittaa lapsen kehitystä. (Tähän äärimmäiseen julmuuteen ei ole tarvinnut mennä pitkään aikaan.)
Tietty myös palkitsemme hyvin menneistä kokeista: skaala on aine- ja lapsikohtainen. Helpoista aineista vaadimme vähän enemmän, ja vaikeista aineista saa rahaa helpommalla.
HUOMIO! VAROITUS! Jos jollakulla ei ole vielä kouluikäisiä lapsia, niin tietäkäätten, että kokeita ja testejä on nykyään kouluissa tuhatmäärin. Jos esimerkiksi lupaatte rahaa kymmenen euroa jokaisesta kiitettävästä arvosanasta, rahaa kuluu aivan hulluna. Sanokaa jo etukäteen, että sanakokeista ja lukutaito- ja matikkatesteistä ei sitten tule niin paljoa rahaa. Tai vaihtakaa rahayksikkö ruplaan.
On tässä artikkelissa ja kommenteissa hyviä esimerkkejä siitä, miten huonosti rangaistuksen voi toteuttaa. Olen kanssanne samaa mieltä. Pitäisi vielä järjestää jotain koulutusta vanhemmille ja kasvatustyössä oleville, jotta homma oikeasti toimisi. Meillä ei nimittäin ainakaan aineenopettajakoulutuksessa ollut missään kurssissa mitään kurinpitoon liittyvää. Harjoitteluissakin ohjaajan kanssa vain lyhyesti keskusteltiin ja pääasiassa keskityttiin aineen osaamisen.
Monta vuotta opettajan sijaisuuksia tehneenä on kuitenkin tullut kokeiltua kaikenlaisia linjan vetoja rangaistusten suhteen. Välillä menee täysin yli ja välillä tuntuu siltä, että olen liian lepsu. Vaikka työkokemusta on jo, ei tähän vielä ole tullut mitään rutiinia. Sijaiselle teineillä tuntuu olevan helpompaa aukoa päätään ja rajoja pitää testata aina uuden opettajan kanssa, joten tilanteita on vastassa vaikka kuinka.
Olen kanssasi täysin samaa mieltä siitä, että rangaistuksen jakaminen vihaisena ei ole kohtuullista. (Tullut pari kertaa jaettua 120 min jälki-istuntoa asiasta, jonka voisi hoitaa fiksumminkin). Tällaisten tilanteiden välttely ei kuitenkaan ole helppoa. Jos esim puhelimen käytön tunnilla kieltää muutamaan kertaan ja sitten joku vieläkin jää kiinni puhelin kourassa, ei voi oikein sivuuttaa asiaa. Muuten koko luoka protestoi epäoikeudenmukaisia sääntöjä vastaan. Asiallinen huomautus ei aina pure tai siihen ei ainakaan vastata asiallisesti ja siinä vaiheessa alkaa hermot kiristyä. Muutaman huomautuksen jälkeen pitää tehdä jotain enemmän.
Olen kuitenkin pari vuotta sitten oppinut mantran ”choose your battles”, mitä alan toistaa, kun joudun huomauttamaan samasta asiasta moneen kertaan. Ehkä se pipo päässä tai kännykkä kourassa luokkahuoneessa voi olla sallittua, jos sillä saadaan ylläpidettyä työrauha. Pitää vaan huomata oikea ajankohta jättää asia, ettei saa aikaan kapinaa. Teinin kanssa väittelyyn kun voi onnistua käyttämään koko tunnin.
Myös positiivista palautetta pitäisi muistaa antaa enemmän. Pari viikkoa sitten sijaistamassani ryhmässä (jota en ollut aiemmin tavannut) toimi yllättävän hyvin plussien jako. Noin kolmesti tarkastin oppilaalta nimen, että menee plussa oikean henkilön kohdalle ja lopputunnista kysyivät itse kenellä on vielä plussa saamatta. Viimeiselle kolmelle tuli yhtäkkiä kiire osoittaa, että osallistuvat ja osaavat ja haluavat plussan terveisinä opettajalleen… En ole aiemmin huomannut positiivisen palautteen olevan niin tehokasta, mutta toisaalta en ole itsekään tehnyt plussista niin isoa numeroa aiemmin.
Tässä nyt pitkästi siis selitettynä, että olen kanssasi samaa mieltä ja hyvään asiaan otat kantaa. Lasten ja nuorten kasvattaminen on vaikeaa. Onneksi ehdin kohdata vielä satoja teinejä työni puolesta ennen kuin oma lapseni on siinä elämänvaiheessa.
Kiitos Kata, hyvin puhuttu.
Tuo ”choose your battles” on ehdottoman tärkeä opetus. Ei ole mitään järkeä mennä kinaamaan tilanteisiin, joissa voitto on mahdoton ja hyöty mitätön.
Epäoikeudenmukaisuuden tunne on siitä vekkuli, että siinä piehtaroimalla ihminen saattaa myös pilata oman elämänsä kateudella ja katkeroitumalla. Kasvatuksessa arvokasta on siis myös opettaa jälkikasvu huomaamaan epäoikeudenmukaisuus, toimimaan (sen saman itsevastuun periaatteella, mistä olet aikaisemmin kirjoittanut) tai ottamaan opiksi vastaisuuden varalle, ja sitten päästämään irti. Kukaan ei nimittäin tahdo kestää niitä aikuisia, joiden mielestä maailma on koko ajan ja joka puolelta juuri heitä kohtaan epäoikeudenmukainen. Heillä ei ole koskaan mikään hyvin eikä mitään tarpeeksi verrattuna muihin. Ja sitten ne saavat mitä tilaavat…
Erinomainen lisäpointti! Epäoikeudenmukaisuuden kokemukset ovat joillekin suorastaan osa minäkuvaa.