Olen viime aikoina pyrkinyt parantamaan tietämystäni politiikasta. Asiantuntemukseni siinä on itse asiassa tuplaantunut viitosesta kymppiin*.
Lainasin viime viikolla kirjastosta Matti Wibergin toimittaman kirjan Populismi – kriittinen arvio. Petyin neljässä asiassa.
1) Kirjoittajat eivät pyri neutraaliuteen.
Olen luullut, että puolueettomuus on tutkijan hyve. Kirjasta kuitenkin näkee, että tekijöitä harmittaa persujen menestys. Niinpä Matti Wibergin esipuhe pursuaa arvottavaa tilitystä:
En itsekään äänestäisi perussuomalaisia, mutta tällainen vuodatus saa minut harkitsemaan, olisiko persuissa sittenkin jotain hyvää. Kirjoittajalla vaikuttaa olevan aivokopassaan sitä samaa kaunaista tyytymättömyyttä, josta hän syyttää muita.
2) Kirjan kustannustoimittaja olisi saanut olla tarkempi.
Kirjassa on kirjoitusvirheitä, ylipitkiä virkkeitä, toisteisuutta ja mutkikkaita lauseita. On suorastaan hävettävää, että politiikan huippututkijat tuottavat huonoa kieltä.
Esimerkiksi tämän Ilkka Ruostetsaaren lauseen jouduin lukemaan kolmeen kertaan, ennen kuin tajusin mistä on kyse:
Hylättyään käsityksen politiikasta aatteiden, intressien ja puolueiden välisenä kilpailuna ja kamppailuna ja kuvitellessaan kansallisen yhteisön yhtenäiseksi johtajansa ympärillä populismi elvyttää ystävän ja vihollisen välisen vastakkainasettelun (joka oli jo Carl Schmittin mukaan politiikan ydinkysymys) ja johtajan – olipa hän vastuussa puolueesta tai maasta – suvereniteetin tehdä päätökset.
3) Sain luettavakseni tilastoja, jotka eivät kertoneet mitään uutta.
Kirjassa esiteltiin ja tulkittiin valtavat määrät tilastoja, jotka olivat itsestäänselvyyksiä: Perussuomalaisten kannatus on vahvaa maakunnissa. Vihreiden ja persujen äänestäjäprofiilit ovat vastakkaisia. Korkeakoulun käyneet äänestävät usein kokoomusta tai vihreitä.
Nämä tiedot eivät yllätä ketään.
4) Kirja unohti retorisen analyysin.
Kirjan takakannessa luvattiin pohtia, mistä populististen liikkeiden kannatus kumpuaa. Tätä kyllä ruodittiin numeroilla ja prosenteilla: miltä puolueelta kannattajat ovat siirtyneet ja mistä väestöryhmästä mikäkin lisäkannatus on tullut.
Kukaan ei kuitenkaan vastannut selkeästi siihen, miksi populistien vetovoima on niin suurta.
Olisin kaivannut analyysia populistijohtajien retoriikasta. Kyllähän vennamolais-soinilainen sanankäyttö on sellaista ilotulitusta, että persujen kannatuksen syitä pitäisi osata etsiä myös sieltä.
Entä mitä hyvää kirjassa oli?
- Opin eri äänestysmenetelmien petollisuuden ja harhaanjohtavuuden.
- Sain käsityksen populistipuolueiden taustasta Suomen politiikassa.
Muut oivallukseni
Kirjaa lukiessani tajusin, että populismi ei ole mitään muuta kuin yhden sortin elitismiä. Populisti luulee, että yksi kansanosa on parempi kuin toinen, ja että tämän yhden kansanosan on saatava päättää toisten puolesta.
Samalla elitismi on pelkkää populismia. Tunnettukin tutkija voi innostua nälvimään nokkelin sanankääntein inhoamaansa ryhmää, koska hän odottaa saavansa hurraahuutoja omalta viiteryhmältään.
* Asteikolla 0-100.
Etsitköhän kirjastosta myös Kari Palosen teosta Parlamentarismi retorisena politiikkana? Se on lainassa minulla. Siinäkin sorrutaan tarpeettoman kankeaan kieleen melkein aina, kun siihen tarjoutuu mahdollisuus. Esim: ”Tavoitteeni ei ole antiparlamentarismin teilaus yleisillä periaatteilla vaan Skinnerin ’innovatiivisen ideologin’ figuurin (1974) mukainen kritiikin kääntäminen poliittisen merkityksensä suhteen toisenlaiseksi.” (hic!)
On ihan hyvä, että Wibergin harmistuksenvuodatus esiintyy tuollaisessa kirjassa (jota siis juuri kukaan ei lue), koska juuri tuollainen akateemis-ylimielinen asennoituminen on yksi populististen liikkeiden polttoaineista.
Kas, muotoilin epäselvästi. Yritin sanoa, että Wibergin itsensä kannalta on varmaan ihan hyvä, että hänen tekstinsä esiintyy jne. Itsehän pidän ihan virkistävänä sitä, että uudet tulokkaat hämmentävät totuttua poliittista kenttää.
Antti, kiitos kirjavinkistä! Tsekkaan tuon Palosen kirjan – ja ehkä teen siitäkin kiukkuisen kirja-arvion.
Wiberg taitaa tosiaan olla yksi niistä persujen vastustajista, jotka itse sahaavat omaa oksaansa. Wibergin viisasteleva kiukkuilu ei todennäköisesti herätä yhdessäkään lukijassa minkäänlaista sympatiaa. (Kuten sanoit, onneksi kirjan lukijakunta lienee aika marginaalinen.)
Populisti on kovin helposti otsaan lyötävä leima uudelle puolueelle. Kyllä jokaisella puolueella lääkkeet ongelmiin löytyvät, jos ne pääsevät valtaan. Eri asia on, ovatko ne hyviä rohtoja. Kansallissosialistit olivat varsin populistinen liike, mutta valtaan päästyään ongelmat alkoivat ratketa rivakkaan tahtiin. Tavoitteena oli jopa lopullinen ratkaisu. Eri juttu on myös se, että heidän ratkaisunsa synnyttivät sitten paljon suuremmat ongelmat. Pointti tässä onkin, että natsejakaan on turha syyttää siitä, että he olisivat koittaneet laistaa vastuusta ja lupaukset ratkaisujen löytämisestä olisivat olleet pelkää retoriikkaa. Kyllä Persutkin Soinin johdolla pystyisivät valtaan päästessään tekemään päätöksiä.
Sama epä-älyllisyys kuin yllä olevassa näkyy myös eliitin suhtautumisessa Jussi Halla-ahoon. Halla-aho kerjäsi verta nenäänsä oikeuslaitokselta ja saikin sitä mitä tilasi. Ei siitä sen enempää. Tunsin kuitenkin suurta myötäjäpeää PEN:in puheenjohtajaa Jarkko Tonttia kohtaan, joka ei asemassaankaan sananvapauden puolustajana voinut olla tuomatta esille suurta inhoaan Halla-ahoa kohtaan: ”Niin tärkeä ihmisoikeus kuin sanavapaus onkin, täytyy harkita ja punnita kommentteja, kommentoi asiaa Sananvapausjärjestö Suomen Penin varapuheenjohtaja Jarkko Tontti Uudelle Suomelle.”
Sama mies julisti vielä vähän aiemmin: ” ’Mitä tahansa täytyy voida sanoa’, Tontti vaatii.”
Timo, kiinnostava näkökulma ratkaisuihin ja niiden toimivuuteen. 🙂
Haluaisin muuten päästä eroon koko ”populisti”-termistä. Se on milloin lyömäase, milloin omalle otsalle nostettu kruunu.
Wibergin toimittamasta kirjasta huomaa, että populismin määrittelykin on vaikeaa. Termillä pyritään kuvailemaan ehkä enemmän toimintatapoja kuin varsinaista poliittista ohjelmaa.
Jos joskus ryhdyn poliitikoksi (vuonna 2025), haluaisin mieluummin käyttää termejä selkeys ja ymmärrettävyys. Poliitikolle olisi tärkeää puhua sellaisella kielellä, että kaikki ymmärtävät – riippumatta siitä, mihin puolueeseen hän kuuluu.
Pohdit tuota miksi-asiaa. Itse olen pohtinut asiaan niin, että ehkäpä populististen liikkeiden suosiot kumpuavat eri tilanteissa eri asioista. Liike saa sitten alkunsa siitä, että joku osaa verbalisoida tilanteeseen liittyviä sanomattomia asioita tunteella ja ohjata ihmiset sitten mahdollisimman suoraan toimintaan ilman älyllistämistä ja akateemista jahkaamista (en nyt sano, että akateemisuus on jahkaamista, mutta suoran toiminnan ihmisten mielestä se usein tuntuu siltä). Populismissa tuntuu usein yhdistyvän nimenomaan tunne ja suora toiminta.
Populistiset liikkeet kaiketi saavat alkunsa usein silloin, kun niitä pinnan alla kyteviä sanomattomia asioita riippuu ilmassa paljon. Kun joku osaa verbalisoida ne, ihmisistä tuntuu, että sillä suunnalla heitä ymmärretään. He kääntyvät kuuntelemaan, taputtavat ja hurraavat, ja huomaavat, että heitähän on enemmänkin. Siinä kohdassa sitten riittää, että joku pyytää mukaan ja osoittaa sopivaa tekemistä. Populistinen liike kuihtuu sitten siihen, kun asiat osoittautuvatkin pitkäpiimäisiksi ja monimutkaisiksi.
Tuo Timon huomio kansallissosialismista oli hyvä. Ehkäpä kaikenlaista hurmoshenkisyyttä voi myös katsoa tietyllä tapaa samoin, myös Applen lanseeraustilaisuuksia.
Ltiilika, tuo käyttämäsi verbalisointi-sana oli osuva. Kysymys on nimenomaan oikeiden sanojen ja käsitteiden löytämisestä. Kun joku osaa sanoittaa tunteemme, hän tuntuu ymmärtävän meitä.
(Sama muuten pätee jopa iskelmäklassikoihin. Kun kuulee upean sanoituksen, kokee yhteisymmärrystä sanoittajan kanssa: ”Miten tuo voikin tietää, miltä musta tuntuu?”)
Tuossa Wibergin toimittamassa kokoomateoksessa todettiin, että populistipuolueilla on usein karismaattinen johtaja. Haluaisin tiukentaa määritelmää entisestään: usein populistipuolueilla on karismaattinen *ja retorisesti taitava* johtaja. Osuva verbalisointi on nimittäin joukkojen kokoamisen edellytys.
Sivistyneen näköisessä demokratiassa (jonka pitäisi olla kansanvaltaa) ongelmakohtien piilottaminen ja hämääminen istutetaan (valtaeliintin toimesta?) kielenkäyttöön, puhuminen ja viestintä rajoitetaan ja sidotaan kielen kautta puheenaiheisiin, ilmauksiin ja puhetapaan, jotka sopivat valtaa käyttävän koneiston ohjaamiseen, yhteiskuntakeskustelun ohjaamiseen ja lupulta tärkeimään eli äänestämispäätösten suuntaamiseen.
Populismi-leimaa käytetään tähän ohjaukseen. Sillä pyritään mitätöimään sellainen muutosvoimainen kielenkäyttö, selkeys ja ongelmien esiin nouseminen, jotka uhkaavat muuttaa vallankäytön totuttua piilo-ohjaustapaa ja/tai korvata nykyisiä vallankäyttäjiä uusilla – kukaties ymmärrettävämmillä ja siten kansanvaltaisemmilla (demokraattisemmilla) – vallankäyttäjillä.
Taustalla usein asenne: kansa ei osaa eikä ymmärrä – joten kansalle ei tarvitse kertoa (selkeästi asioista, jotka uhkaavat toteajan itsensä vallankäyttö-asemaa).